Superrrrkivaa!

Durando katsoo maalaismaisemaa.
(No joojoo, horisontti nyt on vähän vinossa, mut mä keskityin ihailemaan heppaa :))

Olo on kuin uudestisyntyneellä. Vaikka olen aina sen tärkeyttä korostanut, tuskin silti itsekään tajusin, miten suuri osa tämän heppaharrastuksen ihanuutta valmentautuminen minulle on. Paitsi että se on tietysti olennaista kehittymisen kannalta, on sillä kokemattoman ja epävarman ihmisen vinkkelistä myös perustavanlaatuisempi tarve: minun harrastamiseni on oikeastaan täysin riippuvainen siitä, että joku kokenut neuvoo ja opastaa siinä, mitä milloinkin voi vaatia. Ilman tätä, minä en koskaan vaadi oikeastaan mitään vaan pelkään koko ajan, että hevonen menee rikki tai että pilaan sen. Ja kaikkihan tietää, mitä sillä pelkäämisellä saa aikaiseksi – sen, että hevonen menee ihan pilalle.

Edellisestä tunnista on tosiaan vierähtänyt jo useampi kuukausi, joten peruspakettikin oli aikalailla kulahtanut. Istunta oli lysähtänyt ja etukenoutunut ja esimerkiksi laukkasin taas käsilläni. Onneksi näissä ei sentään ihan alusta tarvitse lähteä, mutta tekemistä kyllä riittää.

Suurin riemastuksen aihe oli se, kun opettajan ohjeilla Durando yhtäkkiä taipuikin myös oikeassa kierroksessa oikein nätisti, ilman potkimista ja kuitenkin niin, että pää ei sukeltanut polvien väliin. Aika mahtavaa, miten asiat saa toimimaan, kun vain tietää, mistä naruista nykiä. Tai ehkä enemminkin, miten :) (Eikä siis tietenkään nyitä mitään, jos nyt joku sitä oikeasti pelkää.)

Kotiläksyjäkin tuli:

1. Nopeutta pohkeeseen. Kuitenkin niin, että pohje pysyy oikealla paikallaan ja istunta muutenkin kasassa.

2. Siirtymät niin, että istunta on aina se, joka antaa ensimmäinen merkin. Näin yleensä aina kuvittelenkin tekeväni, mutta ilmeisesti alitajuntaisesti tukeudun silti ohjiin aika tavalla.

3. Laatu ennen määrää. Tavoitella mieluummin lyhyitä pätkiä hyvin kuin pitkiä huonosti. Tämä liittyy siis erityisesti Durandon askelluksen laatuun. Hienoimmillaan D:n ravi on melko haasteellista istua ja jopa pysyä keventäen mukana, jolloin helposti tulee limboiltua ja humputeltua mummoravia kierros kierroksen perään. Nyt pitäisi siis hakea enemmänkin laadukkaita pätkiä, vaikka sitten lyhyempiäkin, jottei hepalta kokonaan unohdu oikeanlainen liikkuminen.

Yhden aika tiukan katseen sain tunnin aikana, kun keskityin laukasta raviin siirtyessä taas selittämään jotain ja siirtymä oli tietysti sen seurauksena ihan mitä sattuu. Tunsin oikeasti ison piston sydämessäni, kun sain muistutuksen siitä, miten jokainen siirtymä opettaa hevosta, hyvässä ja pahassa. Joten annan tässä vielä itselleni yhden kotiläksyn: Vähemmän puhetta – parempia tekoja.

Tunnin jälkeen olo mieliala oli ihan huipussaan ja Durandokin liikkui halukkaasti ja letkeästi. Perjantaihin asti on aikaa treenailla omin päin ja sitten päästään taas valvovan silmän alle. Jeeeeee!