En tekisi mitään toisin

Tämä teksti sai innoituksensa Maikkarin Diili-ohjelmasta. Pudotettu Minna toteaa videohaastattelussa, ettei tekisi mitään toisin. Minna ei ole ainoa, joka tappion hetkellä hakee turvaa noista sanoista. Tappion hetkellä se on ihan ymmärrettävääkin.

Toivon kuitenkin, että jälkeenpäin tapahtumia tarkastellessa ainakin itse olisin valmis myöntämään virheeni ja ehkä jopa oppimaan niistä. Surullisinta on mielestäni se, jos ihminen tietoisesti estää itseltään mahdollisuuden pyrkiä kehittymään ja kasvamaan - kilpailijana, työntekijänä, puolisona, vanhempana, ystävänä, ihmisenä.

Itse uskon vahvasti kantapään kautta oppimiseen. En väitä, että asiat menevät kertamöhläyksestä jakeluun tai että pystyisin läheskään joka kohdassa korjausliikkeisiin. Olen silti iloinen ja kiitollinen siitä, että nykyään (edes joskus) tunnistan kasvumahdollisuudet ja -tarpeeni.

Tästä huolimatta en ole mikään jatkuvan kasvun ja elinikäisen oppimisen saarnaaja. Hyviä asioita, mutta uskonnokseni en niitä(kään) halua. On hyvä, jos onnistuu säilyttämään uteliaisuuden uusia asioita kohtaan. On hyvä, jos tahtoo kasvaa ihmisenä. On hyvä, jos ei suhtaudu niihin velvollisuutena.

Matkakuumetta

Reissuun taitaa olla enää viitisen viikkoa, ja sen kyllä huomaa: matkakuume kasvaa päivä päivältä. Pystyn melkein tuntemaan varpaissani sen sametinpehmeän, vitivalkoisen hiekan. Viimeisestä sukelluksesta on jo viitisen kuukautta ja pääsen taas kiinni siihen jännitysfiilikseen. On siinä tavallaan puolensa, että joka kerta on melkein kuin ensimmänen. Onneksi sentään taidot vähän kehittyvät matkan varrella.

Puntaroin, että viedäkö regu huoltoon vai ei. Vuosi sitten vein eikä kuulemma olisi ollut tarvetta. Huolto maksaa satasen verran, joten pihinä senkin rahan mielelläni säästäisin. Toisaalta turvallisuudesta ei tee mieli tinkiä yhtään. Kun vaan tietäisi, että siinä on jotain huollettavaa... Voi, miksi on pakko aina jäädä näitä pähkäilemään; miksen vaan päätä viedä sitä huoltoon tai sitten jättää huoltamatta! On (tällä) ihmisellä näemmä tarve kasata itselleen päänvaivaa.

Teen nyt sen päätöksen, että teen päätöksen huollosta tämän viikon aikana :)

Matkakohteiksi varmistuneet: Similan (sukellussafari), Hin Daeng ja Hin Muang (sukellussafari), Koh Libong (siellä voi bongata dugongin!). Harkinnassa Lipe, Lanta, Kradan, Ngai ja Tarutao - ainakin. Valinta ei tule olemaan helppo, ja ainakin osa päätöksistä tehdään vasta matkalla. Vähän houkuttaisi myös käväistä Raya Yailla, mutta toisaalta ei voi aina jumittaa samoissa paikoissa. On jo riittävän paljon seliteltävää siinä, että matkataan taas Thaimaahan.

*****

Wax on -aika on muuten täällä taas. Olen päättänyt vihdoin jatkaa muuton vuoksi keskenjäänyttä sisätilojen vahausta. Nuo puunvärisinä pilkottavat kohdat alkoivat vainota, joten oli pakko tarttua toimeen, vaikka onkin hommasta kokolailla hohto kadonnut. Siis wax on, wax on, wax on...

Alaselän lihakset

Tänään pitkästä aikaa huomaan, että minulla on lihaksia alaselässäkin. Ellei sitten ole niin, että läski voi alkaa särkeä liiasta hytkymisestä :)

Siis kaksi tuntia ratsastusta peräkkäin. Kaverikseni sain Koijarin, joka on kaikin puolin ihana, suloinen ja superkiltti, mutta jonka ravi on todella pomputtavaa. Näillä taidoilla tietysti vielä kyyti kuin kyyti pomputtaa, mutta tämä ihan erityisesti.

Ensimmäinen tunti oli vieraan ryhmän kanssa. Kaikki muut ryhmäläiset olivat nuoria tyttöjä, siis kouluikäisiä. Ja niin kovin paljon taitavampia kuin minä. Välillä vähän hävetti oma osaamattomuutensa, mutta enimmäkseen oli oikein mukavaa.

En saanut Koijaria nostamaan laukkaa kuin yhden ainoan kerran, tosi monesta yrityksestä huolimatta. Olin jo vähän huolissani, että menetän kaiken arvovaltani ja toinen tunti menee ihan pipariksi. Sain onneksi jotenkin koottua itseni toiselle tunnille, ja laukkakin onnistui yhtä kertaa lukuunottamatta joka yrittämällä. Hurjan hieno ja palkitseva tunne!

Nyt kolottaa alaselkään ja vatsalihaksiin, pohkeisiin ja takamukseen. Ehkä kaksi tuntia perätysten oli tällä osaamistasolla vähän turhaa ahnehtimista :)

Glögiä!

Nyt se on sitten kädessä. Marlin glögi Kiroileva Siili -mukissa. Tuli räiskyy takassa ja koira hörisee vieressä. Mitä ihminen voisi muuta toivoa?

Päivällä löysin metsästä tosi suloisen pienen puron. Pieneksi puroksi siitä lähti tosi suuri ääni. Vuolas virta vaatimattoman vesinoron vaatteissa. Asiat eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Eivätkä ihmiset.

Ei blogimerkintää ilman heppapäivitystä. Huomenna on kaksi tuntia ratsastusta perätysten. Niin monesti on ollut se tunne, että tunti loppuu juuri, kun on pääsemässä jyvälle. Siksi halusin kokeilla kahta tuntia putkeen. Vähän jännittää, että kestääkö kunto.

Nyt täytyy mennä laittamaan takkaan lisää puita. Rauhallinen ilta.

Tutustumassa uuteen talliin

Kävin tänään tutustumiskäynnillä uudella keskiviikko-tallilla. Seisoin sateessa, erittäin mutaisen kentän laidalla ja katselin tulevien ryhmätovereiden viimeistä alkeistuntia. Olin etukäteen pelännyt, että saattaisin olla heitä selkeästi jäljessä, jolloin en tahtoisi mennä mukaan jarruttamaan muun ryhmän edistymistä. Ilokseni kuitenkin huomasin, että osaan enimmäkseen samat asiat. Joissain kohden ehkä vähän enemmänkin. Ja mitä en osaa, sen innokkuudella paikkaan :)

Ajatus joulusta lämmittää tänä vuonna poikkeuksellisesti jo nyt marraskuussa. On mukavaa, että saan hyöriä joulumuorina. Haha, onnistun tosiaan kokemaan itseni joulumuorina, vaikka olen vaatinut, että joulu järjestetään nyyttäriperiaatteella. Itsepetos, se on mun laji.

Joulusta luonteva siirtyminen tämän päivän impulssihankintoihin: glögiä ja rusinoita. Tarkoitus oli nautiskella niitä takkatulen ääressä ja miettiä elämälle suuntaa. Mutta tuli lumosi ja glögi unohtui. Ehkä sitten huomenna?

Positiivisuus

Onneksi useimpina päivinä se on automaattisesti läsnä. Valitettavasti on myös päiviä, jolloin sitä joutuu houkuttelemaan esille. Tänään on sellainen päivä.

Viestintä on tosi haasteellinen laji. Joskus (usein?) käy niin, että viestisi tulkitaan ihan toisin kuin olit sen tarkoittanut. Toisinaan se johtuu huonoista sanavalinnoista, toisinaan viestiä tukevasta sanattomasta viestinnästä, toisinaan jostakin oikeaa tulkintaa estävästä tekijästä vastaanottajan päässä.

Syitä väärinymmärryksiin ja vääriin tulkintoihin on monia. Olennaisempaa kuin syiden tai syyllisten etsiminen, on kuitenkin siihen yhteiseen ymmärrykseen pyrkiminen. Vaikkakin sitten mutkien kautta. Kunpa itsekin muistaisin tämän useammin.

Jonkun sananlaskun mukaan jokaisessa pilvessä kultareunus (tai jotain sinne päin). Tämän päivän kultareunus liittyy - yllätys, yllätys - ratsastamiseen. Sain tänään tiedon toiselta lähialueen tallilta, että pääsen mukaan heidän keskiviikkoryhmäänsä. Tarkoittaa siis sitä, että jatkossa pääsen heppailemaan kahdesti viikossa. Ihan huippua!

Toinen huippujuttu on suloinen Leevi-koira, jonka rapsiminen rauhoittaa kummasti. Tiesitkö muuten, että Leevi erittää ihanaa myskin tuoksua. On kuulemma hienommissakin vinttikoirapiireissä tosi harvinaista , mutta meidän sekarotuinen se vaan tuon tuosta sulostuttaa päiviämme tuoksuillaan. Ja joku vielä väittää, että koiratalouksissa haisee kamalalta :)

(Mielenterveyteni epäilijät voivat tutustua tuoksukoira-asiaan vaikka Lumikedon Kennelin sivuilla.)

Harmi, ettei nykyteknologialla vielä pysty liittämään tuoksua mukaan kuviin. Alla kuitenkin tuoksuton kuva tuoksuvasta Leevi-koirasta. (Ja jos tuoksujen välittämiseen on jo olemassa teknologia, niin vinkkaathan heti!)

Hulluna heppailuun

Ei ole vienyt mennessään tämän blogaaminen. Tai aika harvakseltaan on ollut sanottavaa. Ehkä se tästä virkistyy.

Viime aikoina olen piinannut ystäviä toistuvilla heppaintoisilla statuspäivityksillä Facebookissa. Mietin, että ehkä intoilu olisi hyvä siirtää tänne blogin puolelle ennen kuin ystävät kyllästyvät ja jättävät.

Lapsena olisin halunnut ratsastaa, mutta rahasyistä en koskaan päässyt pidemmälle kuin katsomaan ystävieni ratsastustunteja aidan takaa. Hyväksyin kohtaloni, jopa suurempaa katkeruutta tuntematta.

Muutimme keväällä haja-asutusalueelle. Syksyn tultua lenkkeily pimeillä maanteillä ei enää tuntunut houkuttelevalta. Pitkät ajomatkat harrastuksiin eivät sovi järkevyys-ajatteluuni. Mitä sitten voin harrastaa? Kotijumppaa?

Yhtäkkiä heräsin katselemaan ympärilleni ja huomasin, että alle kymmenen kilometrin säteellä kodista on kymmenkunta tallia. Ehkä ei olisikaan liian myöhäistä, ehkä ratsastuksen voi aikuisenakin aloittaa?

Nyt takana on jo yhdeksän ratsastustuntia. Olen niin tolkuttoman tohkeissani! Mikään harrastus ei koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä, innostavalta ja mukaansatempaavalta.

Olen lapsesta asti ollut surkea sitoutumaan mihinkään säännölliseen harrastukseen pitkäjänteisesti; yleensä kolmen viikon jälkeen on jo alkanut ahdistaa ja olen keksinyt erilaisia tekosyitä jäädä pois harjoituksista.

Erityisesti mieleen on jäänyt ahdistus, joka syntyi siitä, kun piti piano-opettajalle keksiä aina uudenlaisia syitä, miksi en taaskaan osannut kotiläksyjä. Kerran kuvittelin olevani tosi nokkela ja "unohdin" kotiläksyn nuotit kotiin. Annoin ymmärtää, että olisin kerrankin harjoitellut kunnolla, joten harmi, ettei nyt nuotteja sattunut mukaan. Olipa noloa, kun opettaja kaivoi nuotit omasta kaapistaan ja kävi ilmi, etten minä mitään osannut. Taaskaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi soittamisesta tykännyt. En vain tykännyt siitä tarpeeksi tykätäkseni tylsästä harjoittelusta.

Ratsastuksen kanssa on toisenlaista. Luulenpa, että jos kotonani olisi satula, istuisin siinä enimmän osan iltaa ja harjoittelisin oikeanlaista istuntaa. Haluaisin oppia mahdollisimman nopeasti ratsastamaan niin, että aiheutan mahdollisimman vähän epämukavia tunteita hevoselle. Luen hyvien ratsastajien ohjeita ja katselen videoita, joissa valtavan taitavat ratsastajat saavat ratsastamisen näyttämään niin vaivattomalta ja kauniilta. Ratsastuksessa ja paritanssissa on paljon samaa, yhteisen liikkeen kauneutta ja vaikuttavuutta. (Tosin eläimen kanssa kommunikoinnissa on vielä omanlaistaan magiikkaa.)

Unelmissani toivoisin olevani luonnon lahjakkuus ratsastuksessa. Mutta kun en ole, otan kaiken ilon irti siitä, että saan harjoitella ja huomata (toivottavasti) kehittyväni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Ja siten aiheuttavani koko ajan pikkuisen vähemmän harmia hevoselle, joka minua joutuu kantamaan :)

***

Voi siis olla, että jossain vaiheessa joudun vaihtamaan blogin nimeksi Pientä puhetta poneista. Tosin kuuden viikon kuluttua pääsen jälleen sukeltamaan, joten ehkäpä jatkossakin löytyy heppojen lisäksi muitakin intoilun aiheita. Niin, ajatukseni oli, että yrittäisin pitää tämän blogin enemminkin positiviisena intoiluna kuin kriittisenä vuodatuksena, vaikka jälkimmäiseen minulla tuntuukin olevan enemmän taipumusta. Saa nähdä...

Wax on, wax on, wax on...

Sisäseinien vahaus on alkanut. Irtopaneeleita on vahattavaksi 700 metriä. Sen lisäksi tietysti oikeat hirsipinnat. Tänään saatiin vahattua ehkä joku 70 metriä eli ei jääny juuri mitään muille päiville ja illoille.

Vaha oli alusta lähtien suosikkivalintani, sillä haluan, että väri imeytyy puuhun eikä vain pinnoita puuta. Jouduin vähän lobbaamaan vahan puolesta, mutta lopulta sain tahtoni läpi. Vahoista ei testattu muita vaihtoehtoja, koska Osmo Colorilla käsittelystä on jo ehtinyt kertyä vuosien aikana rutkasti hyviä kokemuksia.

Huomisesta alkaen teen lyhennettyä työaikaa. Kaikki perjantait maaliskuun loppuun asti olisi tarkoitus toimiston asemesta viettää raksalla. Ihanaa!

Matkasuunnitelmat eivät ole vielä täsmentyneet. Malesian Borneossa mietityttää kohtuuhintaisen rantamajapaikan puute. Ilmenevästi tarjolla on vain sukellusresortteja, joissa lähtökohtaisesti sukellukset on leivottu hintaan sisään ja kallista on, vaikka ei sukeltaisikaan. Vaikka miten venyisi, niin kolmea viikkoa ei ole varaa olla sellaisessa. Balin sukellukset taas ei taida olla ihan parhaasta päästä. Etsintä ja puntarointi jatkuu.