Perjantain tunnin aloitin upeasti ruoskimalla itseäni siitä, miten kehnosti laukannostojen harjoittelu omatoimisesti oli sujunut. Siinähän on mukavan positiivinen pohja, josta ponnistaa, vai mitä?
No, perjantai oli muutenkin päivänä varsin epäonnistunut, (Leevushkaa puri toinen koira edellisviikonloppuna, yksi puremista tulehtui eikä alkanut näyttää paranemisen merkkejä, soitin alkuiltapäivästä lääkärille ja sain ajan heti, pakkasin koiran autoon kiireellä, auto ei käynnistynyt, purin koiran autosta, yritin kysellä autoa lainaan, en saanut, soittelin läpi eläinlääkäreitä ja sain lopulta ajan illaksi, yritin lähteä tallille fillarilla, huomasin ettei renkaissa ollut oikeastaan yhtään ilmaa, etsin pumppua, löysin pumpun, renkaisiin ei vimmatusta pumppaamisesta huolimatta mennyt ilmaa, ajoin lähes tyhjillä renkailla tallille), joten tappiomieliala oli vähän päällä jo valmiiksi.
Koska en halunnut kruuntata päivää pelkillä epäonnistumisilla, pyysin valmentajaa ratsastamaan Durandolla. Ammattilaisen virityksen jälkeen pääsin tekemään useita onnistuneita laukannostoja, joista muutamasta tuli oikein ylitsevuotavat kehut. Näistä yksi oli sellainen, jossa tunsin, että hanskasin homman alusta loppuun eli Durando ei yhtään ennakoinut, mutta toisaalta reagoi pyyntööni todella herkästi ja nopeasti. Hieno fiilis!
Durando sai valmentajalta valtavasti kehuja, ja selväähän se on, etteivät nämä laukkavaikeudet hevosesta johdu. Minä siitä olen mörön tehnyt. Jännitän ja stressaan ihan liian paljon ja varsinkin, jos paikalla on muita, pelkään sitä, että joutuisin alkaa riitelemään Durandon kanssa. Stressaaminen johtaa siihen, että jään odottamaan täydellistä hetkeä, mutta koska olen niin hidas reagoimaan, ehtii se aina mennä ohi ja lopulta Durando jo taitaa kyllästyä mun jatkuvaan herättelyyn ja sitten, kun kahdenkymmennen herättelykierroksen jälkeen vihdoin rohkenen antaa laukka-avut, on Durando jo ihan turtunut herättelyyn ja päätellyt, ettei se mitään tarkoita.
Mutta nyt siis välillä vähän onnistumisiakin ja möröstä edes hetkellinen niskalenkki.
Sain myös paljon palautetta käsistäni, jotka jäävät liian helposti pidättämään sekä siitä, että pitäisi tsempata keskittymisen kanssa vielä paljon enemmän. Vähemmän puhetta, enemmän tekoja. Istuntani on kuulemma jo kehittynyt ja lähtökohta sen kehittämiselle on hyvä, sillä lantiossani on liikkuvuutta – se pitäisi vain saada paremmin liikkumaan hevosen tahtiin :)
*****
Koska koko viikko oli mennyt kentällä kehää kiertäessä, oli pakko palkita Durando maastokävelyllä lauantaina. Seuraa ei ollut tarjolla, joten katsoin viisaimmaksi lähteä taas matkaan jalan. Käveltiin tunnin verran niin reippaasti kuin jaloista lähti ja kivaa oli. Durtsi käyttäytyi superhyvin, ei pelännyt autoja eikä edes lehtipuhallinta, joka ohitettiin noin 10 metrin päästä. Ihanan järkevä ukko <3 (...tosin juuri yhtenä päivänä mietittiin, että onkohan ruunaus vähän niinku lobotomia, ruunat kun tuntuvat olevan usein pikkuisen hitaita ja pölhöjä, semmoisia hyväntahtoisia hönttejä?)
Mitä valkkusi tarkoittaa, että pidätät liikaa käsillä? Jäin pohtimaan tätä, kun oma valmentajani sanoi eilen, että "pidätä enemmän käsillä" ;) Teimme "etanaa" eli vuoroin pienenevää ja vuoroin suurenevaa ympyrää ravissa ja laukassa, ja laukassa meno alkoi hyytyä, jolloin vaistomaisesti aloin myödätä enemmän eli annoin ohjaa liikaakin. Valkku näki tosi hyvin, mitä tapahtui ja sanoi, että vaikka laukka hyytyy, sitä ei ratsasteta lisää kevyemmällä ohjalla, vaan voimakkaammalla pohkeella (etenkin mun vasen pohje on tosi heikko). Omasta mielestäni voimakkaampi pidättäminen ja jaloilla lisää pyytäminen on niin ristiriitainen apu, mutta toisaalta, hyvin se toimi kun tein juuri niin kuin valkku käski. Mulla nimenomaan on liiankin hento käsi, ja ongelma on sitten se, että jossain tilanteissa hävitän tuntuman kokonaan.
VastaaPoistaHeh, täällä on kyllä vähemmän hidas ja pölhö ruuna ;) Maastossa sitä voisi luulla täykkäritammaksi! 180 astetta sadasosasekunnissa pienen niiauksen kautta on ihan normisetti, kun näkee jotain pelottavaa (esim kasvin jolla tosi isokokoiset lehdet...) Onneksi autot ei ole sille pelottava juttu, oon ihmetellytkin mikä siinä on, että autojen, jopa kolisevien rekkojen ja työkoneiden kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta sitten joku lintu tms "luonnollinen asia" on maailman pelottavin...
Mua siis ilmeisesti jotenkin alitajuisesti vauhti vähän pelottaa ja meinaan tahtomattani jäädä vähän staattisesti pitämään. Mulla on toisaalta myös tuo kuvaamasi ongelma eli jos vauhti on hakusessa, niin mielelläni heittäisin ohjat kokonaan pois (tätä teen muuten myös laukannostoissa). Eli periaatteessa taistelen kahden päinvastaisen ongelman kanssa, välillä annan ihan liikaa ohjaa, mutta usein siinä vaiheessa, kun saan Durandon oman moottorin käyntiin, jään pidättämään turhan paljon.
VastaaPoistaDurandon entinen omistaja opasti minua "ajattelemaan kädellä eteenpäin" ja se kyllä mielikuvana toimii mulle – aina niin kauan kuin sitä muistaa/ehtii/kykenee aktiivisesti ajattelemaan. Mä luulen, että mulla on vielä aika tavalla tekemisestä sellaisen sopivan ja ennen kaikkea tasaisen tuntuman löytämisessä ja säilyttämisessä. Pikkuhiljaa...
Joo, ei Durandokaan hidas ole silloin, kun säikähtää :) Tekee kuulemma juurikin samanlaisia niiauskäännöksiä, mutta mä en onneksi vielä ole päässyt niihin tutustumaan. Samaa on myös tuo, että autot ja kovaa ääntä pitävät koneet eivät pelota, mutta vesilätäkkö, lintu tai voikukka väärässä paikassa saattaa olla ihan liikaa.