...muttei niin kiiru, ettei vähän tallille kerkiäis?! No nyt on kerennyt tallillekin vähän huonosti. Torstaina olisi tarkoitus mennä naimisiin ja lähteä samana iltana häämatkalle. Sitä ennen pitäisi saada kaikki työprojektit hyvälle mallille, jotta reissussa saisi pääsääntöisesti keskittyä lojumiseen. Ja koti pitäisi saada sellaiseen kuntoon, että kehtaa jättää toisten asuttavaksi.
Pari ratsastuskertaa on kuitenkin raportoimatta: keskiviikkona olin Mian tunnilla Jadella, samoin sunnuntaina, jolloin lisäksi ratsastin myös Kallella itsenäisesti.
Istunnan kanssa olen selkeästi edistynyt. Välillä tulee tietysti hetkiä, jolloin tuntuu, ettei tästä mitään tule. Siihen auttaa, kun miettii vähän taaksepäin: ensimmäisillä kerroilla Jaden kanssa en pystynyt istumaan harjoitusravissa muutamia askeleita pidempään, liike pompotti niin paljon, että tasapainon säilymisen vuoksi oli pakko siirtyä aina muutaman askeleen jälkeen keventämään. Nyt pystyn jo istumaan kokonaisia kierroksia, en hyvin, mutta kuitenkin istumaan ilman, että tarvitsee pelätä putoavansa.
Jotain istunnan kehittymisestä kertoo kai myös se, että istun Jaden ravissa tällä hetkellä paremmin ilman jalustimia kuin niiden kanssa. Tietysti pitää oppia myös istumaan jalustinten kanssa, mutta en siis enää tarvitse niitä ihan samanlaisena pelastusrenkaana. Korkeintaan henkisesti.
Keskiviikkona olin yksin tunnilla ja silloin keskityttiin ihan pelkästään istuntaan. Paljon harjoitusravia, laukka-ravi-siirtymisiä ja jalustimen metsästystä laukassa. Sunnuntain tunnilla piti enemmän keskittyä myös tehtäviin: erilaisia teitä ja siirtymisiä. Haasteelliseksi osoittautui laukan ylläpitäminen radan lävistäjällä, sillä Jade olisi automaattisesti halunnut vaihtaa laukan. Kerran onnistuin pääsemään takaisin uralle asti, mutta sittenkään en onnistunut siirtämään Jadea raviin vaan tamma ehdotti uutta laukkaa.
Laukkaistunnasta sain Mialta positiivista palautetta - nyt pitää vain varoa, ettei ylpisty :D
Jalkautuminen lähellä
Kallen kanssa itsenäinen ratsastaminen meinasi päättyä maneesin pohjalle. Kalle kompuroi jalkoihin aika isosti ja sitten en tiedä, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mutta veikkaisin, että minä horjahdin, Kalle säikähti sitä (tai jotain muuta) ja meinasi lähteä kaahaamaan, jolloin minä horjahdin toiseen suuntaan. Sain kuin sainkin pidettyä itseni selässä ja Kallen aisoissa.
Ikävä puoli oli se, että jouduin tukeutumaan ihan valtavasti ohjiin eikä se varmasti tuntunut Kallesta kivalta :( Olisko ollut parempi tipahtaa ja antaa Kallen kaahata? Ei kai. Olo oli silti aika kurja. Onneksi Kalle ei vaikuttanut loukkaantuneelta, ei fyysisesti eikä henkisesti.
*****
Yritän ehtiä edes vielä kerran ratsastamaan ennen lähtöä. Vaikka matkalle on tietysti tosi kiva lähteä, niin vähän harmittaa, että tulee niin pitkä tauko ratsastukseen. Toivottavasti kaikki opittu ei ehdi unohtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti