Tuoksuja

Virolainen on ajanut oravan puuhun.

Metsässä tuoksuu syksy. Vaikken muuten olekaan syksyihminen, niin syksyinen metsä on kyllä ihana. Ja Leevikin tykkää. Yllä oleva kuva on otettu muutama minuutti sen jälkeen, kun Suuri Metsästäjä oli ajanut oravan puuhun. Kai se yrittää tuossa tuijotuksellaan varmistaa, että kurre pysyykin pakopaikassaan.

Perjantaina tallin eteisessä nuuskutin tallin tuoksua. Tuntui, että edellisestä kerrasta oli liian pitkä aika, vaikka olinkin siis ollut tiistaina tunnilla. Tallin eteinen on ihana paikka; siinä on sellainen näkymätön narikka, johon on pakko jättää kaikki huolet, murheet ja stressi.

Tunti Sissin kanssa alkoi huonosti. Tamma oli niin rauhaton, että ensimmäistä kertaa koko valtavan pitkän ratsastusurani aikana en päässyt omin avuin selkään. Harmitti ja vähän hävettikin, etten saanut Sissiä pidettyä paikoillaan ja pelkäsin, että alun huono fiilis pilaa koko tunnin.

Onneksi pelkoni oli turha. Verkkailuissa oli vielä vähän semmoista epävarmuutta ja opettaja kommentoikin, että näytin kovin tasapainottomalta. (Jäin miettimään, että tarkoittaakohan tuo kommentti sitä, että edes joskus onnistun näyttämään tasapainoiselta? :))

Tunnin aiheena oli keskivartalon ja ennen kaikkea syvien vatsalihasten hallinta. Harjoiteltiin pysähdyksiä ja peruutuksia ja lopulta laukannostoa suoraan peruutuksesta. Olin tosi tyytyväinen suoritukseeni, vaikka tottakai parantamisen varaakin jäi.

Pysähdykset onnistuivat hyvin, osa pelkällä istunnalla. Peruutukset sujuivat myös, joskin muutaman kerran Sissi oli lähdössä eteenpäin jo kahden peruutusaskeleen jälkeen, vaikka oma ajatukseni oli peruuttaa aina vähintään neljä askelta. Vain yhden kerran peruutuksessa unohdin omat vatsalihakseni ja kaaduin vähän etunojaan.

Laukannostot peruutuksesta onnistuivat joka kerta, joskin ainoastaan kaksi oli sellaisia, joissa itse olin ensimmäisestä askeleesta lähtien mukana. Pitäisi vielä enemmän keskittyä tuntemaan hevosen liikettä eikä keskittyä niin paljon itseensä.

Loppuraveissa Sissi meni tosi kivasti eikä minkäänlaista kaahotusta ollut ilmassa. Kiva tunti alun hapuilun jälkeen!

*****

Lauantain tunnille sain pitkästä aikaa Helmin. Tallin vanhimmalla rouvalla on ikää jo kunnioitettavat 18-vuotta, mutta vanhus ei Helmi ei todellakaan ole! Tamma oli oikein pirteä ja enimmäkseen ihan vauhdikas. Taivutusten aikana vauhti meinasi välillä hyytyä, mutta kyllähän se vertyminen kestää nuoremmillakin.

Tehtiin alkulämmittelyiksi kolmikaarista kiemurauraa ensin käynnissä ja sitten ravissa, niin että uralla otettiin laukkaa. Helmiä oli tosi vaikea saada taipumaan, mutta sitkeä yritys (ja venyttely) palkittiin ja lopputunnista Helmi taipui jo paremmin. En edelleenkään ole kovin kaksinen taivuttelija :)

Varsinaisessa tehtävässä jatkettiin taivutteluja tekemällä ravissa toiseen päätyyn iso ympyrä, jonka sisälle tehtiin vielä ravivoltti. Ympyrän jälkeen palattiin uralle ja nostettiin laukka pitkän sivun keskeltä ja tehtiin toiseen päättyyn laukkaympyrä.

Oikeaan kierrokseen tehtävä sujui hyvin, mutta vasempaan kierrokseen myötälaukan löytäminen oli haasteellista. Lisäksi vasemmassa kierroksessa Helmi karkasi suoraan kahdesti siinä kohden, kun olisi pitänyt kääntyä laukkaympyrälle. Molemmilla kerroilla syy oli ilmeinen: keskityin selittämään jotain muuta. Mitään ogelmaa ei ollut niillä kerroilla,  kun keskityin ratsastamaan ja suunnittelin ympyrälle kääntymisen hyvissä ajoin. Toistan usean kuukauden takaisin havaintoni siitä, että olennaista on ehtiä itse valmistautua siihen, mitä on tekemässä. Jos ei siinä onnistu, on aika kohtuutonta vaatia kummoistakaan suoritusta hevoselta.

Tunnin jälkeen talutettiin tammat laitumelle. Ihana oli katsoa, kun ilopukittelivat ja ottivat pieniä spurtteja. Laitumella oli tarjolla myös erikoisherkkuja: ihanan tuoksuisia, punaposkisia omenoita. Harvoin on aikuisena omppuvarkaus houkuttanut yhtä paljon, mutta onnistuin pitämään näppini kurissa :)

*****

En taas muistanut tallilla kuvata,  joten hyvityksenä tarjoilen koirulin ja syysmetsän kuvia.

Leevi Petteri Virolainen

Traktoritie syysmetsässä

Löperö

Havainto tiistain tunnilta: olen löperö. Toinen havainto: ratsastus on maailman vaativimpia lajeja.

Ensimmäisen havainnon ovat rakkaat lukijani tehneet jo monta kymmentä postausta sitten. Itselleni se vasta nyt iskostui tajuntaan oikein kunnolla. Ihan liian usein annan hevosen mennä omia polkujaan, omalla tavallaan ja suljen silmäni todellisuudelta. Semmoinen henkinen silmät kiinni ja korvat lukkoon. Ai, eikö se mennytkään niinkuin piti?

Jälkimmäinen havainto kaivannee perusteluita ja ne ovat tässä:

1. Ratsastustunti on todellakin ratsastustunti. Keskittyä pitää jokaikisen minuutin jokaikisenä sekuntina. Ei ole taukoja, syötönvaihtoja tai mitään sellaista, jonka aikana voisi hetkeksikään herpaantua.


2. Jokainen hevonen on erilainen ja jokaisella hevosella on erilaisia päiviä. Niin on tietysti jokaisella ihmiselläkin. Onnistuminen edellyttää siis sitä, että sekä ratsastajalle että hevoselle sattuu se hyvä päivä samaan aikaan.

Tiistaina sain taas ratsastaa Retulla (kuvassa etummaisena seuraavan tunnin ratsastajan kanssa). Kaveri oli onneksi tällä kertaa huomattavasti puhtaampi, joten periaatteessa meillä oli kaikki mahdollisuudet olla ajoissa valmiina. Sitten huomasin Retun leuassa suurehkon haavan, jonka putsaamiseen menikin sen verran aikaa, että johan se taas kiireen tunnun lykkäsi. Leppoisampi tunnelma silti kuin edellisenä tiistaina.

Tehtiin samaa harjoitusta kuin edellisen perjantain tunnilla eli lyhyen sivun keskeltä käännyttiin pituushalkaisijalle ja tavoitteena oli tulla halkaisija mahdollisimman suoraan suoralla hevosella. Toisin kuin perjantaina, nyt harkkailtiin vain ravissa, mutta ilman jalustimia. Onneksi Retun ravista löytyy myös se melkeinkäyntiä-vaihde, jossa istuu ihan mukavasti ;)

Taivutukset meni taas melko penkin alle, ja erityisesti näissä tuo alussa mainostamni löperyys näkyy oikein urakalla.

Toisena harjoituksena oli ravi-laukka-siirtymät isolla keskiympyrällä. Puoli kierrosta ravia ja puoli laukkaa ja pikkuhiljaa pidennettiin laukkapätkiä niin, että lopulta mentiin useampi kierros laukassa. Oikeaan kierrokseen homma toimi hyvin, mutta vasempaan kierrokseen ravipuolikkaalla Retu oikoi kierros kierrokselta aina pahemmin ja pahemmin, eikä yrityksilläni pitää herraa ympyrällä tuntunut olevan mitään merkitystä.

Sama ongelma jatkui myös siinä vaiheessa, kun ympyrää mentiin pelkästään laukassa, joten kyse ei pelkästään voinut olla siirtymän jälkeisestä istunnan romahtamisesta tai muusta vastaavasta. Tuntui hassulta, että puolikas ympyrää meni oikein kauniisti ja sitten toisesta puolikkaasta tuli lähinnä kaksi janaa, jotka ehkä kattoivat hädin tuskin puolet tavoitellusta matkasta. En ymmärrä.

******

Ja ihan vähän piha-asiaa. Hullu kesä on saanut kasvitkin hullaantumaan. Moni ihanuus jaksaa kukkia vieläkin ja osa jo toista kertaa:

Leevi Petteri Virolainen 10 v!

Hävettää. Unohdin koirulin synttärit ihan kokonaan. Ei meillä nyt yleensäkään ole niitä juhlittu, mutta kai pyöreistä vuosista olisi voinut muistaa edes vähän paremmalla makkaralla. Onnea ihana Piipoo!

*****

Laukkaharkkailu meni tänään vähän penkin alle Sissin kanssa. Tultiin kentän poikki pituushalkaisijalla ja tarkoitus oli  puolivälissä nostaa aina vuorotellen oikean ja vasemman puoleinen laukka. Vasemmat meni ihan oikein, mutta oikeaa laukkaa ei meinannut löytyä sitten millään. Syy täytyy kai olla painossa, mutta en ymmärrä, että vaikka kuinka yritän ja keskityn, niin noin kymmenestä yrityksestä vain kaksi onnistui.

Ympyrällä oikea laukka sujui paremmin, mutta vasen vei pisteet tässäkin ihan heittämällä.

Tunnin varsinainen teema oli suoruus ja siinä onnistuttiin yllättävän hyvin. Sissi oli kyllä taas aika vauhdikkaalla päällä ja välillä tuntui jo vähän ikävältä, kun piti aika kovasti ottaa, että sai neidin pysähtymään.

Ihana tamma ja kiva tunti!

Syksyn tulo tarkoittaa sitä, että taidetaan nauttia nyt kutakuinkin viimeisistä kerroista, kun tunnin aikaan vielä on luonnonvaloa. Tuntuu, että viime syksystä on piiiitkä aika. Se on kai hyvä.

What Dreams Are Made Of

Taipuu, taipuu

Tiistain tunnilla vaihteeksi taivuteltiin. Onko nyt kyse siitä, että on saavutettu jokin rajapyykki, jonka jälkeen taivutus on olennainen osa harkkailua joka tunnilla vai onko tallilla menossa joku hepat notkeiksi -kampanja?

Ratsuksi sain Retun ja olo olikin kuin lottovoittajalla, kun karsinasta löytyi ihan yltä päältä kurainen poika ja tunnin alkuun oli aikaa puolisen tuntia. No, parhaani tein ja tuntikavereilta sain onneksi vähän apua, mutta kieltämättä hävetti tunnin jälkeen luovuttaa Retu seuraavalle ratsastajalle.

Ja sitten kentälle taivuttelemaan. Ensin mentiin käynnissä niin, että taivulteltiin molemmille pitkille sivuille kaksi kaunista kaarta ja sitten yritettiin samaa ravissa. Sain jo alkulämmittelyravien aikana käskyn tehdä tunnin raviharjoitukset ilman jalustimia. Kovasti kun olisi tämän tädin istunnassa korjaamista. Opettaja kuvasi sitä niin, että minä istun enemmänkin hevosen yläpuolella kuin sen selässä.

Kurvailin kaaria siis ilman jalustimia ja olin salaa kiitollinen siitä, että ratsuna oli Retu, jonka luontaisesti tykkää ravailla lähes kävelyvauhtista ravia - siinä on kehnommankin melko mukava matkustaa ;)

Lonkkia olen venytellyt päivittäin, mutta en ole kyllä mitään kehitystä huomannut. Onkohan mulla väärät venytykset?

Kaaret sujuivat kuitenkin enimmäkseen melko hyvin, joskin välillä paino lipsahti väärälle puolelle ja taivutus jäi olemattomaksi, mutta mukaan mahtui minusta myös muutama ihan muodokas suoritus.

Laukkatehtävä oli tänään yksinkertainen: Pitkän sivun alusta laukka ja vastakkaiseen päätyyn laukkaympyrä, jonka jälkeen ravissa yksi kaari pitkälle sivulle ja taas sama alusta. En oikein saanut Retua laukkaamaan. Siis nostot kyllä periaatteessa onnistuivat, mutta hirmuisella viiveellä ja jotenkin tosi jähmeästi. Missään vaiheessa laukka ei tuntunut kovin jouhevalta eikä se synnyttänyt sellaista liikkeen riemun tunnetta kuin yleensä. En tiedä, missä mätti enkä muistanut taas tunnin jälkeen kysyäkään.

Pitäisi kyllä saada vielä kolmas ratsastuskerta viikkoon - sitten sitä ehkä voisi jo toivoa kehittyvänsä =)

Kuvassa Rauhalan ruunat laitumella. Etualalla lauman pomo Iksu pitää vahtia, jotta muut voivat aterioida rauhassa.

Ihana Siina

Perjantain tunnilla pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan Siina-nimiseen tammaan. Ja miten ihanaksi tapaukseksi tamma osoittautuikaan! Kuuliainen, reipas ja niin tasaiset askeleet, että pitkästä aikaa harjoitusravissa istuminenkin tuntui kivalta eikä tullut pelkoa, että ryskii heppapolon selän ihan kipeäksi.

Alkuverkaksi ratsastettiin neliökahdeksikkoa niin, että tehtiin kulmissa aina pysähdyksen kautta takaosakäännökset. Näissä onnistuttiin melko hyvin. Sitten jätettiin pysähdykset pois ja tavoitteena oli saada ponit taipumaan kulmissa. En muistanut enkä osannut olla riittävän jämptinä ja nopea ulko-ohjan kanssa, minkä takia muutamalla kerralla Siina kutakuinkin juoksi kulman läpi taivutusyritystäni karkuun. Voi kun osaisin ratsailla olla yhtä nopea kuin tuppaan muuten elämässä olemaan...

Varsinainen harjoitus jatkui samalla neliöllä niin, että suorat pätkät mentiin harjoitusravissa, jokainen kulma mentiin käynnissä taivuttamiseen keskittyen ja molempiin päätyihin tehtiin laukkaympyrät. Siinan kanssa tehtävä sujui hyvin aina kun keskityin täpöllä ja muistin roolini muunakin kuin matkustajana.  Laukat nousivat aina ensimmäisestä pyynnöstä, joskin hieman hitaasti ja aina muutaman raviaskeleen kautta. Tästä olikin tarkoitukseni kysyä tunnin jälkeen, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin, mutta ei valitettavasti tullut tilaisuutta.

Lopuksi otettiin vielä laukkaa pääty-ympyröillä ja se sujui ihan mallikkaasti. Kaikkiaan taas tosi kiva tunti ja ihana, ihana uusi heppatuttavuus!

*****

Sähköpostiin kilahti perjantaina ihana yllätys: kuvia jälkimmäiseltä Pyreneiden maastoilulta, josta kerroin heinäkuussa. Amelié oli hukannut kameransa ja löytänyt sen vasta hiljattain - tosi kiva, sillä näitä kuvamuistoja on mukava katsella synkeinä syysiltoina:

Kuvassa Monoi ja minä vasemmalla ja Amelié oikealla.

Hienoin keikkaelämys ikinä!

Okei, myönnettäköön heti alkuun, että en ole kovin aktiivinen keikoilla kävijä, joten vertailukohtia on aika vähänlaisesti. Varsinkin stadionkeikoista puhuttaessa (U2 Göterborg 2009 ja Helsinki 2x2010 ja siinäpä ne).

Rohkenen silti hehkuttaa sitä, miten hieno kokemus lauantain U2-keikka oli; energinen, hyväntuulinen, spontaani bändi ja mielettömän hyvä yleisö. Täydellinen kombinaatio, joka sisältää kaikki massahysteriaan oikeuttavat elementit =) Ja sitä paitsi, saatiin melkein yhtä hyvät paikat kuin perjantain keikalla, ainoastaan muutama metri vasempaan keskilinjasta.

Olen lukenut useita arvioita tästä keikasta ja niissä on yllättävän paljon hajontaa. Makuja on tietysti monia, mutta erityisesti silmiin pistää se, miten monia Bonon maailmanparannusmeininki - ja ennen kaikkea siitä puhuminen - tuntuu jurppivan ihan valtavasti. Perusteluissa on myös hajontaa, mutta enimmäkseen ne tuntuvat liittyvän siihen, että Bono asuu veroparatiisissa eikä anna lähimainkaan kaikkea tienaamaansa pois ja puhuu maailmanparannusasiaa vain saadakseen U2:lle mainetta ja vielä vähän lisää mammonaa.

Jos pystyy omilla tekemisillään ja puheillaan vaikuttamaan tuhansien ihmisten toimintaan, muuttuuko se arvottomaksi vain siksi, että puhuja valitsee olla maksamatta veroja? Onko vain niillä oikeus puhua hyvien asioiden puolesta, joilla ei ole mitään maallista omaisuutta vai missä euromäärässä menee se  raja, jonka ylittämisen jälkeen ei ole enää korrektia ilmaista ääneen huoltaan?

Me ihmiset ollaan välillä kummallisia. Jonkun radioaseman kolumnissa (valitettavassa en muista minkä) hämmästeltiin sitä, että rokkarin on tosi ok juoda, käyttää huumeita ja öykkäröidä, mutta hyvien asioiden edistämisestä tulee heti isosti sanomista. Samaisessa paatoksellisessa puheenvuorossa todettiin, että suomalaisilla on taipumus nostaa sankareikseen sellaisia henkilöitä, joiden rinnalla ei tarvitse kokea itseään huonommaksi eikä tuntea pistoa omatunnossaan.

Minä toivotan piston tervetulleeksi ja elättelen toiveita, että se saa aikaan muutosta, edes vähän kerrallaan.

Tämä meni nyt jo minullakin vähän aiheesta sivuun. Joka tapauksessa kaiken tämän kummastelun taustalla oli se, että harmillisen monessa keikka-arvioissa Bonon maailmanparannuksen kommentointi nousee päärooliin, vaikka lauantain keikasta olisi aineksia paljon muuhunkin kirjoitteluun.

Minusta ansiokkaan ja analyyttisen arvion keikasta on kirjoittanut omassa blogissaan Anssi Kela otsikolla Jättiläishämähäkin varjossa. Voin muutenkin suositella tuota Anssin blogia - erittäin sujuvaa, viihdyttävää ja ajatuksia herättävää pohdintaa.

Ja toinen mitä lämpimästi suosittelen on U2:n keikan seuraaminen mahdollisimman läheltä lavaa ;) - kiertuekalenteriin voi tutustua bändin omilla sivuilla.

*****

Huomenna ratsastustunti! =) Rapsaa siitä luultavasti vasta sunnuntaina, sillä lauantaina juhlitaan kavereiden häitä, joihin pynttääminen pitää naapurin rouvan mukaan aloittaa jo huomisiltana. Jotain foliopatukoita...kaikenlaista.

Se olen muuten minä, joka määrään! ;)

Eilisellä tunnilla Sissin kanssa yllätin itseni: vaikka neiti oli taas aika vauhdikkaalla päällä, pidin kerrankin pintani eikä yksikään laukka lähtenyt muuten kuin minun aloitteestani! Melkoinen saavutus tädiltä, jolla on enemmän kuin tapana katsoa sormien läpi, painaa villaisella ja yrittää mennä siitä, missä aita on matalin ja mikä tuntuu sillä hetkellä kivoimmalta.

Tunnilla taivulteltiin ja tehtiin paljon siirtymisiä. Voi jos jostain voisi ostaa uudet, rennot jalat! On kyllä ongelmallista näiden kinttujen kanssa. Eiväthän ne rentoina ole koskaan, mutta jäykistyvät ihan mahdottomíksi viimeistään siinä vaiheessa, kun niillä pitäisi jotain tehdä - eli todella helppoa yrittää taivuttaa ja säilyttää jonkinlainen istunta, kun 30 sekunnin välein pitää metsästää jalustinta takaisin oikealle paikalle.

Harjoitusravi tuntui taas enimmäkseen aika hirveältä. Pelkään, että ravissa istumisen suhteen on tullut takapakkia. Elättelen vielä toiveita, josko se voisi tosiaan olla vain tunne, joka juontuisi istuntakurssista; silloin kun sai välillä pitkiäkin pätkiä kokea, miltä vähän parempi istunta tuntuu ja kun nyt on omillaan niin kaukana siitä, tuntuu, että olisin palannut viime syksyyn istunnan osalta. Tai sitten tosiaan olen taantunut viime syksyn/alkuvuoden tasolle. Huoh.

Näistä murheellisista taantumamietteistä huolimatta tunnista jäi erittäin hyvä mieli: minä määräsin! =)

Kotiin lähtiessä tarinoin hetkisen kauniin Hildan kanssa. Herttainen nuori neiti on seurallinen ja kovin kuvauksellinen eikä arastele kameraa: