Hepallisen kiire – pysyvä olotila?

Olen usein ihmetellyt niitä ystäviäni ja tuttujani, joilla on ollut oma hevonen. Paitsi että heppaihmiset ovat tietysti muutenkin omanlaisiaan, niin erityisesti on kummastuttanut se, miten paljon enemmän tunteja hevosen omistajan päivään on vaikuttanut mahtuvan. Ihmettely on alkanut väistyä ja tilalle punkee pieni pelko...

Nämä muutamat viikot ovat sen jo osoittaneet: heppa täyttää kalenterin sen verran tehokkaasti, että yhtäkkiä yöaika onkin työaikaa. Tunteja vuorokauteen ei ole tullut lisää, joten ilmeisesti pidemmän linjan hevosihmiset ovat vain oppineet äärimmäisen tehokkaiksi organisoijiksi sekä sopeutuneet siihen, että aikaa pelkkään olemiseen ei yksinkertaisesti ole.

Organisointirintamalla mulla ainakin on vielä tekemistä. Tämän päivän aikataulun olin onnistunut sössimään oikein huolella, minkä vuoksi kirmasin asiakaspalaveriin suoraan tallilta, hengattuani siellä nelisen tuntia kengittäjän apuna. Sen verran olin sentään varautunut, että autossa oli puhdas paita ja voimakkaan tuoksuista hiuslakkaa peittämään kuumakengityksen hajua. Asiakas ei ainakaan irvistellyt.

Palaverista kaahasinkin takaisin tallille treffaamaan satulaseppää. Lopputulema on kohtuullisen lohdullinen: kunhan taas viikonloppuna pääsee ratsaille, on kokeiltavaksi kaksi melko hyvin istuvaa satulaa: Albion ja Black Country. Ette arvaakaan, miten kovasti toivon, että niistä jompikumpi olisi nyt sitten Se Satula. Saisi ruksittua yhden tehtävän pois listalta.

Kaikesta tästä angstista huolimatta olen edelleen huippuonnellinen hepanomistaja ja korviani myöten ihastunut Durandoon. Kävelylenkeillä ollaan päästy kivasti tutustumaan. Ja myös keskustelemaan siitä, pysähdytäänkö kahdeksan askelen välein syömään vai ei. Ei muuten olla pysähdelty, mutta jotain toiveita herättävää mun komennustyylissä taitaa olla, koska Durtsi jaksaa kerta toisensa jälkeen ehdotella :)