Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta

Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.

Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...

Inisevä täti

No, koville on joutunut Miakin mun kanssani.  Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:

"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."

Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.

Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.

Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen

Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.

En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.

Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!

Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).

(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))

Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.

Ja loppuun kootut selitykset

Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.

Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)

Synoviitti

Alan pikkuhiljaa toipua lauantain ilmalennosta. Pää on kyllä särkenyt todella sitkeästi ja lauantai-sunnuntai-yö huimauksineen ja pahoinvointikohtauksineen oli kamala. Luin kuitenkin HUSin sivuilta, että ovat ihan tyypillisiä lievän aivotärähdyksen oireita ja kun muistinmenetystä tmv. ei ole, niin ei myöskään ole syytä huoleen. Sinänsä hassua, että oireita tuli nyt näin paljon, vaikken edes päätäni kolauttanut tällä kertaa. Edellisellä lennolla meni kuitenkin kypärä vaihtoon eikä silti seurannut samanlaista hedariputkea.

Lauantain tippuminen oli siis seurausta pierupukkilaukasta, johon D päätti sännätä heti ratsastuskerran aluksi, kun oltiin keritty mennä ensimmäinen pitkä sivu kevyttä ravia. Rapsakkuutta oli ollut havaittavissa jo alkukäyntien aikana ja ravipyyntöön vastasi ensin laukalla, joka ei ole lainkaan tavallista. Siitä kuitenkin rauhottui ravaamaan, kunnes sitten pitkän sivun päädyssä lähti ihan täysillä. Sain maksaa taas kovan hinnan siitä, etten muista/osaa pitää nyrkkejäni kiinni: menetin ohjat heti ensimmäisessä pukissa eikä sen jälkeen sitten ollutkaan juuri mitään tehtävissä. Hetken vielä sinnittelin kyydissä ennen kuin lensin voltilla tantereeseen.

Muksahdin vain muutaman kymmenen sentin päähän kouluaidasta, onneksi en sen päälle, ja selvisin säikähdyksellä, päänsäryllä ja murskaantuneella itseluottamuksella. Harmittaa. Juuri kun olin ehtinyt rakennella mieleeni sellaista kuvitelmaa, että selättäisin ne pukittelut.

Säikähdyksestä ja tärinästä huolimatta kiipesin takaisin selkään. Sanni oli tulossa pitämään tuntia. Odotellessani katsoin parhaaksi mennä pelkästään käyntiä ja siinäkin jotain muuta kuin suoria uria. Kun Sanni tuli hyppäsin selästä alas toiveikkaana, että Sanni kokeilisi, mikä D:tä vaivaa. Mitä vielä, jouduin takaisin selkään.

Durando oli todella jäykkä molempiin kierroksiin. Ei oikeasti taipunut senttiäkään ja oli kova kuin kivi. Olisi pitänyt viimeistään siinä vaiheessa tajuta lopettaa. Ratsastaminen sattui omaankin selkään, mutta niin sitä vaan selviydyttiin ja pikkuhiljaa Durtsikin vähän pehmeni. Yhdet lähdöt koetti vielä ottaa lopputunnista, mutta sain tilanteen haltuun. Laukkaa en mennyt, mutta Sanni kokeili sitä lopuksi ja laukkasi ihan kivasti, varsinkin oikeaan kierrokseen.

******

Sunnuntaina olin itse niin huonossa hapessa, että tarkoitus oli vaan vähän juoksuttaa Durandoa kentällä. Kaveri kuitenkin kaahotti menemään ihan hullua pierupukkilaukkaa eikä korvaansa lotkauttanut mun jarrutuspyynnöille. Myöskään kentän syvähkö hanki ei tuntunut yhtään haittaavan menoa. Olin tyytyväinen, etten ollut satulassa.

*****

Maanantaina matkattiin Viikkiin Hevossairaalaan.

Vaikkei se nyt ehkä tässä pääasia pitäisi ollakaan,
niin kyllä tuolle omalle ryhdilleenkin voisi yrittää jotain tehdä?!!?

Ultraäänitutkimuksessa ei löytynyt mitään erityistä.

Usean tunnin tutkimusten jälkeen saatiin diagnoosi: synoviitti eli nivelkalvon (?) tulehdus takapolvessa. Ikävä kyllä tämä diagnoosi ei sulje pois sitä, etteikö siellä voisi olla jotain enemmänkin vialla, vaikkei ultralla ja röntgenillä mitään löytynytkään. Hoitona nyt kortisoni- ja hyaluronipiikitys, ja sairaslomaa kolme viikkoa. Kaksi viikkoa ensin pelkkää taluttelua ja kolmannella viikolla voi alkaa pikkuhiljaa vähän juoksuttamaan, mutta mitään ei saa laittaa selkään vielä silloinkaan, ei edes juoksutusvyötä – selkä oli myös melko huonona.

Durtsin takaselle 2,5 :(

Että semmoista. Murehtimalla ei mikään parane, joten päivä kerrallaan parasta toivoen ja tulevaisuuteen luottaen tässäkin täytyy elää. Selän kuntouttamiseen ja kunnossa pysymiseen täytyy panostaa ja se alkaa fysioterapeutin käynnistä.

Mahdoton arvioida, mikä osuus selkäkivuilla on ollut pukitteluun ja muuhun tötöilyyn, mutta uskotte varmaan, että omatunto kolkuttaa.

Sokeri- ja motkotuslakkoja on tullut rikottua ankarasti, mutta yritän nyt pikkuhiljaa keräillä sirpaleita kasaan. Aloitetaan tästä:

Positiivista: 

• Durando sai tänään uudet kengät. Edelliset pysyivät hienosti jalassa 7 viikkoa ja yhden päivän, vaikka oli jopa tilsakumit. Olen niin kiitollinen taitavasta, kokeneesta kengittäjästä, jonka ansiosta minulla on yksi huoli vähemmän ja Durando pystyy ainakin kävelemään.
• Leivoin tallille tippumiskakun, ja siitä tykättiin =)

*****

Leevi Petteri Virolaiselta terveisiä, että hän viihtyy hyvin nyt, kun on mukavan viileää. Mikään ei ole niin kivaa kuin hangessa sukeltelu ja lumen kaivaminen.  Paitsi ehkä kesällä ruohon syöminen.

Tie tähtiin...

...on kivetty laiskuudella, velttoudella ja idioottimaisella optimismilla. Lähdettiin tänään aamusta pitkästä aikaa maastoon. Viimeksi samassa tilanteessa olin laiska enkä jaksanut säätää jalustimia uudelleen. Silloin liian lyhyet jalustimet luultavasti pelastivat minut ilmalennolta. Tänäänkään en viitsinyt jalustimia säätää, koska kokeilusatulaan olin kiinnittänyt ne sieltä siiven alta, joten tuntui turhan työläältä. Läksin siis matkaan melko reilun mittaisilla jalkkareilla.

Durando oli tietysti kaiken kevennetyn ohjelman jäljiltä melko tohkeissaan, muttei mitenkään mahdoton. Ravi oli suhteellisen rauhallista ja kun kaveri ehdotti laukkaa, niin mietin, että mikä jottei, noinhan tuo on ollut kentälläkin hyvin seesteinen edellispäivinä (---niin, sehän on ihan sama asia).

Toisin kuin edelliskerralla laukka lähtikin oikein rauhallisesti ja oltiin ehtitty mennä jo hyvä tovi, kun kaveri edellä kysyi, että josko voisi päästää heppansa laukkaamaan pikisen reippaampaa. "Tottakai", hihkuin Durandon selästä, "tää on siis ihan tosi leppoisan oloinen!"

Ei ehtinyt kaveri montaakaan vauhdikkaampaa askelta ottaa, kun D päätti vetäistä ihan mielettömät rodeopukit.  Ehdin kyllä ajatella, että pää ylös, mutta kun on itse siinä vaiheessa menossa jo hevosen lavan kohdalla, on melko auttamattomasti myöhässä.

Komea voltti tantereeseen ja laskeutuminen ensin vasemmalle pakaralle ja siitä vielä kunnon kopsaus päähän. Ja tässä vaiheessa niitä otsikossa mainostettuja tähtiä. Siinä maatessa ehdin nähdä mustan vilahduksen jossain silmänurkassa ja tajusin, että ylös pitää könytä ja äkkiä. Kun olin taas jaloillani, katseli minua metrin päässä vähän hölmistyneen näköinen otus. Kai se mietti, että enkö mä sittenkään halunnut kyytiä kotiin.

Hetki meni keräillessä. Varmaan muutama minuutti, että tähdet katosivat silmistä. Sitten kipusin takaisin selkään ja ratsastettiin lenkki loppuun. Ravia otettiin vielä vähän, mutta enemmän laukkaamisen säästin tällä erää kentälle. Funtsasin, että jos samalla reissulla vielä toisen samanlaisen kopsun otan, niin en välttis enää ratsastaisi kotiin.

Ei tätä kyllä tämän kuvan perusteella rodeohirviöksi arvaisi.

Kentällä Durando oli oikein kiva ja rauhallinen, mutta omaa ratsastusta vähän häiritsi melkoinen jomotus pakarassa/ulkoreidessä. Käveleminen on ollut tänään vähän kivualista, mutta muuten taisin onnekseni selvitä melko vähällä. Henkisiä vammoja ei varmaan juuri siitä syystä tullut ja voisin lähteä kokeilemaan laukkaa maastossa vaikka jo huomenna. Jatkossa yritän jaksaa nähdä sen vaivan, että säädän jalustimet aina tilanteeseen sopiviksi. Se nyt kai on vähintä, mitä tästä voi oppia.