Perjantaina Mian tunnilla Jade oli enimmäkseen kivan rento, vaikka täti selässä antoi välillä kaikkea muuta kuin rentouttavia signaaleja. Kaikki meni ihan kivasti niin kauan kuin maneesissa oli vain tunnille osallistuvia ratsukoita. Sitten yksi ylimääräinen ratsukko sai taas aikaan ihan järkyttäviä jäätymisiä. Miten ihminen voikin olla niin epävarma ja niin huono tekemään päätöksiä?
Voikohan tuosta seinän ja toisen ratsukon välistä laukata? Entä jos laukkaan ja sitten joku sanoo, että "mitä sä hullu siitä laukkaat"? Ei tuolta sisäkautta kuitenkaan kuulu ohittaa? Vai kuuluuko? Mitähän tässä nyt pitäis tehdä?
Loputtoman pähkäilyn ajan on tietysti kätevää kävellä tai ravata uralla, jossa kaikki muut yrittää suorittaa annettua laukkatehtävää. Näin.
Vähän harvinaisempana (siis mulle) harjoituksena tehtiin sulkutaivutusta uralla. Ensin oikeaan kierrokseen tuntui vaikealta saada ideasta kiinni. Ulkojalan asento vääntyi ihan kummalliseksi ja satulassa istuminen tuntui kummalliselta. Kolmannella yrityksellä meni jo vähän sinne päin. Vasen kierros olikin sitten Jadelle helpompi, jolloin omankin istunnan kanssa oli tietysti helpompaa. Kummallisesti vaan unohtuu se ratsastaminen heti, kun hevonen tekee oikein. Löperölöperölöperö.
Pohkeenväistöjä tehtiin laukassa uralta poispäin. Vasemmassa kierroksessa ovat Jadelle vaikeampia enkä minäkään taas muistanut ja osannut ensimmäisillä yrityksillä ratsastaa, minkä seurauksena Jade vaihtoi laukkaa heti, kun siirryttiin uran sisäpuolelle. Huutoja tuli löperyydestä ja ihan ansaitusti :) Niiden jälkeen onnistuin vähän skarppaamaan.
Oikeassa kierroksessa liike oli Jadelle helpompi eikä ei-toivottuja vaihtoja tullut. Viimeisellä kerralla uskalsin Mian ohjeistamana ottaa vähän reilummin asetuksen ulospäin ja seurauksena olikin aika kivantuntuista väistöä, joka oikeasti liikkui sivulle.
Laukanvaihtoja harjoiteltiin ratsastamalla kasia niin, että radan poikki tultaessa piti vaihtaa laukka ja suunta. Aika erikoisia hyppelyitä oli meidän vaihdot, oikeaan kierrokseen vaihdettaessa jo vähän villitkin. Olin kuitenkin tyytyväinen, että viimeisellä yrityksillä onnistuin ihan oikeasti antamaan jopa laukka-avut. Osuivatko oikeaan hetkeen askelta, niin sitä en osaa edes arvioida. Jos osuivat, niin tuurilla. Iloista joka tapauksessa se, että sain jalkani liikkumaan. Tähän asti olen pääosin kunnostautunut jäätymisen taiteessa.
Tosi kiva tunti, joka tarjosi sekä ilon ja tyytyväisyyden että moitteen ja skarppaamisen aiheita. Varma menestysresepti, kunhan ainesten mittasuhde on jotenkin tasapainoinen :)
Eksyin lukemaan "laukanvaihto"-tunnisteen alta. Mäkin tänään aloitin laukanvaihdon alkeet. Tein kasia myös ja vaihtokohdassa oli tarkoitus ottaa askel tai pari käyntiä ja vaihtaa laukkaa. No, hölskyvä kenkä taisi kiusata Tahvoa niin, ettei oikein päästy alkua pidemmälle..
VastaaPoistaMun ongelmakohta laukassa on se, että pidän edelleenkin harjasta kiinni. Millähän sitä saisi irrotettua otteensa... Puuh.
Mielenkiinnolla jatkan tunnisteen alla. :)
Heh, nauratti oikein kun lueskelin tätä vanhaa postausta pitkästä aikaa – kamalimmillaan voisi todeta, että mikään ei ole muuttunut vaan kamppailen yhä samojen haateiden kanssa ;D Ja tottahan se onkin, mutta toivon, että edes vähän jollain uudella asteella. Laukanvaihtojen harjoittelu tosin on ollut piiiiitkällä tauolla, kun on pitänyt oman hevosen kanssa keskittyä ihan perusasioihin.
VastaaPoistaPitkätkö ravissa kiinni harjasta? Sehän on yleensä se paljon höskyttävämpi askellaji. Jos siis pärjäät ravissa ilman harjan tukea, niin pärjäät ihan varmasti laukassakin...tosin näihin mielipuolen haasteisiin ei ole aina niin helppo vaikuttaa, minä tiedän! :)
Mä yritän opetella ajattelemaan, että vitsi miten ihanaa mennä kovaa, miten ihanaa että hevonen haluaa ja saa liikkua. Toivon, että sitä kautta opin nauttimaan vauhdista. Ja toki nautin tällä hetkelläkin, mutta siihen sisältyy aina se pieni epävarmuus, että mitä jos lähteekin käsistä. Pohkeen takana eteenpäin lyllertävä hevonen tuntuu turvallisemmalta, vaikka se tunne onkin harhaa.