Paritanssia

Epäilen, että olen joskus aiemminkin saattannut täällä pähkiä ratsastuksen ja paritanssin yhtäläisyyksiä. No, jos olen, niin en enkä silti ole itsekään tajunnut sitä, kuinka oikeassa olen ollut. Ja kuinka vaikeaa sitä on havainnosta huolimatta toteuttaa. Sujuu kuin tanssi - kiinnostaisi tietää tuonkin sanonnan etymologia.

Mutta tähän päivään: olin tehotunnilla Jadella. Mia oli taas ihan paparazzina kameran kanssa eikä todellakaan päästänyt mua helpolla. Harkkaravin kanssa sain pakertaa ihan tosissani ja vatsalihakset ruikuttivat armoa jo puolivälissä tuntia. Lantion liike löytyi tänään paikoitellen jo paremmin ja onnistuin jopa välillä sen laajuutta säätelemään.

Laukassa jouduin luopumaan jalustimista vuorotellen ja sitten kalastelemaan niitä kyytiin vauhdissa. Sisäjalan puoleinen jalustin löytyi helposti, mutta ulkojalkkaria metsästin niin hartaasti, etten ole tainnut koskaan laukata yhtä pitkään yhtäjaksoisesti. Niin, ja jalkkari jäi silti saamatta. (Mia vähän lohdutti, kun kävi myöhemmin Jaden selässä, että heppa on sen verran vino vasemmalle, että ulkojalkkarin löytäminen olikin varmasti haasteellista.)

Jos vielä olisin kestänyt sen, että jäi jalkkari löytämättä, niin vaikeampaa oli sulattaa se, että jossain vaiheessa Jaden tippuessa raville, hätäännyin ja reagoin taas itselleni tyypillisesti jähmettymällä. Mian piti sanoa mulle, että jarruta, kun oma ratkaisu oli paniikki silmiin, jännitys kroppaan, kätevä ja tasapainoinen etukeno ja kunnon jähmetys. Ihan niinku siinä olisi ollut mitään hätää?!?

Tänään tehtiin tavallaan yksi läpimurto ja löydettiin tämän hetken akilleen kantapää: jalat. Ne on edelleen pökkelöt. Vaikka olenkin onnistunut löytämään rutkasti rentoutta, on polvitaive edelleenkin se kohta, johon pomppu töksähtää. Tämän todisti äimistyttävällä tavalla se, että käynti-ravisiirtyminen ilman jalustimia onnistui tasapainoisemmin kuin jalustinten kanssa. Siis Jadella, jolla en olisi ilman Mian painostusta rohjennut tuommoista edes ikinä yrittää. Mutta pointti siis se, että en osaa pitää jalkaa rentona ja samaan aikaan laittaa painoa jalustimille. Voisikohan tätä jotenkin kuivaharjoitella?

Tunti oli ihan mahtava, melkein puolitoistatuntinen tehopläjäys. Vaikkei tällä kertaa ehkä tullutkaan suuria, uusia onnistumisen elämyksiä, niin mieli oli tunnin jälkeen erinomainen ja olo kropassa urheillut.

Ai niin, aloitin sillä paritanssipuheella. Havainto liittyi ehkä eniten siihen aiempaan aktiivisen pyörityksen pohdintaan eli siihen, ettei rentous tarkoitakaan tekemättömyyttä. Vähän samaan tapaan kuin paritanssissa siis:

• Jokainen tanssipartneri on uniikki (kehon)kieleltään.
• Toinen vie (mieluummin ratsastaja) ja toinen suostuu vietäväksi.
• Molempien täytyy vähän mukautua toisen liikkeisiin.
• Vietävänä oleva ei voi jäädä vain matkustelemaan - jokainen liike on tehtävä itse, mitään ei tule ilmaiseksi.
• Pienikin muutos toisen liikkeessä vaikuttaa toiseen (paritanssissa tämä pätee ehkä lähinnä suljetussa tanssiasennossa).

Mielipuolen haasteita

Puhuttiin tänään myös paljon rohkeudesta. Siitä, miten pitäisi uskaltaa tehdä asioita toisin, kokeilla, murtautua ulos mukavasta. Yritin miettiä, miksi se on mulle niin vaikeaa. Epäilen, että se on nolatuksi tulemisen ja/tai kontrollin menettämisen pelkoa. En lähde itseäni tässä blogissa sen enempää terapoimaan (voitte huokaista), mutta toistan sen, mitä sanoin tänään tunnillakin: olisi kiva, jos horjahduksen hetkellä (sattui se sitten missä tahansa) ensimmäinen ajatus ei olisi "Näkikö kukaan?"