sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Täti Rohkea

I learned that courage was not the absence of fear, but the triumph over it. The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.
– Nelson Mandela

Courage is being scared to death but saddling up anyway.
- John Wayne

Courage is doing what your afraid to do. There can be no courage unless you’re scared.
- Eddie Rickenbacker

Siitä taitaa olla piskuisen vajaa vuosi, kun kirjattiin Mian kanssa mulle tavoitteita parille-kolmelle kuukaudelle. Yksi niistä oli pakata heppa traikkuun ja ajaa valmennustunnille Stenbackan tallille. Ihan että tulisi vähän harjoiteltua pelon ja hermojen hallintaa. Monessakin mielessä.

No, syitä ja selityksiä aina keksin, joilla sain visiittiä siirrettyä ja siirrrettyä. Niin paljon, että Mia varmasti oli jo luopunut toivosta.

Eilen illalla jo möngersi masussa ja oli inhottava olo. Aamulla heräsin päänsärkyyn vähän ennen seitsemää. Oksetti, pyörrytti ja oli paha olla.

Lähdin tallille vähän myöhässä. Mietin kai viimeiseen asti, voisiko huonoa vointia käyttää tekosyynä. Taas. (Oikeasti olen ollut vähän flunssainen, joten nyt selitys olisi jopa saattanut mennä läpi.)

Traikun autoon kiinnittäminen oli työlästä. Edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja kun rutiinia kaikkiaankin on huikeiden kolmen vai neljän kerran edestä, oli multa kokonaan päässyt unohtumaan, miten se tehdään. Yritin voimalla sen sijaan, että olisin käyttänyt älliäni. Olin ihan hiestä märkä, kun parinkymmenen minuutin ähellyksen jälkeen viimein onnistuin.

Pakkasin satulan, suitset ja muut romppeet traikkuun ja sitten hain Durtsin laitumelta. Tyyppi oli ehtinyt piehtaroida oikein huolella, joten harjattavaa riitti. Hiki ei päässyt kuivumaan eikä syke laskemaan.

Lastaaminen sujui ilman mitään epäröintiä, niin kuin tietysti odotettavaa olikin. Myyjältä saamissani käyttöohjeissa mainittiin, että lastaus ja purku hoituu ihan yhdenkin ihmisen voimin, mutta ystävällisesti mieheni kuitenkin piipahti paikalla sen verran, että laittoi puomin paikoilleen. Koska D on helppo lastata, en halua ryssiä ja aiheuttaa huonoja kokemuksia.

Matka Stenbackaan meni kivasti ja oltiin kohtuuajoissa perillä. Automatkalla hikisessä paidassa meinasi alkaa vähän paleltaa – onneksi syke oli kuitenkin pysynyt tasaisen korkealla koko ajan.

Satuloin Durtsin traikussa ja viilsin siinä jossain välissä pari rystystäkin auki. Kädet tärisivät eikä mistään oikein meinannut tulla mitään.

Traikusta ulostauduttuaan D oli hetkisen vähän pinkeänä. Ja siis painotan, että todella vähän. Pää vähän korkeammalla ja hirnahti pari kertaa. Kentälle mennessä otti pari raviaskelta. Siinäpä se draama sitten olikin.

Tein kentällä maasta samat takaosan väistätykset, jotka teen joka päivä kotonakin. En tiedä, onko niistä fysikaalisessa mielessä mitään hyötyä, mutta varsinkin omaan mielenhallintaan auttaa tehdä "jotain järkevää". Ehkä se auttaa vähän heppaakin.

Kenttä oli täynnä esteitä ja olin todella iloinen, kun Mia varmasti säälistä mua kohtaan päätti pitää tunnin maneesissa. Mukana oli kaksi muutakin ratsukkoa ja tämä taisi olla toinen kerta, kun oltiin Durtsin kanssa ryhmätunnilla. Edellisestä onkin aikaa aika tarkalleen kaksi vuotta.

Kiipesin kyytiin ja jonkinmoinen ihme tapahtui. Pahin jännitys helpotti melkein saman tien. Varmasti vielä jännitti, muttei enää pyörryttänyt eikä oksettanut eikä tuntunut sitä sisäistä horkkaa – jipii (ja tämän sanottaisiin silleen aika väsyneellä, toteavalla äänellä). 

Lämmittelyraveissa olin sitä mieltä, että D oli enemmän kiinnostunut kahdesta muusta hevosesta (erityisesti siitä tammasta) kuin minusta, mutta ei ollut mitenkään pahantahtoisen tai villin oloinen. Sitten harjoitusravista lähtien D esittikin parastaan. Ei ole usein niitä hetkiä, kun heppa on noin kivan tuntuinen: kevyt, sopivan energinen ja jotenkin todella pehmeä. Ihana <3 nbsp="" p="">
Välikäyntien jälkeen olikin sitten tutumpi fiilis. Ei mitään mahdottoman kamalaa, mutta yhtäkkiä tuntui kuin Durtsin jalkoihin olisi laitettu punnukset ja suukin eleli taas välillä omaa elämäänsä. Mian mukaan se ei näyttänyt niin pahalta kuin mitä se minusta tuntui. Ja tietysti laskeuduin aika korkealta, kun D oli alkuun niiiiiiiin superkiva.

Mutta tärkeintä oli, että hengissä selvittiin eikä Durando tehnyt mitään tyhmää koko aikana.

Lastaus sujui ihan kivasti, joskin D kerran pysähtyi sillan eteen ja yritti olla sen oloinen, ettei muka tulisi sisään. No murahdin ja nykäisin vähän narusta, niin tulihan se heti kiltisti. (Mä oon muuten alkanut murista ihan kamalan paljon, se on kuulkaa kamalaa. Mähän oon kohta niinku joku liikkuva eläintarha: pikkuoravat ja jääkarhut samassa paketissa.)

Kotimatka sujui hyvin ja D oli onnellinen päästyään takaisin laitumelle.

Minä tein oman ennätykseni peruuttamalla traikun paikalleen alle viidessä minuutissa – edellisellä kerralla meni parikymmentä minuuttia ;)

Päivästä olisi varmasti voinut napsia paljonkin kuvia, jollei olisi ollut niin p****t housuissa koko ajan. Mutta kyllä mä sitten lopulta vähän rentouduinkin, ja muistin että vois kuvata, joten tässä kuvasaalis, olkaa hyvä:

Ihan itte peruutettu. Ja vielä tuolta vaikeemmasta suunnasta. Vau.





keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta



Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.

Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...

Inisevä täti


No, koville on joutunut Miakin mun kanssani.  Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:

"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."

Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.

Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.

Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen


Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.

En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.

Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!

Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).

(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))

Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.

Ja loppuun kootut selitykset


Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.

Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)