Sekalaisia fiiliksiä

Töissä pitää kiirettä ja se vähän ahdistaa. Heppailun riemua varjostaa iho-ongelma, joka tuntuu vain pahenevan. Järkevintä olisi varmaan pitää pidempi tauko ja antaa iholle aikaa toipua, mutta jotenkin se vaihtoehto ei houkuttele. Valittamisen aiheiden lisäksi on onneksi ilon aiheitakin.

Edellisen postauksen jälkeen heppailuun liittyen on tapahtunut paljon.

Kuvassa Mia Kainulainen, hieno demoheppa Laram ja Håkan Wahlman.

Sunnuntaina osallistuin Stenbackan tallilla järjestetylle Håkan Wahlmanin ajoklinikalle (siis maasta käsin ajamista). Hurjan hyvä ja opettavainen päivä. Yritän ehtiä kirjoittamaan tuosta klinikasta vielä ihan erillisen postauksen. Videomateriaaliakin olisi, jos vain ehtisi editoimaan jonkun pienen näytteen.

*****

Maanantaina Lilo tunnilla Jade oli taas enemmän rento kuin jännittynyt. Tehtiin avo- ja sulkutaivutuksia, pohkeenväistöjä ja siirtymiä. Laukassa kokoamisen harjoitteluunkin sain vähän ajatusta sinne päin, kun uskalsin/ymmärsin tehdä vähän jotain pohkeellani. Siihen asti Jade lähinnä hypähteli paikoillaan, joka pitkään jatkuessaan vaihtui passiksi. (Joo, itse en olisi tunnistanut, mutta Lilo valaisi asiaa - hassulta kyllä tuntui).

*****

Tiistain tunnin jouduin jättämään väliin, että iho sai taas vähän parantua ennen keskiviikon koettelemuksia. Ja huhhuh, mitä Mia pisti meidät tekemään: hyppäämään! Syke oli varmaan 160, mutta niin sitä vaan tultiin pahimmillaan jopa kahden hurjan korkean kavaletin yli :) Välillä tyylikkäämmin ja välillä vähemmän tyylikkäästi. Jade taisi skagata hyppäämistä vähintään yhtä paljon kuin täti, koska tuppasi kiihdyttämään kavalettien päällä ihan hurjasti. Pari kertaa mietin, että saankohan ennen seinää hidastettua ja/tai käännettyä. Ei kuitenkaan törmätty. Muutama hyppy oli semmoinen, että en ihan sulavasti matkustanut mukana, mutta en sentään kaulalle tai maahan päätynyt kertaakaan.

Kavalettien lisäksi mentiin neljän ravipuomin sarjaa. Niiden ratsastaminen on kyllä vaikeaa! Mulla ei taida olla luonnostaan kaksistakaan silmää siihen, että osaisin arvioida etäisyyttä ja sitä, miten monta askelta mihinkin mahtuu. En edes sitä, milloin pitää puomia ennen pyytää isompaa askelta ja milloin ei.

No sitten jos sattuu saamaan sen ensimmäisen askeleen kohdalleen tuurilla (yhden kerran tosin tuntui siltä, että vähän osasin ajatellakin jotain), niin sen jälkeen homman voi vielä kosauttaa monin eri tavoin. Unohtaa pidättää, pidättää liikaa, maiskuttaa liikaa ja säikäyttää pollen vauhdilla eteenpäin, ei muista ohjata suoraan...keinot on monet. Mutta ei se ehkä onneksi ihan noin huonosti mennyt. Se on kuitenkin ihan totta, että mitään luontaista silmää mulla ei ainakaan raviaskeleen arvioimiseen ole.

Hurjista sykkeistä ja ajoittaisesta puomien kolinasta huolimatta ihan huippukiva tunti. Avotaivutukset ja pohkeenväistöt sain tällä kertaa tehdä kevyessä ravissa, joten takamus pääsi vähän vähemmällä. Tämän torstain tunnin jätin kuitenkin kiivaan sisäisen taistelun jälkeen väliin, jotta iho ehtisi taas vähän levätä. Huomenna mennään taas eikä tunneta armoa :)