Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.
Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.
Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.
Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.
Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!
Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.
Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)
Ihan ite
Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.
Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)
Heinälaatikko 2.0
Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti