Toivotaantoivotaan-pidäte, tiukka etukeno ja noheva nyppäsy sisäohjasta – eikä siltikään laukkaa?!?!

Mitä tässä nyt sanoisi. Mun laukannostot kaatuu liikaan, mutta vääriin asioihin keskittyvään valmisteluun. Sen sijaan, että valmistelisin hevostani, valmistelen itseäni... epäonnistumiseen.

No, ei tilanne ihan näin huono ole. Itse asiassa eilen yksin ratsastaessa oikeaan kierrokseen laukat nousivat oikein hyvin. Mutta vasempaan sain aikaiseksi puolikkaan tai yhden laukka-askeleen, jonka aikana ilmeisesti onnistuin tehokkaasti nyppimään Durtsin takaisin raviin. Pari kertaa kokeilin jopa niin, että ennen yritystä säädin sisäohjan tarkoituksella yli 10 senttiä pidemmäksi, niin että jos nyppäisin, ei se tuntuisi ainakaan yhtä voimakkaasti. Ei juuri auttanut. Lopetin pään seinään hakkaamisen ensimmäiseen onnistumiseen, joka taisi olla kutakuinkin yritys nro 56 tai jotain.

Tänään Sanni oli taas johtamassa orkesteria. Harjoiteltiin suorana olemista ja asettamista (tai siis alunperin avotaivutusta, mutta kun myönsin, että ihan pelkän asettamisen kanssakin on haastetta, niin palatattiin perusteisiin). Ja sitten niitä laukannostoja. Oikeaan kierrokseen ei taas ollut ongelmaa, mutta se vasen... Ylipäätään D:n saaminen edes asettumaan vasemmalle rehellisesti on mulle vaikeaa eikä ainakaan auttanut myötälaukan saamisessa vasempaan. Tässä sitten oikein komeasti tuli esille tuo otsikossa kuvailtu, lähes täydellisen laukannoston resepti: luokattoman huono puolipidäte, joka ei todellakaan mene läpi, epätoivoinen pohkeen liike ja heti perään etukeno ja tiukka, mielellään vielä vähän ylöspäin suuntautuva sisäohja. Ja voi pojat, kyllä kummastuttaa, ettei toimi.

Mutta nyt mulla on uusi strategia. Mä lopetan nostoista obsessoimisen. Kokonaan. Nyt on oikeasti vaan pakko päättää, että ne alkaa toimimaan. Että mä alan ajattelemaan ja suunnittelemaan vähemmän ja tekemään enemmän (kuinkahan monta kertaa aiemmin oon jo julistanut näin täällä?). Tänäänkin se ainoa onnistunut nosto vasempaan tuli sillä yrityksellä, kun en ehtinyt juuri funtsia. On the spur of the moment.

Lopuksi otettiin sitä helpompaa oikeaa laukkaa. Sanni oli laittanut omat kannuksensa mulle avuksi aiempaan vasemman laukan metsästykseen. Pelkäsin koko ajan osuvani vahingossa kannuksilla, joten istuin tietysti ihan kakkajäykkänä, en saanut lantiotani mukaan liikkeeseen enkä siis päässyt kunnolla satulaan. Durtsilla oli vähän vauhti päällä ja Sanni pyysi, että antaisin sille vähän pidempää ohjaa, että saisi venyttää selkäänsä. En uskaltanut :( Vauhti hirvitti, kun tuntui, etten ollut siinä mukana. Enimmäkseenhän  rakastan istua Durandon laukassa, mutta tänään olin iloinen, kun lopulta sain siirtyä keventelemään. Mistä tämäkin nyt tuli? Ihme pelkuri, kävi ihan ärsyttämään.

No niin, anteeksi avautuminen. Lupaan, että tästä alkaa uusi myönteisempi kausi. Se kestää varmuudella ainakin huomiseen asti.