Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!
Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.
Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.
Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.
Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.
Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:
- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!
Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)
Onnittelut itsesi ylittämisestä.
VastaaPoistaOn fiksua ottaa valkku vaikeisiin paikkoihin mukaan.Ensi kerralla pitäkää tunti pellolla. Tai maastoteillä,niillä saa hienot siksakväistöt ja sopivan pienet voltit.Jokainen kerta kun et jyystä maneesissa on voitto sinulle (ja palvelus hevosen mielenterveydelle).Hyvin tehty.
Kiitos! Kyllä mä oon itsekin tyytyväinen itseeni. Ja vaikken mikään kaksinen hevosentuntija olekaan, niin väittäisin että Durde kyllä viihtyi :)
PoistaTäytyypä kysellä, josko maastotunnit onnistuivat useamminkin – sehän ei oo ihan itsestäänselvyys, kun ei se siellä perässä hiihtäminen välttis niin kiva ole.
Kyllä mä niin kovasti toivon, että maastoilusta tulisi arkinen osa meidän elämää. Tänään siitä Mian kanssa puhuttiin, ja sain neuvon, että sitten ei auta mitään muuta kuin uskaltautua sinne maastoon, millään muulla konstilla siitä ei tule arkista ;)
Mahtavaa Amalia!!! Tästä postauksesta tuli niin hyvä mieli :)
VastaaPoistaKiitos Noora! Aina vaan lisää syitä rohkaista itsensä lähtemään maastoon, kun sillä saa hyvälle tuulelle itsensä ja hevosen lisäksi myös muita ;D
PoistaKiva lukea edistymisestäsi. Kuullostaa niin tutulle, vaikka meistä ei nykypäivän lukemisen perusteella uskoisi, niin olen ollut yhtä arka menemään kuin sinäkin, vaikka alla onkin ollut kokenut maastoheppa. Olen sisukas, minkä vuoksi olen päässyt eteenpäin. Kun on pelottanut, olen jäänyt kentälle pyörimään ja kun maastoiluun on tullut pitkä tauko, aiheuttaa sen, ettei sinne maastoon oikein uskaltanut lähteä ja sitten kun lähdettiin, oli polle niin innoissaan, että sehän vei ja minä tulin selässä. :D Rohkeuden alku on pelon tunnistaminen.
VastaaPoistaOlen aina pitänyt maastoilusta, myös hevosten takia, ja antanut niille mahdollisuuden mennä niin lujaa kuin pääsevät, vaikka välillä hirvittää. Tähän on ollut apuna istuntatunnit Mia Pasasen kanssa. Tänäänkin huomasin, että ponini pukit eivät tunnu missään ja maastossakin hämmästelin säntäilyä kun takanatulija sanoi, että ne pukit tarttui sen omaankin heppaan. Aina ei näin ole ollut ja edessä on päiviä, että arkailen, mutta pikkuhiljaa. Kuten eräs ystäväni sanoi tavattuaan meidät uudelleen vuodan tauon jälkeen, olen muuttunut ratsastuksessa ihan toisenlaiseksi, missä on se arka ratsastaja, joka oli niin epävarma. Hyvä istuntaopettaja ja valmennus ovat tuoneet tähän pisteeseen. Edelleenkin olen arka, mutta välillä kykenen ylittämään sen.
Ja niin pitihän minun laittaa myös haaste, mikä löytyy blogistani http://ponipulinaa.blogspot.fi/
Kiitos Kirsi kommentista! Oon kanssasi samaa mieltä, että rohkeuden alku on pelon tunnistaminen - ja tunnustaminen.
PoistaKiva kuulla, että myös sulla on ollut haasteita, mutta olet ne selättänyt. Selviytymistarinat antaa aina itsellekin toivoa. Ja onneksi on hyvä valmentaja, joka tietää aina, mistä naruista pitää vetää.
Kiitos myös haasteesta!
Hienoa! Onnittelut itsesi ylittämisestä. :) Maastoilu tuntuu olevan jatkuvaa itsensä ylittämistä. Tuleekohan siitä koskaan arkista? Hmm..
VastaaPoistaMeillä on ollut kahden viikon ratsastustauko ja sitä ennen oli rokotusloma, joten mitenköhän on käynyt maastoiluvarmuuteni? Tai sen pienen huteran varmuuden joka jo saavutettiin.. No, keskiviikkona voin kokeilla pysynkö selässä edes. :)
Tsemppiä maastoiluun! Taidan itsekin pölliä ideasi ja ottaa valmentaja joku kerta mukaan.
Kiitos :) Voisin vielä tuostakin laajentaa, että koko hevostelu tuntuu olevan jatkuvaa itsensä ylittämistä :D
PoistaOon ihan varma, että teillä menee mainiosti huomenna! Tee vaikka vähän mielikuvaharjoituksia ennen lähtöä - siis niin, että muistelet vaan kaikkia niitä ihania, onnistuneita maastoja. Tsemppiä sullekin!
Mainiota!
VastaaPoistaSiitä se lähtee, kohta et haluakaan muuta kuin maastoilla ;D
Kun eteenpäin mennään banaaniaskelilla ja välillä otetaan jättiläisharppauksia taaksepäin, niin taitaa tuohon olla vielä vähän matkaa ;) Ei vaan, kyllä mä olen päättänyt, että nyt pitää vaan pikkuhiljaa uskaltaa vähän enemmän. Ennen kuin käy niin, että yhtäkkiä heppa onkin 28 eikä sinne maastoon sit vaan tullu koskaan lähettyä.
PoistaOnnea! Mää niin löydän itseni näistä kirjoituksisa ja valkkukin tuntuu olevan samaa maata :) Mukavia maastoiluja Ison D:n kanssa.
VastaaPoistaKiitos! Ja onnea myös sulle, että oot löytänyt superhyvän valmentajan :)
PoistaHienoa lukea taas yhdestä edistysaskeleesta! Onko sulla muuten mahdollisuutta lähteä maastoon toisen (turvallisen) ratsukon kanssa? Mä maastoilin edellisellä tallilla paljon tallikaverin ja sen tamman kanssa, usein tehtiin ihan vaan pitkiä rentoja käyntimaastoja. Kun juttelee toisen kanssa niin unohtaa ihan tyystin jännittää :)
VastaaPoistaMeidän maastoilukäyrä menee niinpäin, että alkuun homma sujui ihan hyvin, sitten tuli takapakkia. Eka kokonainen yhteinen talvi käytiin maastossa aika paljonkin, yksin ja porukassa. Joskus yksin ollessa oli jotain pientä pullikointia, mutta niistä aina päästiin aika pienellä yli.
Toka talvena sitten tapahtui jotain, ja maastoonlähdöistä tuli tappelua. (Kaverin kanssa kyllä pystyi menemään, onneksi, mutta mun mielestä hevosella pitää pystyä maastoilemaan myös yksin, ei siellä muuutoin tule säännöllisesti käytyä.) Ongelmat huipentui siihen, että yhdellä yksinreissulla hevonen hyppäsi jo alkumatkasta ympäri, puri kiinni kuolaimeen ja kiikutti mut kiitolaukalla melkein kotiin asti. Sen jälkeen olen itsekin jännittänyt maastoilua ihan eri tavalla. Hevosen totaalisen raju reaktio yllätti ja pelästytti, en olisi uskonut että se pystyy viemään mua kuin lapasta. (on mua kiikutettu ennenkin, mutta ei siis oman hevosen toimesta noin pahasti).
Nyt ollaan uudella tallilla, ja mietintämyssy päässä asian kanssa, eli ei ole paljoakaan vielä maastoiltu. Uudessa paikassa voi lähestyä maastoilua puhtaalta pöydältä, kun ei ole vielä paikkaan sidottuja opittuja toimintatatpoja. En haluaisi että hevonen "oppii", että maastoon lähtiessä pannaan aina hanttiin. Saan sen kyllä pakon edessä lähtemään pihasta, tarvittaessa mennään vaikka takaperin kahdella jalalla (ja välillä on mentykin ;), mutta tuntuu että noissa tappeluissa hevonen vain kerta kerralta kerää kovemmat kierrokset, ja homma tulee vaikeammaksi eikä helpommaksi. Siksi tällä hetkellä lähestytään ongelmaa positiivisen vahvistuksen kautta ja edetään hitaasti. Toivon, että joku päivä mulla olisi rentona ja tyytyväisenä pihasta lähtevä hevonen, mutta katsotaan nyt :) (ja sori romaani, mutta niin paljon on omassa päässä pyörinyt tämä M-asia :)
Kiitos Sanna kommentista ja kokemusten jakamisesta!
PoistaKyllä mulle olis tarjolla maastokavereita, mutta kun tää mun pelkoni ei ole varsinaisesti järkisyihin pohjautuva (ei siis niin yhtään), niin heppakaverin mukanaolo tekee maastoilusta jopa vähän jännittävämpää mun mielessä - kas kun sitten on yhden pakoeläimen lisäksi kaksi, joten todennäköisyys, että jompikumpi keksii jotain, kasvaa mun mielestä hurjasti. Tiedän, ei mitään tolkkua, mutta just näin hölmö mä oon.
Durden kanssa yksin maastoilusa ei siis oikeasti ole mitään ongelmaa, _kunhan_ ei itse jännitä.
Mullahan meni homma myös vähän samalla tavalla, joskin tiiviimmässä aikataulussa. Ensin lähden reippaasti maastoon kaverin kanssa, laukattiin ja kaikkea. Sitten uudella tallilla ensimmäisen kerran maastoon lähdettäessä (kaveri mukana), mua taisi jännittää ja pidin varmaan megalyhyitä ohjia, koska Durde kulki sellaisella tikkaavalla askeleella ja puhisi aina välillä. Mitään ei tapahtunut ja kotiinpäin tullessa rentoutui, mutta jo toi pieni puhina sai mun mieleen kalvavan epävarmuuden.
No nyt tuosta on jo yli vuosi ja vieläkin tää on tällaista epämääräistä yrittelyä.
Meillä ei onneksi ole haasteena ollut tuo pihasta poistuminen. Jos olisi, niin voisin yhtä hyvin heittää pyyhkeen kehään, mutta toistaiseksi D on ainakin poistunut tutuista ympyröistä enemmän kuin mielellään.
Vaatii varmasti melkoista sisua lähteä maastoon peruuttaen, jos muutenkin jo jännittää. Sun täytyy olla superurhea!
Pidän teille peukkuja, että saatte nyt maastoiluun uuden, uljaan alun ja pääsette sinne ja takaisin jatkossa hyvillä mielin, sun määräämää vauhtia ja etuperin :)