Vähän sinnepäin. Ja välillä ei lainkaan.

Herra nro 47

Intoa ja itsevarmuutta puhkuen varustin tänään uljaan mustan ratsuni. Suunnitelmana oli noudattaa edellisen päivän oppeja ja esitellä mahdollisimman tyylipuhtaita laukannostoja.

Durando oli taas enimmäkseen kivan reipas, mutta pientä liirausongelmaa oli erityisesti vasemmassa kierroksessa. Taivutustahmeus on muuten siirtynyt oikealta vasemmalle – onkohan tullut treenattua vasenta liian vähän?

Sitten tuli laukan aika. Käänsin hevosen etuosan hieman ympyrän sisäpuolelle, siirsin sisäpohkeen vähän eteen ja herättelin sillä sekä pienillä pidätteillä. Ei tuntunut heränneeltä, joten en uskaltanut pyytää laukkaa, ajattelin sössiväni koko homman. Samalla kun mietin kuumeisesti, mitä tekisin, huomasi Durando ajatusteni kadonneen jonnekin ihan muualle ja aloitti kiemurtelemisen. Sitten menikin taas tovi, että sain ympyrästä ympyrän. Uudet valmistelut. Pieleen menivät nekin. Laukkaan kuitenkin ratsuni patistin, mutta ajamalla. Äh!

Kolmannella yrityksellä muistin pitää ohjat kädessäni ja – yllätys, yllätys! – sehän toimi! Tässä kohden juhlin mielessäni ja kehuin Durandoa, varmaan vähän turhankin vuolaasti :)

Ei olisi ehkä pitänyt liikaa alkaa intoilemaan, koska alun kuvio toistui ikävä kyllä myös toiseen kierrokseen. Itse asiassa kiemurtelua esiintyi vielä enemmän nyt, kun haussa oli vasen laukka. En edes halua muistella, miten monta huonoa yritystä edelsi sitä, että vihdoinkin taas tajusin pitää ne ohjat kädessäni. Mikä siinä on niin vaikeaa?! Durando kyllä osaa ja tekee, jos mä vaan viitsin keskittyä siihen, miten pyydän.

Huomenna voisi antaa ajatusten vähän muhia ja mennä vaikka maastoon köpöttelemään. Voisi tehdä hyvää meille molemmille.