Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)

Elämä on ihanaa!

Paljon menee pieleen ja vähän sinnepäin, mutta siitä huolimatta päällimmäinen tunne on silti kehittyminen. Ja se on niin ihanaa!

Tunneilla on tehty paljon siirtymisiä, erityisesti ravi–laukka–ravi, ja nimenomaan laatuun panostaen. Laukasta raviin siirtyessä sain ohjeen ajatella ensin muutaman askeleen käyntiä ja heti niiden perään ravia. Näin päästään rauhalliseen raviin, joka kuitenkin jatkuu eteenpäin. Tärkeää on myös muistaa pitää ohjat kädessä, jolloin Durando pysyy myös siirtymisessä mun luona.

Välillä oon oikeasti onnistunut. Välillä varsinkin vasemmassa kierroksessa heitän ohjat pois ja ympyrästä leikkaantuu melkoinen siivu pois. Ylipäätään vasen kierros on kaikessa vähän vaikeampi, ja tuntuu haasteelliselta saada Durando oikealle ohjalle. Lapa seilaa vähän missä sattuu, ja kovasta yrityksestä huolimatta nousee usein oikea laukka (– ehkä yritän liian kovasti?). 

Laukannostoissa tarkkailun alla on myös mun sisäjalka, joka tahtoo elää nostoissa ihan omaa, varsin villiä elämäänsä. Yritän opetella pitämään jalan vähän paremmin paikallaan ja olemaan kääntämättä varpaita ulospäin. Ei ole helppoa.

Peruutuksia ratsastin tänään melkeinpä pelkän ajatuksen voimalla. Olin itse aivan äimistynyt ja nyt on melkein pakko miettiä, että olikohan se Durden konsti luikerrella karkuun jotain, mitä piti vielä vaikeampana? Tai miten se muka muuten voisi yhtäkkiä sujua noin hyvin? Siis oikeasti ihan rauhallisia askelia hyvin kevyellä pohkeella ja erittäin kevyellä tuntumalla. Melkein tuntui haasteelliselta  päästä peruutuksesta takaisin eteenpäin, kun en oikein osannut keksiä, mitä muuttaisin. Ratkaisu on tietysti mielessä: pitää vain ajatella peruuttamisen asemesta eteenpäin.

Yksinäinen ressu hirnuu toiselle laitumelle.

Ai joo, pakotettuna kokeilin torstaina rissakannuksia. Mia vähän pelkäsi etukäteen, että saatan alkaa itkemään, mutta taisin yllättää meidät molemmat ihan positiivisesti. Karmiva kannus teki minut melko tietoiseksi jalastani, ja vaikka se aina välillä vahingossa kylkeen osuikin, jäi kaivaminen ja puristaminen kerrankin pois ohjelmistosta. Kyljet säilyivät ehjinä, heppa oli reipas ja erittäin tyytyväisen oloinen, ja taisin ensimmäistä kertaa Durden kanssa saada kunnollisen tuntuman suuhun.

Rissat eivät jää pysyvästi jalkaani, eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa, mutta valvotuissa olosuhteissa käytettyinä en kyllä keksi niistä juuri kurjaa sanottavaa. Tätä ette ehkä olisi odottaneet tämän kukkiksen suusta kuulevanne ;)

Surkea kondis, mutta muuten huippufiilis

Tässä on nyt taas vähän muutoksen tuulet puhaltaneet lähipäivinä – siitä hiljaisuus. Sitä pitää aina ensin itsekseen saada ajatukset ja suunnitelmat järjestykseen ennen kuin alkaa niistä kovasti huutelemaan maailmalle :)

Tavallaan kaikki alkoi tästä:

Lisääntyneen päättäväisyyden myötä tulin siihen, että olisi parempi käyttää kannuksia kuin kaivertaa ja pusertaa Durdea joka askeleella. Ajatuksen tasolla olen edelleen samaa mieltä. Muttei tällä istunnalla/asenteella/ratsastuksella.

Lopputulema oli nimittäin se, että vaikka D kyseisenä päivänä tunnilla olikin oikein reipas eikä pohjetta juuri tarvinnut käyttää, onnistuin paskalla, pusertavalla istunnallani hinkkaamaan vasemman kyljen rikki. Ei siis pelkkää karvaa pois vaan oikeasti ihon rikki. Siis tuolla mitättömällä pyöreällä pallerolla. Että kyllä on pitänyt pusertaa ja hinkata ihan huolella. Ja kaikki tämä huomaamatta.

Järkyttyneenä mietin, että mitä tälle istunnalle nyt pitäisi tehdä. Varasin jo aiemmmin yhden päivän CR-kurssin erään blogin lukijan suosituksesta (kiitos vaan :)), mutta se olisi edessä vasta kesäkuussa. Ja tämä ongelma ei ollut sellainen, jonka kanssa halusin jäädä odottelemaan (vaikka sanomattakin on tietysti selvää, että kannukset jäivät nyt taas toistaiseksi kaappiin).

Ylipäätään istunnan suhteen on ollut keväällä vähän sellainen tunne, että ainakaan se ei ole parempaan päin mennyt. Päätin siis tarttua härkää sarvista ja ruinata hätiin sen ihmisen, jonka ohjauksessa olen istunnan kanssa tähän astisella ratsastusurallani eniten edistynyt. Siis Mian.


Vaikka hätähuudon alkuperäinen syy olikin istunta, oli fiilis tunnin jälkeen sellainen, että eniten tekemistä on oman asenteen kanssa. Asenne! Nyrkit kiinni! Tahti! Nuo kolme huutoa toistuivat todella taajaan. Valehtelematta voi sanoa, että nyrkit kiinni -käskyn kuulin ainakin parisataa kertaa. Että voi ihmisellä olla kova pää :)

Armoa ei annettu, ei hevoselle, muttei varsinkaan tädille. Ja hyvä niin. Ratsastin paremmin kuin aikoihin. Tunnin aikana nostin esimerkiksi laukan ravista useammin kuin edeltävän puolen vuoden aikaisten ratsastuskertojen aikana yhteensä. Koska muita vaihtoehtoja ei ollut.


Olo tunnin jälkeen oli hikinen, väsynyt, ratsastanut, onnellinen ja innokas. Se, mikä oli tarkoitettu istuntatunniksi, herätti huomaamaan, että olen valmennettavana sen verran vetelä ja selittelyyn taipuvainen, että tarvitsen valmentajan, joka osaa tarvittaessa olla todella, todella tiukka, vaativa ja armoton.

Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelon ilmapiiriä tai kannustuksen puutetta – päinvastoin. Jokaisesta onnistuneesta askeleesta sai kehuja, vaikka niitä sitten olisikin osunut kierrokselle vain se yksi :)

Tänään oli toinen tunti Mian kanssa. Paljon tuli ahaa-elämyksiä, mutta karuin niistä oli ehdottomasti tämä:olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa ratsastaa kunnolla juuri kymmentä minuuttia pidempään. Minua kehotettiin painokkaasti kulkemaan jatkossa tallimatkat fillarilla. Nyt on kelitkin olleet sen verran kohdillaan, että tekosyyt on vähissä...

Tästä tuli muuten vielä huono omatunto toisestakin syystä. Innokkaana vastasin aikoinaan Annin haasteeseen, mutta edes yrityksellä ei kyllä pääse leijumaan :(

Ihan ite

Hei vaan hei! Minä ratsastin tänään ihan itekseni. Tyhjässä maneesissa. Aattelin, että kun saan olla pitkästä aikaa ihan yksin, sujuu kaikki kuin tanssi. Ei sujunut.

Muttei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka pitkään oli tahmeaa ja kiemurtelevaa eikä ensimmäinen laukka noussut todellakaan helposti, en silti luovuttanut ja päästänyt itseäni Äh, ei tästä mitään tuu -moodiin.

Joo, puhuin kyllä Durdelle ihan turhan paljon ja tein varmaan muutenkin ihan liikaa käsillä ja liian paljon, mutta pienesti jaloilla. Silti keräsin jokaisen epäonnistumisen jälkeen ohjat uudelleen (niin, nehän  ei tosiaan kauaa avonaisessa nyrkissä pysy ;)) ja lähdin liikkeelle lähes puhtaalta pöydältä.

Itsensä (ja ohjien) kerääminen kantoi hedelmää:

• Ensimmäisen oikean laukan jälkeen, huomattavasti pienemmällä puskemisella vasen laukka (wuhuu!), jonka jälkeen – omalla skaalallani – kolme ihan superhyvää laukannostoa oikeaan kierrokseen.
• Durando heräsi liikkumaan. Kiemurtelu loppui ja ratsastamisesta tuli mukavaa. 
• Lopun eteen-alas-ravi sujui minusta aika hienosti. Suunnanvaihtaminen vasemmasta oikeaan ei saanut päätä nousemaan läheskään niin paljon ja muutenkin D venytti oikeaan kierrokseen paremmin kuin aiempina päivinä.

What a feeeeeling!

...pictures come alive... no en tiiä, oliko sunnuntain mielikuvaharjoitteilla jotain vaikutusta, mutta tämän päivän tunti päättyi aika muikeaan fiilikseen.

Raviharjoituksissa alkoi kontrolli löytyä takaosan väistätysten jälkeen, ja paikoitellen Durde liikkui eteenpäinkin ihan kivasti. Oma istunta ei loksahtanut ihan samalla tavalla kohdalleen kuin silloin Marin kurssilla, mutta sinne päin sentään. Se hevosessa istumisen fiilis jäi vielä vähän uupumaan.

Paljon mentiin aika pitkänä, mutta välillä onnistuin saamaan Durtsin vähän korkeampaan ja lyhyempään työskentelymuotoon. Välihuomautuksena täytyy sanoa, että en vielä ihan hirveitä näistä muodoista ymmärrä. Toisaalta, ymmärrän kyllä niistä nyt huomattavasti enemmän kuin vaikkapa puoli vuotta sitten.

Iloista oli myös se, että kun ratsastin useampia kertoja radan poikki peiliä kohti, sain D:n kulkemaan melko suorana, kunhan vain itse ratsastin käännöksen huolella.

Aika meni nopeasti ja ehdin jo riemastua, ettemme ehtisi laukkaa kokeillakaan tällä kertaa. Kamalaa, että ihan oikeasti toivoin niin! Onneksi on Sanni, joka ei päästä minua limboilemaan päivästä toiseen. Keräsin itseni pettymyksen jälkeen suht nopeasti, keskityin hevoseen, pyysin reippaampaa käyntiä, sain mitä tilasin, aloin uskoa onnistumiseen – ja nostin laukan. Tuosta noin vaan, melkein pelkän ajatuksen voimalla.

Ja millaista laukkaa! Sen verran kivasti olin saanut Durandon ravissa hommiin, että laukka oli todella mukavan pyöreää ja pehmeää. Mutta ilmeisesti ei saa jäädä liikaa nautiskelemaan, joten Sanni komensi, että pitää antaa pollen laukata oikein kunnolla eteen. Pitkät sivut piti posottaa niin paljon kuin kavioista lähti = niin paljon kuin täti uskalsi pyytää. Muoto kyllä kärsi ja melko pitkänä posoteltiin menemään.

Loppuun vielä haasteiden haaste: koota istunnalla paketti takaisin kasaan. Durando on kovin herkkä siirtymään alaspäin, joten vähän veikkaan, ettei Sannikaan ihan uskonut mun onnistuvan, mutta ähäkutti, onnistuinpas! Ja sain semmoiset kehut, että melkein alkoi ujostuttaa :) Melko mahtava fiilis!

Hyvä pössis

Upea aurinkopäivä tänään – harmi, ettei voinut vaan koko päivää hengailla tallilla ja nauttia lämmittävistä ja piristävistä säteistä. Onneksi hetken kuitenkin.

Eilen Durtsi sai vapaapäivän satulasta. Pyryä uhmaten käytiin kiertämässä peltolenkki, joka kyllä oli paikoittain nietostunut lähes umpeen. Kivaa oli ja hiki tuli, ainakin töpöjalkaisemmalle.

Välipäivän jälkeen suuntasimme virkistyneinä Sannin tunnille, jolla suoritin uroteon toisensa perään. Toisaalta sain myös satikutia useampaan otteeseen ja täysin aiheesta :)

Marilta tuli etävalmennusohje, joka kuului suunnilleen näin: Paljon käyntiä syvälle eteen-alas ja niin, että takapää on aktiivinen. Että semmoinen vaatimaton vaatimus, jonka kanssa Sanni nyt siis lähti meitä painostamaan ;)

Jottei tästä tule ihan loputtoman pitkää sepustusta kaikista yksityiskohdista (kello on jo paljon ja nukkuakin tarttis ehtiä), niin listaan nyt tällä kertaa vain suurimmat uroteot.

Uroteot:

• Ennen tuntia Sanni kysyi, ratsastaisiko hän alkuun vai menenkö alusta lähtien itse selkään. Valitsin jälkimmäisen.
• Olin pari kertaa melko topakka (joo, sillä mun omalla, vähän säälittävällä mittapuulla) oikean pohkeen kanssa, kun meinasi kaikua kuuroille korville.
• Oikean laukan nostin (ajoin) sitkeydellä ja vasemman oveluudella. Koska suorituspaineet ja odotukset tuntuvat vaikuttavan tekemisiini niin negatiivisesti, päätin vähän johtaa Sannia harhaan. Siinä vaiheessa, kun piti nostaa vasen laukka, sanoin tarvitsevani vähän hengähdystaukoa ja siirryin käyntiin. Olin rupattelevinani jotain, vaikka oikeasti keskityin vain herättelemään Durtsia ja tunnustelemaan oikeaa hetkeä laukannostoon. Ja sitten nostin laukan.
• Molemmissa kierroksissa D rikkoi kerran raville. Molemmilla kerroilla olin napakka ja päättäväinen ja vaadin korjausta heti. Pienellä viiveellä sainkin, pienen mielenosoituksen kera, mutta jatkoin silti eteenpäin. Tärkeää tässä oli, etten luovuttanut ja siirtänyt (antanut siirtyä) käyntiin välillä vaan olin rohkea, ja vaadin korjausta heti eikä huomenna. 
• Koin taas pieniä valaistumisia sekä eteen-alas-ratsastamiseen että ulko-ohjan tuntumaan liittyen. Ihmeen hankala asia erityisesti tuo ulko-ohjan tuntuman säilyttäminen vaikuttaa olevan. Mikä kumma siinä on, että sisäohja, jossa ei kuuluisi niin sitkeästi roikkua, pysyy kädessä paljon paremmin??? 
• Sain pari kertaa Durtsin etenemään ihan kelvollista käyntiä; aktiivisena ja pyöreänä. Mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei näihin hetkiin ehtinyt jäädä nautiskelemaan, sen verran ohikiitäviä olivat.

Vinouttani kun olen nyt tarkkaillut, niin tällä kertaa kiinnitin siihen huomiota erityisesti vasemmassa laukassa. Ympyrällä tuntuu vielä ihan hyvältä, mutta suoraan mennessä tuntui usein, että painoni siirtyi oikealle, jolloin kulman ratsastaminen vasemmalle tuntui ihan toivottomalta. Jostain syystä myös painon korjaaminen takaisin keskelle tuntui noissa tilanteissa mahdottomalta. Tuntui siltä, että jos liikkuisin, rikkoisi D raville välittömästi. Sain kuitenkin ohjeen seuraavalla kerralla hilata satulan suoraan ja painoni takaisin keskelle. Täytyy yrittää olla rohkea.

Uuteen aikakauteen – katkaisuhoidon kautta

Kierteen katkaisu ja riippuvuudesta eroon pääseminen on vaikeaa. Ryhdyin viime viikolla jälleen sokeri/herkkulakkoon, ihan vain katkaistakseni riippuvuuskierteen. Vasta kun onnistun siinä, voin miettiä jotain terveellisempää ja tasapainoisempaa tapaa suhtautua herkutteluun.

Toivottavasti vielä merkittävämmin elämääni vaikuttavaan kierteen katkaisuun päätin ryhtyä tänään. Yritän tästä eteenpäin tammikuun loppuun asti kirjoittaa tänne ratsastukseen liittyen ainoastaan myönteisiä asioita.  Uskon, että haasteiden, heikkouksien ja epäonnistumisten analysoiminen on tärkeä osa kehittymistä, mutta uskon samalla, että tällä hetkellä oman kehittymiseni kannalta olennaista on vahvistaa itseluottamusta ja uskoa omaan onnistumiseen. Varoitan siis jo etukäteen, että pariin viikkoon tässä blogissa ei naureta eikä itketä epäonnistumisia vaan keskitytään ratsastuksen osalta vain siihen, mikä meni hyvin. Voi olla vähän tylsää...

Tästä se lähtee: Oivalsin tämän päivän tunnilla vähän kääntämiseen ja ulko-ohjaan liittyviä juttuja. Useampi ympyrä vasempaan kierrokseen sujui ilman punkemista ja kaksi kertaa muistin kiittääkin Durtsia oikealla hetkellä. Sanni kehotti paljon ajattelemaan pohkeita tunnelina, joka mahdollistaa hevoselle vain yhden kulkusuunnan. Ravissa ja laukassa suoraan kulkeminen pituushalkaisijalla onnistui melko hyvin. Pituushaljaisille kääntäessä sai olla ajatus mukana; vasemmalle pitää ennakoida ja kääntää reilusti, kun taas oikealle D kääntyy erittäin näppärästi.

Askeleen pituuden säätely ravin ja laukan sisällä onnistui niin hyvin, että olin ihan yllättynyt. Ravin lisääminen välillä jopa ihan pelkällä istunnalla. Laukka oli edelliseen tuntiin verrattuna ihan superkivaa molempiin kierroksiin. Uskalsin istua ja ratsastaa, siitä se kuulemma on kiinni :)

Laukannostojen kanssa tehtiin paljon töitä. Onnistuneiden nostojen jälkeen seurasi suurin onnistuminen: Sanni sanoi, että voisin itse valita koettaisinko vielä yhtä nostoa vasempaan kierrokseen vai siirtyisinkö jo loppuverkkoihin. Tässä vaiheessa tunti oli kestänyt jo yli puolitoista tuntia, mutta päätin silti reippaasti ja rohkeasti kokeilla nostaa vielä yhden laukan – ja onnistuin!

Huuurjan pitkän tunnin jälkeen mentiin loppukäynnit pellolla (siis maastossa!). Durtsi oli erittäin rento ja tyytyväisen oloinen – ja niin olin minäkin <3

(Pakko myöntää, että tämän postauksen kirjoittaminen oli t o d e l l a vaikeaa.)

Toivotaantoivotaan-pidäte, tiukka etukeno ja noheva nyppäsy sisäohjasta – eikä siltikään laukkaa?!?!

Mitä tässä nyt sanoisi. Mun laukannostot kaatuu liikaan, mutta vääriin asioihin keskittyvään valmisteluun. Sen sijaan, että valmistelisin hevostani, valmistelen itseäni... epäonnistumiseen.

No, ei tilanne ihan näin huono ole. Itse asiassa eilen yksin ratsastaessa oikeaan kierrokseen laukat nousivat oikein hyvin. Mutta vasempaan sain aikaiseksi puolikkaan tai yhden laukka-askeleen, jonka aikana ilmeisesti onnistuin tehokkaasti nyppimään Durtsin takaisin raviin. Pari kertaa kokeilin jopa niin, että ennen yritystä säädin sisäohjan tarkoituksella yli 10 senttiä pidemmäksi, niin että jos nyppäisin, ei se tuntuisi ainakaan yhtä voimakkaasti. Ei juuri auttanut. Lopetin pään seinään hakkaamisen ensimmäiseen onnistumiseen, joka taisi olla kutakuinkin yritys nro 56 tai jotain.

Tänään Sanni oli taas johtamassa orkesteria. Harjoiteltiin suorana olemista ja asettamista (tai siis alunperin avotaivutusta, mutta kun myönsin, että ihan pelkän asettamisen kanssakin on haastetta, niin palatattiin perusteisiin). Ja sitten niitä laukannostoja. Oikeaan kierrokseen ei taas ollut ongelmaa, mutta se vasen... Ylipäätään D:n saaminen edes asettumaan vasemmalle rehellisesti on mulle vaikeaa eikä ainakaan auttanut myötälaukan saamisessa vasempaan. Tässä sitten oikein komeasti tuli esille tuo otsikossa kuvailtu, lähes täydellisen laukannoston resepti: luokattoman huono puolipidäte, joka ei todellakaan mene läpi, epätoivoinen pohkeen liike ja heti perään etukeno ja tiukka, mielellään vielä vähän ylöspäin suuntautuva sisäohja. Ja voi pojat, kyllä kummastuttaa, ettei toimi.

Mutta nyt mulla on uusi strategia. Mä lopetan nostoista obsessoimisen. Kokonaan. Nyt on oikeasti vaan pakko päättää, että ne alkaa toimimaan. Että mä alan ajattelemaan ja suunnittelemaan vähemmän ja tekemään enemmän (kuinkahan monta kertaa aiemmin oon jo julistanut näin täällä?). Tänäänkin se ainoa onnistunut nosto vasempaan tuli sillä yrityksellä, kun en ehtinyt juuri funtsia. On the spur of the moment.

Lopuksi otettiin sitä helpompaa oikeaa laukkaa. Sanni oli laittanut omat kannuksensa mulle avuksi aiempaan vasemman laukan metsästykseen. Pelkäsin koko ajan osuvani vahingossa kannuksilla, joten istuin tietysti ihan kakkajäykkänä, en saanut lantiotani mukaan liikkeeseen enkä siis päässyt kunnolla satulaan. Durtsilla oli vähän vauhti päällä ja Sanni pyysi, että antaisin sille vähän pidempää ohjaa, että saisi venyttää selkäänsä. En uskaltanut :( Vauhti hirvitti, kun tuntui, etten ollut siinä mukana. Enimmäkseenhän  rakastan istua Durandon laukassa, mutta tänään olin iloinen, kun lopulta sain siirtyä keventelemään. Mistä tämäkin nyt tuli? Ihme pelkuri, kävi ihan ärsyttämään.

No niin, anteeksi avautuminen. Lupaan, että tästä alkaa uusi myönteisempi kausi. Se kestää varmuudella ainakin huomiseen asti.

Vauhtiraita

Täällä ollaan taas! Matkalla oli ihanaa, mutta kotiin oli oikein kiva tulla. Varsinkin, kun tultiin sopivasti neljä tuntia sähköjen palautumisen jälkeen ;)

Päivät ennen matkalle lähtöä olivat niin kiireistä, etten kerennyt edes siirtämään kuvia kännystä koneelle. Siitä syystä nämä kynimisen jälkeiset otokset tulevat esittelyyn vasta nyt. Vauhdikkaan kampauksesta huolimatta kaveri pysyy vielä ihan hyvin käsissä ;)

 

Matkalla oli välillä valtavan ikävä molempia kotona odottavia poikia. Onneksi molemmat olivat hyvässä hoidossa, joten aihetta huoleen ei ollut. Tosin myrsky ja sähkökatko eivät olleet varsinaisesti helpottaneet hommaa.

Ihana, taitava Sanni oli ratsastanut Durandon niin hyväksi, että laukka oli yhtä upean tuntuista kuin ihan kaikkien aikojen ensimmäisellä kokeilukerralla. Paitsi että se tuntui hyvältä, se oli lähes äänetöntä, mikä lienee hyvä merkki (?).

Pari kertaa olen nyt reissun jälkeen ehtinyt ratsastaa, ja jännä on huomata, ettei uusi vuosi mitenkään automaattisesti ole pyyhkinyt pois entisiä haasteita: laukannostojen kanssa takutaan edelleen. Onnistuessaan nostot ovat enimmäkseen hyviä, mutta ainoastaan murto-osa pyynnöistä menee läpi.

Tämä ilta oli laukannostoangstailun osalta positiivinen poikkeus ja synnytti jo pienen toivonkipinän. Tein kaikki nostot käynnistä siten, että käänsin lyhyeltä sivulta jo muutama metri ennen kulmaa, väistätin muutaman askeleen uralle ja pyysin laukkaa heti uralle päästyä. Onnistuin yllättävän hyvin saamaan Durandon kuulolle, ja laukat nousivat oikein reippaasti. 

***

Yleisesti ottaen Durando voi paremmin, ei ole makoillut tarhassa ja on saanut lisää massaa. Silti jotain kummallista siinä on: yhtenä hetkenä se on ihan superhyvä ratsastaa, mutta saattaa muuttua sekunnissa todella huonoksi. Siitä tulee haluton, kyljet muuttuvat pinkeiksi, pää tippuu melkein maahan eikä sitä kerta kaikkiaan tee mieli potkia väkisin eteenpäin. Täytyy vielä kysyä lääkäriltä, josko tähystys ja röntgen sitten kuitenkin voisivat auttaa eteenpäin.

Vetoomus: tädille lisää tunteja vuorokausiin!

Muutama päivä sitten oli suuri päätöksenteon hetki. Mies katsoi minuun spanielinsilmillään ja sanoi vetoavasti: "Rakas, älä pakota mua lähtemään yksin". Mitä siinä voi vaimo muuta tehdä kuin myöntyä.

Tiistaina on siis (äkki)lähtö ja nyt pitää melko kiirettä. Koira, koti, hevonen, työt ja joulujutut. Niin ja tietty matkasuunnitelmat ja muut. Sen verran fiksaamista, ettei ihan meinaa viikko riittää.

Leevin hoito on onneksi jo saatu sovittua ja koti menee siinä samalla, kun vakkarihoitaja tulee asumaan meille. Durtsista päävastuun on lupautunut ottamaan ihana luotto-Sanni muutaman muun superystävällisen ihmisen avustuksella. Työasioista olen saanut sumplittua ison osan, mutta vielä riittää tekemistä ennen matkaa. Pieni osa hommista lähtee mukaan matkalle. Ja sitten vielä joulu ja kaikki siihen liittyvä. Huh.

Mutta ei sais keskittyä valittamiseen vaan pitäisi iloita siitä, että pääsee sukeltamaan – jei!

*****

Durandolla olen nyt ratsastellut joka päivä. Ja siis nimenomaan ratsastellut. Lyhyitä aikoja ja melko vähäisillä odotuksilla/vaatimuksilla. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että mennään mun määräämää askellajia ja mun määräämään suuntaan. Muutoin en juuri ole vaatinut. Silti osa näistä vähistäkin vaatimuksista on kaikunut kuuroille korville.

Tätä päivää lukuunottamatta Durando on ollut ihan pirteä, ja tänäänkin oma moottori löytyi laukkaamisen jälkeen. Tosin laukkojen löytyminen vei myös ihan hyvän tovin aikaa. Huomasin taas, että parhaiten homma toimii silloin, kun en mieti mitään muuta kuin, että tästä lähtee laukka ja ajattelen selkeästi eteenpäin. Kaikki muut lähestymistavat johtavat eriasteisiin epäonnistumisiin.

Positiivista:

• Punkeminen pysynyt aika hyvin kurissa. 
• Durtsi ollut enimmäkseen pirteä eikä ole nähty makoilevan tarhassa.
• Mun ja Durtsin elämässä on huippuihania ihmisiä, jotka auttavat silloinkin, kun pyydän ihan kohtuuttoman paljon.

Edit: Luettuaan tämän postauksen mies kommentoi, että spanielinsilmien kohdalle olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa kivespussisilmät (ihan vähän väsynyt mies). En kuitenkaan korjaa tekstiä, koska muokkauksen jälkeen myöntymistäni voisi olla vaikea ymmärtää ;D

Ristiriitaisia fiiliksiä

Kun työt on tehty, voi keskittyä vaan näyttämään komealta. 

Durando oli eilen illalla ollut levoton tallissa ja taas tänään makoillut tarhassa. Silmätkään eivät ilmeisesti ole ihan niin kirkkaat kuin sopisi toivoa. Päätin, että soitan maanantaina lääkärin paikalle ja kyselen, että mistä kannattaisi lähteä tutkimaan. Varmaan ainakin verikokeet voisi ottaa ja varmistaa, ettei ole mitään puutoksia eikä toisaalta päinvastaisiakaan.

Näitä outouksia lukuunottamatta D oli ihan normaali oma itsensä. Hörisi tyytyväisenä, kun menin hakemaan sitä tarhasta ja söi karsinassa hyvällä ruokahalulla aamulta ylijääneet Vi-Siblin-kaurat. (Ilmeisesti aamulla, kun on vaan kauraa, ei Vi-Siblin uppoa yhtä hyvin kuin iltamössöjen kanssa. Sitten kummallisesti kuitenkin iltapäivällä kylmänä tekee hyvin kauppansa.)

Osaan onneksi aina stressata sitä, että mitä jos pahennan asioita, joten huolissani kyselin vielä tallinpitäjän mielipidettä liikuttamiseen. Sain kuitenkin neuvon liikuttaa kevyesti (normaalisti), jos vain hevonen liikkuu halukkaasti.

Ja liikkuihan se. Kyllä on muuten hurjia päiväkohtaisia eroja liikkumisinnossa. Eilinen kävelylenkki teki luultavasti hyvää mielelle ja keholle.

Vähän, mutta ajatuksella

Tällainen kerta tänään (minuutit kutakuinkin sinnepäin):

15 minuuttia kävelyä maasta käsin (muutamia ravipätkiä molempiin suuntiin)
10 minuuttia käyntiä ratsailla
15 minuutin alkuverkka, kevyttä ravia ja laukkaa molempiin suuntiin, suoria uria ja suuria ympyröitä
5 minuutin välikäynti pitkin ohjin
15 minuuttia "työskentelyä": ravi-käynti-ravi- ja ravi-pysähdys-ravi-siirtymiä sekä käynnissä pohkeenväistöä 3/4-linjalta uralle ja siitä laukannosto
15 minuuttia loppukäyntiä maasta käsin

Olin taas tarkkana punkemisen kanssa ja voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että tänään homma ei lähtenyt käsistä vaan hoksasin reagoida yrityksiin ajoissa ja sain tilanteen korjattua kohtalaisen helposti. (Paitsi lähtipäs kerran, mutta kuka näitä epäonnistumisia haluaa kaivella :))

Yritin myös muistaa pitää kyynärpäät kyljissä ja kädet paikallaan, muttei jarruttamassa. Durtsi liikkui tosiaan iloisen oloisesti, joten taisi ainakin onnistua olemaan jarruttamatta. Etupää sukelteli välillä, mutta ei järkyttävän syvälle eikä kohtuuttoman pitkiksi ajoiksi.

Uhkarohkea yritykseni kokeilla pohkeenväistöjä käynnissä ja siitä suoraan laukannostoja kantoi hedelmää. Väistöt tuskin olivat muotovalioita, mutta laukka nousi kaikilla neljällä yrityksellä erittäin helposti, joskin toisella kerralla vasempaan kierrokseen oli tuloksena oikea laukka eli asetuksen (ja ehkä oman painonsa asettamisen) kanssa saisi olla vielä tarkempana.

En ole ihan varma siitä, millainen on hyvä laukannosto. Nämä tuntuivat hieman rajuilta, mutta toisaalta väistöissä oli melkein kaikki vauhti hiipunut, joten laukannostaminen lähes paikaltaan kai vaatiikin vähän voimaa? Veikkaan, että ne olivat aika hyviä, koska ne tuntuivat jotenkin positiivisella tavalla energisiltä. Mutta olivat hyviä tai huonoja, niin iloista oli se, että laukka nousi toivotulla hetkellä, pienillä avuilla ja onnistuin jopa itse pitämään kroppani kurissa enkä nytkähdellyt ihan minne sattuu.

Alkuverkoissakin laukannostot ravista onnistuivat kohtuullisesti. Oikeaan itse asiassa tosi hyvin. Vasempaan kierrokseenkin ensimmäinen nosto onnistui, mutta myöhemmin ympyrällä tuli yksi rikko (seurasta siitä ainoasta kerrasta tänään, kun punkeminen lähti lapasesta), jonka jälkeen ensimmäinen nosto ei onnistunut ja jouduin vähän hakemaan uutta vauhtia keventämällä.

 

Hikiseksi ei heppa tästä(kään) ratsastuskerrasta yllättäen tullut, mutta toivottavasti D:lle jäi siitä edes puoliksi yhtä hyvä mieli kuin minulle. Ikävää, että huoli terveydestä vähän varjostaa muuten oikein onnistunutta päivää.

Positiivista:

1) Onnistuneita laukannostoja sekä ravista että käynnistä pohkeenväistön jälkeen.
2) Vain yksi paha punkeminen.
3) Hyvä yhteistyöfiilis!

Parempaa vointia

Mieli apeutuu aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan puhelimen esiin. 

Durando oli sunnuntaina hieman väsyneen oloinen ja oli hieronut häntänsä ihan kökkeröksi. Maanantaina oli syönyt aamuheiniään tarhassa makuultaan(!). Lämpöä ei ollut ja ruoka tosiaan maistuu. Huolestuin oudosta käytöksestä tietysti heti aika tavalla, mutta sain kuitenkin neuvon liikuttaa, joillei tunnu siinä kummalliselta, hengästy poikkeuksellisen paljoa tai hikoile normaalia enemmän.

Eilisellä tunnilla ei tuntunut samalla tavalla väsyneeltä kuin sunnuntaina, joskin oikeaan kierrokseen tahmeutta oli jonkin verran.

Punkemisen suhteen pärjäsin enimmäkseen ihan hyvin. Muutaman kerran keskityin hetkiseksi liikaa johonkin toiseen asiaan, jolloin D pääsi muutaman askeleen verran menemään lapa edellä seinää kohti.

Tunti oli kevyt, mutta muutama laukannosto kokeiltiin. Ensimmäisellä kerralla Tippa vähän avitti pitkällä piiskalla, josta Durando kyllä kertoi mielipiteensä hyvin selkeästi. Hetki meni, että sain rauhan palautettua sekä itseeni että hevoseen. Sen jälkeen tulikin muutama oikein onnistunut nosto.

Ikävä kyllä, en aina ole ihan kartalla siitä, milloin pyyntöni on mennyt läpi. Siihen kun vielä yhdistetään sellainen hieman tymäkämpi nosto, niin liian usein oma kroppa ei pysynyt hanskassa vaan ylävartalo keikahti hieman taaksepäin ensimmäisellä askeleella.

Aihetta iloon:

1) Sain kannustavaa palautetta oikean lavan parantuneesta hallinnasta.
2) Muistin ja osasin olla hiljaa melkein koko ajan (se on oikeasti vaikeaa, kun on tottunut höpöttämään. Välillä pelkään, että vaikutan todella töykeältä, vaikka järjellä tajuankin valmentajan olevan oikein tyytyväinen ratsastajaan, joka mieluummin keskittyy tekemiseen kuin selittelyyn).

...mutta onneksi apeus on yleensä ohimenevää. 

Lavat hallussa?

Yö meni vähän huolehtiessa ja murehtiessa (siitä on hurjasti apua). Durando oli kuitenkin tänään tunnilla jo itse asiassa hyvinkin pirteä. Ainoastaan ensimmäisen ravin saaminen oli työn ja tuskan takana. Mietin, että aistiiko se niin tarkasti sen, että pelkään ja varon mahdollista huonoa kuntoa, ja näkee siinä minun epävarmuudessa tilaisuutensa tulleen? Kun sitten lopulta raviin päästiin, oli se tasaisen ja mukavan tuntuista heti alusta lähtien myös oikeaan kierrokseen.

Harjoittelin paljon reippaan käynnin ratsastamista ja lapojen hallintaa. En tiedä, mitä loksahti paikoilleen, mutta yhtäkkiä kääntäminen uran sisäpuolella nelikulmiolla tuntuikin, jos ei nyt ihan helpolta, niin ainakin ihan mahdolliselta. Paikoin itse asiassa jopa helpoltakin, jolloin unohduin satulaan ihan vaan fiilistelmään ja paketti uhkasi hajota.

Jouduin aluksi aika napakasti käyttämään raippaa oikeaan lapaan, mutta toivon, että se on pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu kuin se jatkuva naputtaminen jokaisella ratsastuskerralla. Siitä pienestä naputtamisesta kuin ei ole tuntunut olevan oikein mitään apua. (Silti se raipan käyttäminen sattuu, paitsi hevosta myös minua.)

Samaa ulkoavuilla kääntämistä uran sisäpuolella harjoittelin myös ravissa. Siinä meinasi välillä jo mennä kääntävät ja taivuttavat & asettavat avut sekaisin. Kyllä on paljon vielä tekemistä siinä, että nämä olisivat edes omassa päässä selkeinä.

Lapojen hallintaa sain harjoitella myös ratsastamalla 3/4-linjalle ja tekemällä aina vuorotellen muutaman askeleen väistöä vasemmalle, sitten oikealla ja taas vasemmalle. Pari kertaa Durando meinasi lyhyen sivun lähestyessä olla kuuntelematta ja tehdä omia ratkaisuja, mutta kerrankin sain kiitosta suhteellisen nopeasta korjaamisesta – jei!

Laukka nousi tänään vähän turhankin helposti: välillä jo pelkkä asettaminen sisäänpäin riitti. Välillä tulee tunne, että ressukka yrittää tarjoilla minulle kaikkea mahdollista, kun viestini ovat niin epäselviä. Toivon, etten ole saanut hepparukkaa ihan sekaisin :/

Ulko-ohjaa olen nyt kuulemma oppinut pitämään kädessäni, mutta vähän ojasta allikkoon -tyylillä eli välillä vähän turhankin tiukasti. Ääripäiden kautta kultaiselle keskitielle? Itse asiassa tarkoitus oli, että olisin tänään sitonut loimivyöllä kyynärpääni kiinni kroppaan, jotta varsinkaan oikea ei pääsisi jatkuvasti työntymään eteenpäin, mutta unohdin vyön harjapakkiin. Ensi kerralla sitten.

Loimivyön lisäksi meinasin unohtaa olla hiljaa. Ehkä ensi kerralla sen loimivyön lisäksi jesaria. Joku voisi jo tätä lukiessa luulla, että puhun jostain muusta kuin ratsastustunneista ;D

Aihetta iloon: 

1) Durando oli reippaan ja letkeän oloinen.
2) Oivalsin jotain lapojen hallinnasta ja ulkoavuilla kääntämisestä.
3) Laukkaa ei tarvinut juuri houkutella (joskaan en ole ihan varma, mikä minun roolini nostoissa oli...)

*****

Ratsastuksen jälkeen kävin hakemassa apteekista Vi-Siblineä, mutta eipä se tuntunut oikein kelpaavan. Ulostenäyte lähtee tutkittavaksi huomenissa. Onneksi Durando on nyt jo pirteämmän oloinen, mutta veikkaan silti, että jotain on jossain vialla, kun painoakaan ei ole kertynyt siihen tahtiin kuin syödyn ravinnon määrästä olisi oletettavissa.

(P.S. Jos ihmettelette noita Aihetta iloon -listauksia, niin oon tullut siihen tulokseen, että kaiken tän kriittisyyden keskellä olis varmaan ihan hyvä opetella näkemään joskus niitä myönteisiäkin asioita.)

Jännittää!

Huomenna se sitten on. Tunti. Eikä mikään ihan satunnainen tunti, vaan sellainen, jolla Durtsi ei saisi punkea - uijui! Myös tänään keskityin enimmäkseen siihen ja osittain ihan onnistuneestikin. Muutaman kerran vasemmassa kierroksessa meinasi homma karata käsistä. Ihan liian usein kääntyy oikea käsi sellaiseen asentoon, että raippa sojottaa suoraan sivulle ja samalla käsi siirtyy lähemmäs säkää (ja arvatenkin välillä myös sen yli), ja näin kun käy, niin se on varmaa, että seinä lähestyy. Tai sitten käy niin, että vasemmalta laukkaympyrältä jatketaankin koko rata leikkaa -tyylisesti, vaikka ratsastaja kuinka epätoivoisesti yrittää jatkaa ympyrällä – juu, tuosta olisi suorastaan ropissut pisteitä...

Ensimmäinen laukannostoyritys ei tänään onnistunut, mutta sen jälkeen aika moni kyllä (onnistumissuhde noin 16/20, myös yksi onnistuminen käynnistä). Huomasin, että jos ottaa pidätteen ihan vähän yläviistoon, niin laukka nousee melkein jo sillä. Onkohan se rikollista? Satutanko hevosta? Täytyy huomenna tunnilla vähän kysellä. Ja heti sen jälkeen taas sulkea suu.

Suun sulki pitäminen on tärkeää. Olen punkemisasian lisäksi myös ihan tosissani tsempannut sen kanssa, että keskittyisin ratsastamiseen. Vaikka menin tänään tallille vielä valoisan aikaan, luikin silti maneesiin. Enkä pelkästään karkuun suorituspaineita vaan yhtälailla taipumustani keskittyä kaikkeen muuhun kuin oleelliseen. Eilenkin ulkokentällä oli samaan aikaan muita, ja jostain kumman syystä koen tarpeelliseksi aina jotenkin kommentoida tekemisiäni. Tai lähinnä sitä, miksi ne eivät onnistu. Sen sijaan, että keskittyisin ja saisin ne onnistumaan.

Marin valmennuksesta muistelin tänään ja eilen sitä takaosan väistättämistä ulos ympyrältä sekä niitä etuosakäännöstyylisiä kulmia. Ensimmäisiä tein ajatuksella enkä ihan surkeasti, mutta jälkimmäisten kohdalla limbosin oikein huolella. Jotenkin tuntui vaikealta ja päätin taas kelpuuttaa ihan mitä tahansa.

Durando tuntui tänään vähän väsyneeltä, toivottavasti huomenna on pirteämpi päivä. Punkeminen on nimittäin sitä todennäköisempää mitä vähemmän on vauhtia.

Ei punkemiselle

Torstaina kävi ratsuttaja. Itse olin auttamassa ystäviä muutossa, joten teoriassa olisin voinut pitää ensimmäisen tallivapaan päivän sitten Durandon hankkimisen. Kotimatkalla oli kuitenkin ihan pakko poiketa vähän rapsimaan ja hengittämään tallin tuoksua. Kai tää alkuinnostunus joskus laantuu? Ei niin, että pistäisin pahakseni, vaikkei laantuisikaan. On ihanaa olla ihan täysin hurahtanut, innoissaan, ihastunut, rakastunut, hämmästynyt, hämmentynyt ja tohkeissaan <3

Perjantaina oli sitten aika käydä Tipan heittämän haasteen (ukaasin?) kimppuun. Ratsastuksen tärkein tavoite oli pyrkiä estämään oikealle punkeminen. Yritin keskittyä huomaamaan ja korjaamaan punkemisajatukset jo hyvissä ajoin. Tsemppasin sen kanssa, että muistaisin myös irrottaa pohkeen Durandon reagoidessa. 

Punkemista oli selvästi vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta onnistuin välillä suht nopeastikin palauttamaan kurin ja järjestyksen. Ratsuttajan käynnin vaikutuksen huomasi selkeästi (myös) siinä, että kulmiin ratsastaminen myös oikeassa kierroksessa ei ollut lainkaan työlästä. 

Laukat nousivat keskimäärin toisella yrittämällä, joten ei nyt ihan susihuonosti. Hieman hämmentävästi kävi välillä niin, että laukka nousi siinä vaiheessa, kun mielessäni olin jo ajatellut yrityksen menneen pieleen, ja vasta virittelin ajatuksissani seuraavaa yritystä. Kerran nousi vasempaan kierrokseen oikea laukka, mutta muuten sain sitä, mitä tilasin. Ihana Durando, jonka laukassa on maailman mukavinta istua!

Lopuksi ratsastin vielä muutamat kierrokset ja kaarrokset ilman jalustimia. Se ei muuten enää tunnu pelottavalta. Ja nyt tämän kirjoitettuani herää vahva epäilys siitä, että onkohan taas tullut mummoravailtua? 

Tuppisuutunti ja kiiltävät kengät

Ehdotin tänään itse tunnin aluksi, että mitä jos minulta kiellettäisiin puhuminen tunneilla. Tipan mielestä idea oli hyvä – veikkaan, että ilmassa oli jopa pientä huojennusta siitä, että tajusin tarttua tähän itse ;).

Saan toki vastata kysyttäessä ja kysyä, mikäli jokin jää epäselväksi, mutta turhanpäiväinen jauhaminen, selittely, analysointi ja lörpöttely saa nyt jäädä. Ei niin, etteikö juttelu olisi kivaa ja jossain määrin hyödyllistäkin, mutta koskapa en kertakaikkiaan pysty samaan aikaan keskittymään myös ratsastamiseen, on parempi keskittyä vain ratsastamiseen. Kuka tietää, saattaahan näin toimimalla vaikka vahingossa edistyäkin ;)

Tänään harjoiteltiin taas pohkeen ja reaktioiden nopeutta, suoraan ratsastamista, punkemisen estämistä ja laukannostoja. Kaksi tärkeintä havaintoa pohkeen nopeuteen ja punkemisen estämiseen liittyen:

1) Kun on koko ajan skarppina, niin pääsee puuttumaan punkemiseen ennen kuin tilanne on päässyt karkaamaan käsistä.

2) Nopeus pohkeen käytössä tarkoittaa sekä fyysisen tekemisen faktista nopeutta, että reagointinopeutta molempiin suuntiin. Ei riitä, että käyttää pohjetta, kun tahtoo hevosen siirtyvän jonnekin päin vaan ihan yhtä tärkeää on tajuta hellittää heti, kun hevonen vastaa pyyntöön. Tai vaikkei vastaisi, on parempi hetkeksi hellittää ja pyytää sitten heti uudelleen vähän terävämmin kuin jäädä sitkeästi itse punkemaan, jolla vain tarjoaa hevoselle mukavan tuen, jota vasten punkea.

Käännöksissä sain tsempata ulkoapujen kanssa ja erityisesti oikeassa kierroksessa ympyrällä sisäpohkeen kanssa. Käsien oikeaa paikkaa korjailtiin myös useaan otteeseen. Vasemmassa kierroksessa sisäkäsi meinaa jäädä vetämään liian taakse ja oikeassa kierroksessa taas päinvastoin myötää liikaakin – näiden korjaamisessa auttoi jalustinhihnan päästä kiinni pitäminen.

Laukannostoja harjoiteltiin sekä pohkeenväistöistä että ympyrällä. Jälkimmäinen sujui tänään paremmin. Jälleen kerran huomasin, että kunhan pidäte menee läpi, niin laukka nousee erittäin helposti. Miksi sitten niin usein teen kuitenkin pidätteen, joka on vain onneton sinnepäinroiskaisu, suljen silmäni ja toivon parasta? Miksi en tee kunnolla, kun kerran ymmärrän, että se on enimmäkseen siitä pidätteestä kiinni?

Tunnin lopuksi tuli haaste (vai ukaasi? ;)), että seuraavalla tunnilla Durandon ei tarvitsisi kertaakaan punkea oikea lapa edellä minnekään. Ei ole epäselvyyttä siitä, mitä harjoitellaan lähipäivinä...

****

Sovituskopissa.

Durtsi-mussu sai tänään uudet kengät. Ajatella, että viisi viikkoa on kulunut ilman irtokenkiä ja ontumisia – ihan mahtavaa! En voi kuin kiittää onneani siitä, että päästiin huippukokeneen ja -taitavan kengittäjän asiakkaiksi.

Huomenna mennään maastoon kävelylle; Durando on taatusti ansainnut leppoisan päivän, ja täti herkuttelullaan useammankin kävelylenkin.

Ryysyistä rikkauksiin

Kyyneleet silmissä tänään Tipan tunnilla. Nimittäin ilon kyyneleet :) Ihan superhyvä fiilis!

Aluksi sain ratsastaa suoraan 3/4-linjoilla ravissa. Sen jälkeen herkistettiin ja heräteltiin sekä hevosta että ratsastajaa nopeilla ravi-käynti-ravi-siirtymillä. Aluksi paketti levisi aina käyntiin siirtymisen yhteydessä, ja Durando lähti punkemaan kierroksesta riippuen joko sisälle tai ulos. Yllättävän nopeasti aloin kuitenkin saada sen verran rotia omaan tekemiseeni, että käyntiinsiirtymiset onnistuivat hallitummin eikä hevonen venähtänyt kilometrinmittaiseksi banaaniksi.

Yhdessä kohden keskityin taas hetken vääriin asioihin, unohdin ratsastaa, ja onnistuin sössimään kaiken hyvän työn. Sain pienen kurinpalautuksen ja sen jälkeen jatkettiin vielä samaa harjoitusta sen verran, että saatiin taas ratsukko järjestykseen.

Kun kuri ja järjestys ;) oli palautettu oli kuvio seuraava: lyhyeltä sivulta ravissa käännös 3/4-linjalle, suoristus, siirtyminen käyntiin (suorana!), pohkeenväistöä uralle ja uralla laukannosto. Aloitettiin vasempaan kierrokseen, jossa laukannostoon asti homma meni hyvin. Laukannostikin sinänsä, mutta asetus oli aina uralle päästyä lipsunut sen verran, että ensimmäisillä kolmella yrityksellä tuloksena oli väärä laukka. Sitten keskityin taas vähän paremmin ja jo löytyi vasen laukka.

Oikeaan kierrokseen ensimmäisellä yrityksellä ajattelin taas liikaa ja ehdin jo sotkea keskenään oikeat, vasemmat ja sisä- ja ulkopohkeet. Toisella yrityksellä sain selkeät ohjeet siirtää pohkeet väistön jälkeen päinvastoin. Näillä ohjeilla minäkään en onnistunut epäonnistumaan, ja laukannosto oli oikein onnistunut. Teki oikeasti mieli vähän tirauttaa ilosta.

*****

Ehdin tänään verkkailla itsekseni aika pitkään ennen tunnin alkua ja uhkarohkeasti kokeilin myös jonkin verran laukannostoja. Oma analyysini epäonnistumisista on se, että suurinta roolia niissä näyttelee kertakaikkiaan luokattoman huonot puolipidätteet. Sen sijaan, että osaisin ottaa nopean, selkeän pidätteen, otan jonkinmoisen kummallisen, pitkän ja sitkeän veto-otteen, joka herättelyn ja tasapainottamisen sijasta saattaa pahimmillaan kääntää hevosen pään ulospäin.

Niinä kertoina, kun pidäte tulee nopeasti ja enemmän tunteella kuin järkyttävän pitkällisen ajattelun tuloksena, laukka nousee monesti jo pelkästä pidätteestä ja laukan ajattelemisesta. Vältettävien asioiden lista sen kun kasvaa: sokerin ja rasvan lisäksi sinne pääsevät nyt myös liiallinen ajattelu ja puhuminen ratsailla ollessa.  Tosin jos kahden jälkimmäisen välttelyssä onnistun yhtä huonosti kuin kahden ensimmäisen kanssa, niin en voi muuta kuin toivoa valmentajalta pitkämielisyyttä =) Ei vaan, kyllä mä tsemppaan, kaikkien näiden kanssa!

Taivuttamalla suoraksi

Täällä pöpelikössä on verkko tökkinyt viime päivinä ihan urakalla. Paljon olisi ollut kirjoitettavaa ja siitä osa on nyt jo ehtinyt unohtuakin. Koetan kuitenkin summata kuluneiden päivien kohokohdat.

Perjantai

Kävin päivällä valmentajan kehoituksesta ostamassa Durandolle uudet kuolaimet. Vanhoissa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta mittaa niillä oli sen verran reilusti, että pahimmillaan keskimmäinen pala pilkotti toisesta suupielestä. Päätin, että koska ajatukseni ei ole kerätä mittavaa kokoelmaa erilaisia kuolaimea, voin hyvin investoida ainoissa kuolaimissa laatuun.

Sprenger KK Ultra. Kuva täältä.

Lisäksi ostin Mattesin lampaankarvaisen pehmusteen satulavyöhön, kun Durando on välillä reagoinut satulavyön kohdalta harjaamiseenkin. Arvuuttelin, että jos on vaikka vyö nipistänyt mustelmia... Pehmuste ei kyllä istu tuohon anatomisesti muotoiltuun vyöhön mitenkään turhan hyvin. Täytyy ehkä miettiä vielä, millaisella kombinaatiolla jatketaan. Kyllä, tämä todellakin on välineurheilua :)

Ennen tuntia tuhrasinkin sitten valtavasti aikaa häröillen kaikkien uutuusjuttujen kanssa, ja kun lopulta pääsin maneesiin asti, oli semmoinen fiilis, että kaikki oli vähän vähemmän ihanasti rempallaan. Viime hetken saapumisesta huolimatta Tippa otti meidän kuitenkin lempeästi vastaan ja tarkisti kuolainten sopivuuden.

Tunnilla keskittyttiin sekä taivuttamiseen että suoraan ratsastamiseen. Sitä voisi helposti kuvitella, että jos toinen ei suju, niin toinen ainakin sujuisi, mutta näinhän se ei ole. Suoran hevosen automaattinen vastakohta ei ole taipuva hevonen eikä päinvastoin. Minun allani Durando esiintyisi mielellään sellaisessa kolmesta neljästä kohden mutkalla olevassa muodossa :)

Sain myös opastusta istunnalla kääntämiseen. Tavoitteena olisi, että käännökseen lähtisi ensin lantio ja muu paketti seuraisi sitten perässä. Kehonhallinnallisesti haaste on siinä, että oppisi hallitsemaan lantiota niin, että se tosiaan kääntyisi, mutta niin että molemmat kyljet pysyisivät saman mittaisina ja yläkroppa muutenkin rauhallisena. Välillä mielestäni käänsin lantiotani niin kovasti – ja todellisuudessa ainoastaan pääni kääntyi. Ei ole helppoa :)

Lauantai ja sunnuntai

Ratsastin molempina päivinä itsenäisesti. Lauantaina maneesissa oli muitakin ja ikävä kyllä suorituspaineet johtivat jälleen kerran siihen, että laukannostojen kanssa oli ihan tuskaisen vaikeaa. Jossain vaiheessa jäätiin kahdestaan maneesiin, jonka jälkeen yhteinen sävel alkoi pikkuhiljaa löytyä.

Lauantaina ratsastin oikein kunnolla, niin että Durando jopa ihan vähän hikosi nenän päältä. Itselleni se silti taisi enemmän kuntoilusta käydä.

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä kävelylle maastoon, mutta hurjan sumun takia en sitten uskaltautunutkaan yleisille teille. Vaikkei Durando autoja pelkääkään, niin ei ehkä silti kannata lähteä kutsumaan onnettomuuksia tielleen. Niin sankka sumu ei anna autoilijallekaan paljon reagointiaikaa.

Tarkoitus oli kuitenkin päästää Durando sunnuntaina vähän helpommalla. Lämmiteltiin ensin kävelemällä yhdessä ja otettiin mukaan aina pieniä ravipätkiä. Ei kai ole oikein tapana juosta hevosen vieressä, mutta ei kai siitä mitään haittaakaan ole? Ehkä pitääkin kysyä tästä Tipalta. Ajattelin, että hyvää kuntoilua se on minulle itsellenikin ja antaa Durandolle mahdollisuuden vertyä paremmin ennen kuin joutuu ottaa ekstrapainoa kannettavakseen.

Kipusin kyllä satulaankin sunnuntaina, mutta mentiin tosi paljon käyntiä, jonkin verran kevyttä ravia ja ihan pienet pätkät laukkaa. Laukat nousivat ravista pitkällä sivulla molempiin suuntiin todella helposti. En keksi ongelmiin mitään muuta syytä kuin sen, että stressaan niistä nostoista välillä ihan liikaa ja sen myötä sössin koko homman.


Maanantai

Maanantain tunnille tuuppasin itseni sijaan Durandon ratsuttajan. Hän siis oli itse sitä toivonut ja minusta se oli aivan loistava idea. Uskon, että kokonaisuus on nyt Durandon kannalta mahdollisimman mielekäs, kun molemmat ratsastajat saavat samanlaisia ohjeita ja pyrkivät edistämään samoja asioita. Vaikkakin minun osaltani se tosiaan vielä pitkälti jää yritykseksi ;)

Kuunteluoppilaana opin tältä tunnilta sen, että taivuttaminen tulee ennen suoristamista eli että hevosta pystyy kunnolla suoristamaan vasta sitten, kun sen on ensin saanut taipumaan.

Tiistai

Jatkettiin samoja taivutus- ja suoristusharjoituksia ja lisäksi Tippa korjasi taas istuntaani. Asiat, joiden kanssa tällä hetkellä erityisesti tsemppaan ovat:

1. Pohkeiden asento ja käyttö. Jalat asettuvat liian usein turhan taakse. Pohje on ihan liian hidas ja jää herkästi päälle. Pohkeen asemesta yritän käyttää kantapäätä ja samalla jännitän jalan ja hilaan kantapään taivaisiin.

Mikä avuksi? Jalat painavina jalustimiin, polvet ja reidet auki. Mielikuvissa jalan voi ajatella mieluummin vähän eteenpäin kuin taaksepäin. Nopeutta harjoittelen tuolissa ja jumppapallon päällä. Nopeusharjoituksissa yritän keskittyä myös siihen, että pohje välittömästi käytön jälkeen rentoutuu. Jopa kuivaharjoittelussa se on minulle todella vaikeaa.

2. Kädet. Rauhattomat, nousevat usein liian ylös, jäävät jarruttamaan, nyrkit ei pysy pystyssä eivätkä kiinni.

Mikä avuksi? Pitää oikeasti keskittyä siihen, että käsi pysyy paikallaan, ei heilu eikä jarruta. Voisin ottaa tavaksi tarkistaa nyrkkien asennon ja kiinnipysymisen vaikka joka kulmassa ja ympyrällä vähintään kerran kierrosta kohden. Erityisesti pitää harjoitella laukka-ravi-siirtymiä, joissa jään oikeastaan aina jarruttamaan ainakin kädellä ja luultavasti istunallakin. Oman kunnon koheneminenkin varmasti auttaisi tässä merkittävästi.

Onnistumisia

Laukannostot onnistuivat enimmäkseen hyvin, erityisesti yksi nostoista oli niin nappisuoritus, että tuskin voin omalla osaamisellani paremmista edes uneksia. Kehuja sain myös ravi-käyntisiirtymistä, joita tein useampia onnistuneesti pelkällä istunnalla – olen siis jo vähän päässyt eroon siitä automaattisesta ohjien käytöstä, jeejee! Kiva tunti, taas :)

Herra nro 47 ja muuta naurun aihetta

47, kieli koko ajan hommissa.

Jo toinen hyvä päivä putkeen! Mitähän oon tehnyt ansaitakseni tämän? Ainakin olen yrittänyt ajatella positiivisemmin ja olla vähän päättäväisempi. Tänään keskityin itseeni ja verkan jälkeen ratsastin ilman jalustimia. Ravia, laukkaa, ympyröitä, siirtymiä – ei mitään ihmeellistä. Ajatus omassa istunnassa ja hevosen liikkeen myötäämisessä lantiolla.

Laukka-ravi-siirtymissä otin kiinni jalustinhihnasta, etten aiheuttaisi tarpeetonta kärsimystä ihanalle ratsulleni. Ihmeen hyvin sujui meno ilman jalustimia. Jopa niin hyvin, että herättää epäilykseni siitä, että olen taas antanut askeleiden hiipua. No, hiihdetty ei sentään :)

Niin, ja laukatkin nousi kivasti. Paitsi kerran, mutta se tilanne kilpistyi kakkaan, jonka jälkeen Durando lähti tosi hienosti laukkaan. Tässä on joillekin ehkä liikaa infoa, mutta sanonpa silti, ettei minuakaan huvittaisi lähteä pinkomaan, jos olisi kammottava hätä ja paine suolistossa.

*****

Koska kerkisin jo aiemmin mainostaa, että mieheni oli yhtenä päivänä mukana ja otti vähän videota, niin jotain pitää kai julkistaakin.

Ongelma vaan on vähän siinä, että video toisensa jälkeen oli ihan huttua. Tädin ratsastustaidolla ei tietenkään ole sen kanssa mitään tekemistä. Se nyt vaan on niin, että jos kuvaa huonolaatuisella kameralla ainoastaan maneesin päädystä zoomia käyttämättä, niin tulee luoneeksi harhakuvan sinne tänne hytkyvästä ratsastajasta, jonka kädet ovat ihan holtittomat ja joka erityisesti ravissa näyttää killuvan semmoisessa etukenossa, että ei ihme, jos on joskus jotain kipuiluja ;) Ja kaikki tämä siis vaan kehnon kuvanlaadun vuoksi. Paremmalla kameralla kuvattuna myös ratsastus näyttäisi varmasti paremmalta.

Tätä lyhyttäkin lyhyempää pätkää enempää en vaan yksinkertaisesti kehtaa pistää jakoon, kun en niitä pidempiä itsekään kärsinyt katsoa loppuun asti. Tässä menossa alkuverkka.

Kyllä itsensä näkeminen videolta on jotenkin karua. Ja tarpeellista. Jos on vähän ehtinyt kuvitella jotain, niin palautuu nopeasti reaalimaailmaan.

Durandohan osaa oikeasti liikkuakin, vaikkei se tästä videosta käykään ilmi :) Tuorein video edellisen omistajan kanssa löytyy Tätiratsastajan päiväkirjasta (viimeinen kolmesta videosta).

Samalla kun siirsin videot koneelle, paljastui että kameraan oli unohtunut kesän lopulta vähän muitakin heppakuvia. Kerran melkein saatiin Durandosta kiva kuva, mutta epäonneksi olin itsekin siinä mukana ;D

Ihan jokaisessa kuvassa en ole onnistunut epäonnistumaan ihan yhtä hyvin kuin tuossa ylemmässä. Joskus on peräti hymyilyttänytkin.

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Ihana Durando! Tänään kaikki oli jotenkin niin helppoa, harmonista, sujuvaa, iloista. Myös laukannostot onnistuivat, osa jopa hienosti. Ainoa harmillinen juttu on se, etten osaa sanoa, mitä tein toisin :) Ehkä olin vähän päättäväisempi, olinkohan...? Raippaa en juuri tarvinnut ja kannuksiahan en ole kehoituksista huolimatta käyttänyt, mutta silti Durando oli reipas ja innokkaan oloinen. Ihan huippupäivä! (Mies oli mukana, joten videotakin saattaa olla tulossa, jahka jaksan taas muistella kaikkien aparaattien toimintaa.)

****

Eilinen tunti peruuntui, joten ratsastin silloinkin itsenäisesti. Alkukäynnit mentiin maastossa kaverin kanssa. Durando oli aika tohkeissaan, kun ei käännytykään kentälle eikä edes maneesiin. Aluksi pelkäsin, että ukko ihan sekoaa ja taisin jännittyä itsekin aika paljon. Onneksi parin sadan metrin jälkeen stressipiffi vaihtui rauhalliseksi askellukseksi.

Jännittävän maastoilun jälkeen jatkettiin jännittävällä esteharjoituksella maneesissa. Laitoin pääty-ympyrälle kokonaista yhden puomin. Siis ihan maahan. Ravissa takajalat kolisteli liian usein, mutta laukassa ensimmäistä yritystä lukuunottamatta puomi ylittyi ihan tyylikkäästi. Ihan kivasti siis alkoi esteharkat, mutta vähän pelkään, että tämän vuoden HIHSiin mennessä ei kuitenkaan ihan GP-kuntoon päästä.

****

Pitkään odotettu loimipaketti saapui viimein. Durando saattoi olla vähän käärmeissään tyttövärisestä takista, mutta mamman mielestä poika näyttää hurjan komealta punaisessaan :)

Mörölle kyytiä

Perjantain tunnin aloitin upeasti ruoskimalla itseäni siitä, miten kehnosti laukannostojen harjoittelu omatoimisesti oli sujunut. Siinähän on mukavan positiivinen pohja, josta ponnistaa, vai mitä?

No, perjantai oli muutenkin päivänä varsin epäonnistunut, (Leevushkaa puri toinen koira edellisviikonloppuna, yksi puremista tulehtui eikä alkanut näyttää paranemisen merkkejä, soitin alkuiltapäivästä lääkärille ja sain ajan heti, pakkasin koiran autoon kiireellä, auto ei käynnistynyt, purin koiran autosta, yritin kysellä autoa lainaan, en saanut, soittelin läpi eläinlääkäreitä ja sain lopulta ajan illaksi, yritin lähteä tallille fillarilla, huomasin ettei renkaissa ollut oikeastaan yhtään ilmaa, etsin pumppua, löysin pumpun, renkaisiin ei vimmatusta pumppaamisesta huolimatta mennyt ilmaa, ajoin lähes tyhjillä renkailla tallille), joten tappiomieliala oli vähän päällä jo valmiiksi.

Koska en halunnut kruuntata päivää pelkillä epäonnistumisilla, pyysin valmentajaa ratsastamaan Durandolla. Ammattilaisen virityksen jälkeen pääsin tekemään useita onnistuneita laukannostoja, joista muutamasta tuli oikein ylitsevuotavat kehut. Näistä yksi oli sellainen, jossa tunsin, että hanskasin homman alusta loppuun eli Durando ei yhtään ennakoinut, mutta toisaalta reagoi pyyntööni todella herkästi ja nopeasti. Hieno fiilis!

Durando sai valmentajalta valtavasti kehuja, ja selväähän se on, etteivät nämä laukkavaikeudet hevosesta johdu. Minä siitä olen mörön tehnyt. Jännitän ja stressaan ihan liian paljon ja varsinkin, jos paikalla on muita, pelkään sitä, että joutuisin alkaa riitelemään Durandon kanssa. Stressaaminen johtaa siihen, että jään odottamaan täydellistä hetkeä, mutta koska olen niin hidas reagoimaan, ehtii se aina mennä ohi ja lopulta Durando jo taitaa kyllästyä mun jatkuvaan herättelyyn ja sitten, kun kahdenkymmennen herättelykierroksen jälkeen vihdoin rohkenen antaa laukka-avut, on Durando jo ihan turtunut herättelyyn ja päätellyt, ettei se mitään tarkoita.

Mutta nyt siis välillä vähän onnistumisiakin ja möröstä edes hetkellinen niskalenkki.

Sain myös paljon palautetta käsistäni, jotka jäävät liian helposti pidättämään sekä siitä, että pitäisi tsempata keskittymisen kanssa vielä paljon enemmän. Vähemmän puhetta, enemmän tekoja. Istuntani on kuulemma jo kehittynyt ja lähtökohta sen kehittämiselle on hyvä, sillä lantiossani on liikkuvuutta – se pitäisi vain saada paremmin liikkumaan hevosen tahtiin :)

*****

Koska koko viikko oli mennyt kentällä kehää kiertäessä, oli pakko palkita Durando maastokävelyllä lauantaina. Seuraa ei ollut tarjolla, joten katsoin viisaimmaksi lähteä taas matkaan jalan. Käveltiin tunnin verran niin reippaasti kuin jaloista lähti ja kivaa oli. Durtsi käyttäytyi superhyvin, ei pelännyt autoja eikä edes lehtipuhallinta, joka ohitettiin noin 10 metrin päästä. Ihanan järkevä ukko <3 (...tosin juuri yhtenä päivänä mietittiin, että onkohan ruunaus vähän niinku lobotomia, ruunat kun tuntuvat olevan usein pikkuisen hitaita ja pölhöjä, semmoisia hyväntahtoisia hönttejä?)