Vastahakoisuudesta viehättävään valssiin

Syyskuun lopulle oli sovittu jatkoa heinäkuiselle maastatyöskentelykurssille. Tarkoitus oli ollut harjoitella tässä välissä itsenäisesti, mutta myönnettävä se on, että vähiin oli jäänyt. Itse asiassa mieleni teki perua osallistuminen kokonaan, sillä ne vähät itsenäiset harjoitukset, joita tein, tuntuivat suoraan sanottuna ihan hyödyttömiltä ja jopa tylsiltä.

Asenne ei siis ollut ihan huipussaan, mutta kun en peruakaan kehdannut, raahauduin paikalle vastahakoisesti ja jo etukäteen olematonta harjoitteluamme häveten.

Aloiteltiin ensimmäiseltä kurssilta tutuilla harjoituksilla: avoväistöä uralle, sulkuväistöä uralle ja vuorotellen näitä molempia. Siitä siirryttiin palauttamaan mieleen etu- ja takaosakäännöksiä, joita sitten jalostetiiin edelleen valssiksi eli tehtiin peräjälkeen puolikkaita etu- ja takaosakäännöksiä.

Valssin jälkeen hikoiltiin raviharjoituksissa. Tavoitteena on saada hevonen ravaamaan energisesti, mutta kuitenkin niin hitaasti, että pystyy itse kävelemään vierellä, välillä reippaammin ja välillä hitaammin. Ohjeena oli ottaa hevonen aina ympyrälle, jos yrittää kiihdyttää liikaa.

Durden kanssa haasteena oli roikkuminen kuolaimen alla etupainoisena, ihan kuten ratsastaessakin. Koska omat ratkaisuyritykset eivät oikein tuottaneet tulosta, hyppäsi Pirkko hetkeksi puikkoihin, jonka jälkeen itsekin pärjäsin paremmin.

Tunnin jälkeen myönsin Pirkolle, ettei ennakkoasenteeni ollut hyvä. Totesin kuitenkin, että tähän pätee ihan sama juttu kuin ratsastukseeni: ilman valmentajaa en tiedä, teenkö oikein vai väärin, olen  epävarma eikä oikein mistään saa sellaista fiilistä, että Joo, näin! Sitten kun on ammattilainen opastamassa, niin yhtäkkiä tekemiseen löytyy punainen lanka, ei tarvitse itse arpoa, meneekö sinne päinkään, kun saa palautetta tekemisestään. Ja sitä kautta tekemisestä tulee mielekästä. Summa summarum: Olen siis kertakaikkisen ja totaalisen riippuvainen valmennuksesta. Löytyisköhän tähän vaivaan joku klinikka? ;)

Pärjäsin tunnilla omiin odotuksiini nähden yllättävän hyvin. Sain Durden alusta asti liikkumaan huomattavasti reippaammin kuin ekalla kurssilla (ei tarkoita sitä, etteikö parantamisen varaa olisi jäänyt) ja paikoin harjoituksetkin sujuivat aika kivasti. Myös raviosuuteen mahtui muutamia pätkiä, jolloin katselin Durandoa ihan hämmästyneenä, kun liikkui niin hienosti. (Oikeastihan se hämmästys pitäisi kohdistaa vain itseeni, sillä kyllähän D osaa ;))

Vaikka ratsastuksessa on niin paljon opeteltavaa, että toisaalta olisi ehkä viisainta käyttää kaikki paukut siihen, tykkään kuitenkin, että tämä maastatyöskentely tekee hyvää mun itseluottamukselle. Mietin myös, että jos toiste tulee sellaisia sairauslomia, jolloin ei saa laittaa satulaa selkään, mutta saa liikkua muuten, on tällainen tekeminen ihan kivaa vaihtelua iänikuiseen pellon tai kentän kiertämiseen – ehkä myös Durden mielestä.