Maanantaina kävi uuden tallin luottokengittäjä. Aivan mahtava, vanhan ajan käsityöläinen, joka on oppinut ammatin omalta isältään. Valoi tätiin uskoa siihen, että kenkäongelma saadaan ratkaistua. Alku on ainakin lupaava, sillä eilen iltapäivällä kiinnitetyt kengät olivat vielä tänään paikallaan. Molemmissa on nyt myös kaikki naulat, ja silti ontuminen on jo hellittänyt. Ravissa vielä oli pientä epäpuhtautta, joten eilen ja tänään on enimmäkseen vaan kävelty, mutta huomenna ajattelin alkaa pikkuhiljaa ottaa vähän pidempiä ravipätkiä ja ehkä vähän laukkaakin.
Ammattitaito tietysti aina ihastuttaa, mutta lisäksi kengittäjä oli tänään aamulla soittanut tallinpitäjälle ja kysellyt, miten Durando oli aamulla kävellyt – olen kiitollinen, onnekas ja joudun aina välillä nipistelemään itseäni varmistaakseni, että olen hereillä!
Muutto on kohentanut mielialaani ihan valtavasti. Niin hyvin kuin meitä tilapäismajoituksessa kohdeltiinkin, on epämääräisyys ja väliaikaisyys tällaiselle turvallisuushakuiselle listaihmiselle raskasta. Ei voi oikein mitään suunnitella, kun ei tiedä, milloin on muutto ja toisaalta huolettaa, että jos ei paikkaa nykyiseltä kotitallilta olisi järjestynyt näin pian, niin ennen talven tuloa olisi pitänyt muuttaa vielä toiseen tilapäismajoitukseen. Mitään valmennuskuvioita ei oikein huvittanut alkaa järjestelemään vain muutamaksi viikoksi.
Pysyvyyden tunne tekee minut levollisemmaksi, vaikka muutoin haasteita riittäisikin. On myös eri asia ratkoa vaikkapa näitä kenkäongelmia sellaisen kengittäjän kanssa, jonka kanssa oletettavasti (toivottavasti) saadaan rakentaa pitkäaikainen suhde kuin sellaisen kanssa, joka on käytettävissä ainoastaan tilapäismajoituksessa oleilun ajan.
Minusta on ihan lapsellisella tavalla ihanaa, kun meillä on oma kaappi ja muutenkin tavaroille omat paikat. Yritän malttaa olla ihailematta kaappiamme joka päivä suureen ääneen – on parempi yrittää ensi alkuun luoda jonkinlainen täysijärkisyyden illuusio :) Oi, ja pääsin vihdoin purkamaan kaikki autossa viime viikot majailleet heppakamat, ehkä tämän kunniaksi voisi myös pestä ja siivota auton? Tai ehkä ei...kaikki aikahan menee tallilla ;)
*****
Edit: heti, kun näin tämän postauksen julkaistuna, tuli vahva tunne, että samaa otsikkoa olen käyttänyt aiemminkin. Niin olenkin, toukokuussa 2010. Onnen aiheet olivat tuolloin vähän erilaiset, mutta yhtäkaikki hevosiin se liittyi silloinkin. Lukiessani vanhaa postausta huomasin, että trampoliini on edelleen hankkimatta. Nyt se taitaa olla myöhäistä, kun kaikki raha menee kengittäjille :)
Jos mietitte, miksi haksahdin käyttämään samaa otsikkoa, niin syynä on Myötätuuli-nimisen yhtyeen kappale, jonka kertosäkeen alku pärähtää mieleeni usein niissä tilanteissa, kun asiat alkavat sujua. Myötätuuli on kunnon tätimusaa ;), johon kiinnostuneet voivat tutustua täällä.
Ihanaa että uudelta tallilta löytyy noin hyvä ja asialleen omistautunut kengittäjä! Jos kenkiä vielä lähtee, niin jo sekin lohduttaa että lähellä on ammattilainen jolta saa nopeasti apua.
VastaaPoistaHauska lueskella näitä sun juttuja uutena hevosenomistajana, kun ihan samanlaisia ajatuksia ja tunteita on käynyt läpi itse silloin 1,5 v. sitten kun oman hankki. Taitaa olla siis aika universaaleja tuntemuksia kaikille uusille hevosenomistajille ;)
Olet niin oikeassa. Pelkästään jo se tunne, että tietää olevansa hyvissä käsissä auttaa isosti. (Ja tällä en siis tarkoita, että edellisissä kengittäjissä olisi ollut mitään vikaa.)
VastaaPoistaOliko sulla ennestään pitkä kokemus hevosista? Entä millaiselta elämä hevosen kanssa tuntuu nyt puolentoista vuoden yhteisen taipaleen jälkeen?
Mulla on nuoruudesta kokemusta suunnilleen 8 vuotta, mutta sitten olin ratsastamatta viitisentoista vuotta. Sain mieheltä hääpäivälahjaksi kymppikortin ratsastustunneille, ja se oli menoa sitten ;) Reilun puolen vuoden päästä olikin sitten "pakko" ostaa oma hevonen (tai iso ponihan tuo on), kun hevoskuume oli niin valtaisa.
VastaaPoistaAlussa onni omasta hevosesta oli ihan mieletön, mutta jännitti aika paljon ja tuli murehdittua kaikkea mahdollista. Onneksi se helpotti parin kuukauden jälkeen. Nyt 1,5 vuoden jälkeen nautin hevosen seurasta ja ratsastuksesta koko ajan enemmän (vaikka toki niitä huonojakin päiviä on!). Huomaan että olen alkanut oikeasti tuntea hevostaan ja sen mielenliikkeitä, ja olen oppinut ratsastuksesta aivan valtavasti kovalla treenillä ja valmennuksissa ahkerasti käymällä. Entinen puska ö alkaa pikku hiljaa olemaan helppo b :)
En ihan allekirjoita usein kuultua lausahdusta "Ennen minulla oli rahaa, aikaa ja ystäviä. Nyt minulla on hevonen", mutta kyllä hevostelu vaikuttaa elämään melko kokonaisvaltaisesti. Auto on vaihtunut kun piti saada vetoauto, hevoskoppi seisoo pihassa, mieskin on jo valjastettu kisareissuille kuskiksi ja menot järkkäillään hevosen vapaapäivien mukaan ;) Silti tästä harrastuksesta, tai ennemminkin elämäntavasta, saa niin paljon että voisi se raha ja aika mennä paljon huonompaankin tarkoitukseen :)
Hyvä ja osaava kengittäjä, johon itse luottaa, on ehkä tokaksi tärkein henkilö tallinpitäjän jälkeen. Ja sanon tämän siis, vaikka oma hevonen on ilman kenkiä puolet vuodesta ;) (kaviothan sillä kumminkin edelleen on koko vuoden.)
VastaaPoistaHevosen omistamisen alkutaival on aina tavalla tai toisella kivikkoista ja opettelua. Sulla ei kuitenkaan ilmeisesti ole mennyt ihan yhtä heikosti kuin mulla, kun itse olin 3 kuukauden hevosenomistajuuden jälkeen luuri kädessä jo soittamassa myyjälle että tulkoon hakemaan kaakkinsa takaisin, vaikka ilmaiseksi... Lapset (tai oikeammin toinen niistä, se jolla oli eniten hankaluuksia hevosen kanssa) puhui ympäri.
Nyt oikein hirvittää ajatus, ettäkö olisin ollut valmis luopumaan tuosta kaikkien kultamussu-ruunasta :D joskus muna on viisaampi kuin kana....
ps. Ruunalla on nyt nettipäivis, joka on ainakin toistaiseksi suljettu. Pyydän sinua lukijaksi s.postilla het kun kerkeän :)
Noora, kahdeksan vuoden kokemus nuoruudesta on toki paljon, mutta kieltämättä nopeasti se sitten toisella kierroksella tempasi sinut ihan totaalisesti mukaansa :) Itseni kohdalla oon kyllä sitä mieltä, että kokemusta olisi saanut olla vähän enemmän, mutta miten sitä kohtaloaan vastaan voisi pullikoida ;)?
VastaaPoistaJoo, tämä alku on kyllä ihanaa, kun joka päivä saa ihmetellä, että onko se tosiaan mun oma. Silti odotan innolla sitä, että opitaan tuntemaan toisiamme vähän paremmin, luodaan jotain yhteisiä rutiineja ja sitä kautta luottamusta, turvaa ja rauhaa, molemmille.
Ja mitä tulee rahan- ja ajankäyttöön, niin todellakin, voisi sitä paljon huonomminkin valita.
Touhis, kiva kuulla susta ja siitä, että Ruunalla on oma blogi – odotan innolla kutsua lukijaksi!
Teillä on sitten ollut ilmeisen haastava alku Ruunan kanssa, mutta onneksi jälkikasvusta löytyy sisukkuutta. Joskus tuntuu, että se kiintymys kasvaa vaikeuksien kautta; ainakin mulla on tuohon koiraan tosi vahva tunneside, kun niin paljon on kärsitty yhdessä.
Ja kyllä, osaava kengittäjä ja tallinpitäjä ovat kultaakin kalliimmat. Sitä paitsi eivät useinkaan rahalla ostettavissa.
Kokemusta voisi toki aina olla enemmän, mutta aikuisen ihmisen maalaisjärjellä pärjää onneksi yllättävän pitkälle :) Itsellä on myös hyvät "tukijoukot" eli muutama kokenut hevosihminen ystävänä. Heiltä olen saanut apua tarvittaessa ja mm. heti alussa kehotuksen käydä säännöllisesti valmennuksessa pelkän omatoimisen ratsastuksen sijaan. Olen todennutkin että ilman valmentajaani olisin ollut aikoja sitten ihan pulassa! ;)
VastaaPoistaOnnea jokaisesta päivästä, jonka kengät pysyvät kaikissa kavioissa!
VastaaPoistaMeillä oli kesällä kavio-show, kun sädemätä iski. Onneksi löytyi valmentajan kontakteilla aivan loistava kengittäjä, jonka työskentelyä oli ilo seurata! Saattoipa olla hänelläkin ammatti suvussa, kun sukunimikin oli Kovács (suomeksi Seppä). Hänkin soitteli valmentajalleni heti käyntinsä jälkeisenä päivänä miten meillä jaksetaan (oli suht koht paha tapaus, mutta onneksi parantunut!) Tuntui tosi hyvältä, että hän kantoi huolta asiakkaasta :)
Silloin tuli ohjeet pitää hevonen sisällä, eli ei laitumille eikä tarhaan, jotta saataisiin kengät pysymään mahd pitkään eli minimoitiin kengänputoamisriski. Onneksi hevonen asuu enkkuboksissa eli pienessä pihatossa, joten tuo pakko-sisälläolo oli vähän siedettävämpää.
En ole vielä koko saagaa kirjoittanut blogiini (tulossa...), mutta meillä annettiin hevoselle Kerabol-kuuri kavioita kasvattamaan ja vahvistamaan. Oli onnistunut hoito, sillä viime käynnillä kengittäjä mietti pitkään laittaisiko jo numeroa isommat kengät (väli oli 7 viikkoa). Vielä laitettiin samat, mutta ehkä ensi kerralla isommat.
Noora, en siis tarkoittanut, että sulla olisi ollut liian vähän kokemusta - toivottavasti et niin tulkinnut. Itsellänihän oli siis kokonaiset kaksi (!) vuotta ;) Mutta hauskaa (?) on se, miten koukuttava ja hurahduttava harrastus tämä on. Miten se vie ihmisen niin mukanaan ja ainakin minut sai tekemään ratkaisuja, joita järkevä minäni ei ennen harrastuksen aloittamista olisi ikinä, ikinä hyväksynyt.
VastaaPoistaValmentaja-asiasta en voisi olla kanssasi enempää samaa mieltä. Pääsin tänään ensimmäiselle tunnille Durandon kanssa, vihdoin :)
Madjaarienmailla, kiitos! Ennätyksiä tehdään, sillä nyt on Durandolla kengät pysyneet jalassa jo yli viikon.
Ovat kyllä mahtavia tuollaiset kengittäjät, ja toki kaikki muutkin ammattilaiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita asiakkaistaan. Ei tuommoinen enää mitenkään turhan yleistä ole tänä päivänä.
Kiitos vinkistä, täytyypä tutkia tuota Kerabolia vähän tarkemmin... ehkä se voisi auttaa Durandonkin kavioiden kanssa.
Juu en tulkinnut niin, ymmärsin kyllä mitä tarkoitit :) Sitä vaan meinasin että itsekin silloin kovasti mietin onko ihan hulluutta ostaa hevonen niin nopeasti, ja hiukan pelkäsin että mahdanko pärjätä (ja miten mahdan pärjätä). Mutta hyvin on mennyt :)
VastaaPoistaOho, olikin jäänyt vastaus huomaamatta :) Kiva siis, ettet tulkinnut väärin ja ennen kaikkea kiva kuulla, että teillä on mennyt hyvin! Mun on pari kertaa ollut tarkoitus kysyä, että onko sulla omaa blogia, jota saisi vaklata? :)
VastaaPoista