Tänään sain taas loistavaa opetusta ja saman vanhan, mutta aina yhtä tervetulleen opetuksen. Nimittäin ajatuksen voimasta. Siitä, miten itsensä voi vakuuttaa epäonnistumaan. Tai siitä, miten voi ylittää itsensä, jos vain uskaltaa uskoa, kokeilla, laittaa itsensä likoon ja yrittää. Jos uskaltaa ottaa riskin, vaikka saattaakin epäonnistua.
Olin talliapuna Stenbackassa, mutta tällä kertaa apuhommia ei oikein voi edes apuhommiksi kutsua. Sain ratsastaa itsenäisesti Kallella, ja sitten pääsin vielä kokeilemaan Mian upeaa Rampe-herraa.
Itsenäinen ratsastaminen Kallela ei nyt varmaan vie minua juurikaan eteenpäin, mutta periaatteessa semmoista yhden kohdan harkkaohjelmaa voin yksinkin vetää läpi. Siis vaikka niin, että keskityn jollain kierroksella pelkästään siihen, että polvi on rennosti satulaa vasten. Ja toisella kiekalla sitten johonkin toiseen asiaan. Siis periaatteessa voisin. Nyt oli kyllä maneesissa sen verran vilskettä, että en juurikaan mitään suunnitelmallista ehtinyt miettiä. Vähän meinasi tulla liikenneruuhkastressi :) En oikein saanut Kallen omaa moottoria käyntiin, veikkaan että kaveri aisti stressin, joka varmaan puolittain jarruttaa omaa eteenpäinpyrkimystä.
Olen kerran aikaisemminkin saanut kokeilla Rampea, ja nyt kun sitä raporttia jälkikäteen luen, niin vaikuttaa, että laukannostot ovat jostain syystä tainneet silloin onnistua paremmin kuin nyt tai sitten olen vain päättänyt jättää kirjoittamatta haasteista.
Nyt sitä haastetta siis aluksi vähän oli. En ollut ihan selkeä puolipidätteessäni, mutta Rampe on tosi herkkä pohkeelle, joten luuli ilmeisesti minun pyytävän vain vauhdikkaampaa ravia. Ja kun kuski oli valmistautunut laukkaan, niin yhteinen rytmi oli todella hukassa. Toisella kerralla valmistelin kyllä itseni, mutta unohdin valmistella hevosen, jolloin laukalle lähtö oli hieman yllättävä. Muut yritykset sujuivat onneksi paremmin.
Ensimmäinen laukka-ravi-siirtymä oli myös ihan kammottava. Maneesissa oli yksi ratsukko meidän lisäksemme, mutta armoitetun lahjakkaana onnistuin siitäkin saamaan liikenneruuhkafiiliksen (?!), mistä seurasi se, etten keskittynyt siirtymiseen kunnolla ja homma ei todellakaan ollut hallussa. Hallitsemattomuutta kuvaa se, että Mia läksytti minua siitä, etten saa antaa heti periksi ja ruveta keventämään, jos ravin rytmi ei tunnu löytyvän. Jouduin myöntämään, että en minä yrittänyt keventää - pompin vaan niin kertakaikkisen kontrolloimattomasti, että se ilmeisesti näytti kehnolta kevennysyritykseltä ;D
Mutta nyt siihen tärkeimpään eli päivän opetukseen: noiden hurjan tuntuisten laukkalähtöjen ja ensimmäisen surkean laukka-ravi-siirtymän jälkeen alkoi tätiratsastajan itseluottamus jo vähän rakoilla. Tuntui, että ainakin ajatuksissa maneesin pohja häälyi pelottavan lähellä. Jos olisin itse saanut päättää, olisin varmasti sanonut, että noooh, eiköhän tämä jo tältä päivältä riitä, ja teeskennellyt, että olisin muutenkin ollut jo lopettelemassa. Olisin siis lopettanut epäonnistumiseen ja kasannut siitä luultavasti mörköjä seuraavaa ratsastuskertaa odottamaan.
Onneksi minä en saanut sitä päätöstä nytkään tehdä. Sain hetken aikaa koota itseäni, ja sitten uusi yritys. Ja voin kertoa, että fiilis on huikea, kun epäonnistumisten ja niiden aikaansaaman jännityksen keskeltä saa koottua itsensä ja onnistuu! Kyllä oli taas onnenkyyneleet silmissä!
Tähän tarinaan sisältyy kolme opetusta, joista ensimmäistä julistinkin jo heti tämän kirjoituksen alussa:
1. Ajatuksen voima on valtava. Jos päättää epäonnistua, niin todennäköisesti onnistuu siinä. Siis epäonnistumisessa. Jos taas päättää unohtaa entiset epäonnistumiset ja yrittää parhaansa, saattaa vaikka lopulta huomata tirauttavansa iloitkua.
2. Hyvä valmentaja tai opettaja on monin tavoin arvokas asia, eikä vähiten estäessään tätiä heittämästä hanskoja tiskiin juuri väärällä hetkellä.
3. Vaikka se näyttää keventämiseltä, se ei välttämättä ole sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti