Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)

Sulkutaivutuksia ja ruuhkajäätymistä

Perjantaina Mian tunnilla Jade oli enimmäkseen kivan rento, vaikka täti selässä antoi välillä kaikkea muuta kuin rentouttavia signaaleja. Kaikki meni ihan kivasti niin kauan kuin maneesissa oli vain tunnille osallistuvia ratsukoita. Sitten yksi ylimääräinen ratsukko sai taas aikaan ihan järkyttäviä jäätymisiä. Miten ihminen voikin olla niin epävarma ja niin huono tekemään päätöksiä?


Voikohan tuosta seinän ja toisen ratsukon välistä laukata? Entä jos laukkaan ja sitten joku sanoo, että "mitä sä hullu siitä laukkaat"? Ei tuolta sisäkautta kuitenkaan kuulu ohittaa? Vai kuuluuko? Mitähän tässä nyt pitäis tehdä? 

Loputtoman pähkäilyn ajan on tietysti kätevää kävellä tai ravata uralla, jossa kaikki muut yrittää suorittaa annettua laukkatehtävää. Näin.

Vähän harvinaisempana (siis mulle) harjoituksena tehtiin sulkutaivutusta uralla. Ensin oikeaan kierrokseen tuntui vaikealta saada ideasta kiinni. Ulkojalan asento vääntyi ihan kummalliseksi ja satulassa istuminen tuntui kummalliselta. Kolmannella yrityksellä meni jo vähän sinne päin. Vasen kierros olikin sitten Jadelle helpompi, jolloin omankin istunnan kanssa oli tietysti helpompaa. Kummallisesti vaan unohtuu se ratsastaminen heti, kun hevonen tekee oikein. Löperölöperölöperö.

Pohkeenväistöjä tehtiin laukassa uralta poispäin. Vasemmassa kierroksessa ovat Jadelle vaikeampia enkä minäkään taas muistanut ja osannut ensimmäisillä yrityksillä ratsastaa, minkä seurauksena Jade vaihtoi laukkaa heti, kun siirryttiin uran sisäpuolelle. Huutoja tuli löperyydestä ja ihan ansaitusti :) Niiden jälkeen onnistuin vähän skarppaamaan.

Oikeassa kierroksessa liike oli Jadelle helpompi eikä ei-toivottuja vaihtoja tullut. Viimeisellä kerralla uskalsin Mian ohjeistamana ottaa vähän reilummin asetuksen ulospäin ja seurauksena olikin aika kivantuntuista väistöä, joka oikeasti liikkui sivulle.

Laukanvaihtoja harjoiteltiin ratsastamalla kasia niin, että radan poikki tultaessa piti vaihtaa laukka ja suunta. Aika erikoisia hyppelyitä oli meidän vaihdot, oikeaan kierrokseen vaihdettaessa jo vähän villitkin. Olin kuitenkin tyytyväinen, että viimeisellä yrityksillä onnistuin ihan oikeasti antamaan jopa laukka-avut. Osuivatko oikeaan hetkeen askelta, niin sitä en osaa edes arvioida. Jos osuivat, niin tuurilla. Iloista joka tapauksessa se, että sain jalkani liikkumaan. Tähän asti olen pääosin kunnostautunut jäätymisen taiteessa.

Tosi kiva tunti, joka tarjosi sekä ilon ja tyytyväisyyden että moitteen ja skarppaamisen aiheita. Varma menestysresepti, kunhan ainesten mittasuhde on jotenkin tasapainoinen :)

Holtittomia laukanvaihtoja ja muita epäonnistumisia ;)

Oppimiskäyrää kutsutaan kai nimenomaan käyräksi siksi, ettei se ole suora. Eikä se myöskään mene koko ajan samaan suuntaan. Tämän tiedän ja periaatteessa muka varaudun siihen. Silti jossain ihan piilossa mielen perukoilla oli pienen pieni toivonkipinä, että onnistuisin toistamaan keskiviikon onnistumiset vähintään yhtä hyvin...tai ehkä jopa pikkuisen paremmin. Pitkässä juoksussa varmasti taas ihan hyvä, että tuli tyly palautus todellisuuteen - ei pääse kihahtamaan hattuun :)

Paukuttelin henkisesti henkseleitä vielä tunnin alussa, mutta se loppui viimeistään ensimmäiseen laukka-ravi-siirtymään. Laukanvaihtoharjoittelussa unohdin, että mulla oli koskaan ollutkaan mitään aihetta mihinkään paukutteluun. Siinä vaiheessa ei tainnut enää olla edes henkseleitä. 

Laukanvaihdoissa keskityin liikaa siihen, missä vaiheessa vaihtoavut pitäisi antaa ja unohdin, että ankarasta keskittymisestä huolimatta pitäisi muistaa ratsastaa hevonen myös ennen ja jälkeen vaihtohetken. Lopputulos oli se, että kun käänsin lävistäjälle, olivat ajatukseni jo ihan muualla ja Jade rynnisti hirmuiseen vauhtiin. Ensimmäisellä kerralla unohdin myös suoristaa hevosen käännöksen jälkeen, joten laukkakaan ei edes vahingossa vaihtunut. Seuraavilla kerroilla tsemppasin sentään suoristamisen kanssa, minkä vuoksi laukkakin vaihtui. Sen enempää osuutta vaihtoihin tädillä ei sitten ollutkaan. Energia meni siihen, että a) suoristin, b) yritin ennaltaehkäistä kaahailua ja c) mietin, missä vaiheessa ne avut pitäisi antaa (mutta siihen en siis koskaan kerinnyt). 

Jännä oli huomata taas se, että haasteelliselta ei tunnu löytää rytmiä ja tunnistaa sitä askelta, jolla avut pitäisi antaa. Ongelma on siinä, etten mielessäni tunnu saavan lihaksia toimimaan oikeaa aikaan ja sen vuoksi en tee mitään. Jäätyminenhän on kaikissa tilanteissa toimiva ratkaisu.

Lopputunnin ähersin taas harjoitusravissa. Paljon siirtymisiä ja eniten ajatusta käsissä. Huomasin kuitenkin, ettei pyörivä liike lantiossakaan tule vielä lainkaan itsestään, vaan sitäkin pitää koko ajan aktiivisesti miettiä. Kun sitten ympättiin kädet, pyörivä liike, jokaisen askeleen ratsastaminen siihen, että yritettiin löytää syy, miksi vasen jalka siirtyy helposti vähän liian eteen, alkoi tädin systeemi olla aika kuormitettu.

Tänään ei siis ollut ihan samanlaista oivaltamisen ja onnistumisen riemua kuin keskiviikkona, mutta hyvä tunti joka tapauksessa. On kai se niin, että kun tuota harkkaravia tarpeeksi tahkotaan ajatuksella ja tunteella tunnista ja viikosta toiseen, niin jossain vaiheessahan mun on opittava siellä istumaan? Ite ainakin uskon niin. Ja tahdon.

Jade oli tänään superherttainen. Tykkäsi olla lähellä ja nuuskutella <3

Hyvä suunta

Rauhalan rautarouvat Sissi ja Siina <3

Tiistain tunnilla Rauhalassa oli aiheena pohkeenväistöt. Näissähän en ole varsinaisesti loistanut. Oikeastaan olen onnistunut väistöissä ainoastaan ravissa, Toscalla ja Nortilla Stenbackan tallilla. Ja näiden onnistumisten ainoa selitys ovat olleet nimenomaan nuo mielettömän osaavat hevoset.

Nyt siis pohkeenväistöä käynnissä. Siinan kanssa ensimmäiset yritykset menivät ihan penkin alle ja sain laiskanläksyä. Sitten toiseen kierrokseen homma yllättäen onnistui huomattavasti paljon paremmin. Ehkä Siina kyllästyi ja päätti, ettei kestä enää enempiä laiskanläksyjä :) tai ehkä tein jotain vähän paremmin.

Ainakin pääsin kiinni kahteen suurimpaan ongelmaani: 1) löperö päästi taas hevosen kävelemään tehtävän läpi uskottelemalla itselleen, että Siina on vain niin reipas ja kiva, että kävelee ja 2) kehnolla kehonhallinnalla on vaikeaa antaa avuja oikeaan aikaan; vaikka opettaja kuinka neuvoo, että vuorotellen pidäte, pohje, pidäte, pohje, niin tästä masiinasta niitä tuntuu saavan vain samanaikaisesti.  Yhdellä tai kahdella yrityksellä sain avuja tuotettua vähän eriaikaisestikin. Ja minä ihan totta yritin joka kerta! Harmittaa, että vaikka tietää, miten pitäisi tehdä ja vaikka kuinka keskittyy, ei kuitenkaan saa tuotettua sitä mitä pitäisi.

Laukkatehtävässä nostettiin lyhyen sivun keskeltä laukka, tehtiin pitkälle sivulle laukkaympyrä ja jatkettiin laukassa vielä toisen pitkän sivun puoliväliin asti, jossa siirtyminen raviin.  Oikeaan kierrokseen Siinan kanssa tehtävä sujui oikein hyvin. Haasteita aiheutti ainoastaan ajoittainen ruuhka reiteillä. Siina yritti välillä ennakoida laukkaa, mutta pidin pintani enkä heittätynyt löperöksi.

Vasempaan kierrokseen Siina säikähti jotain minulle näkymätöntä jo ennen ensimmäistä laukannostoa. Sen jälkeen oli haasteita saada tamma ylipäätään uralle sillä pitkällä sivulla, jolla laukka olisi pitänyt nostaa. Kun samaan aikaan Siina vielä yritti ennakoida laukkaa, niin oli näille taidoille jo vähän liikaa samanaikaista tekemistä. Osa yrityksistä kuitenkin onnistui, ja näillä kerroilla laukka oli mukavaa ja minun hallinnassani - muistin nimittäin tällä kertaa ne pidätteet vähän paremmin heti alusta lähtien.

Olin kovin tyytyväinen itseeni tunnin jälkeen, vaikkei läheskään kaikki mennyt nappiin. Ja Siina on ihana!

*****

Keskiviikkona uskaltauduin Mian tunnille Kallella (Stenbackan tallilla), vaikka yhteinen sävel sunnuntain kokeilussa jäikin vielä enimmäkseen löytämättä ;)

Tunnilla ratsastetiin erilaisia kuvioita; kolmikaarista kiemurauraa, voltteja, ympyröitä ja kahdeksikkoa, mutta minun kohdallani kuviot ovat aika epärelevantteja, vaikka tietysti muiden mukana menenkin. Mian keskittyy nimenomaan opastamaan kohti parempaa istuntaa. Kallen laukassa istuminen oli tänään aluksi todella vaikeaa. Vaikka suomenhevosilla istunkin laukassa muuhun tasooni nähden hyvin (palautteen määrästä päätellen), niin tuommoisen suuren hevosen laukka tuntuu olevan ihan eri juttu.

Pikkuhiljaa sain kuitenkin jalkojani rentoutettua ja lantiota mukaan liikkeeseen, jolloin laukkakin alkoi tuntua kivalta. Jännä oli myös huomata, että kun keho rentoutui, niin laukannostotkin onnistuivat ihan toisella tavalla. Laukkakahdeksikon viimeiset kaksi kierrosta menivät jo alkutuntiin verrattuna tosi hyvin. Loppuravien aikana sain ehkä ensimmäisen kerran tuntemuksen siitä, miltä tuntuu, kun jalka on enemmän niin kuin sen kuuluisi. Jotenkin sain yhtäkkiä varpaatkin vähän enemmän menosuuntaan ilman, että se tuntui hirmuiselta vääntämiseltä. Toiveita siis on!

Harjoitusravi oli tänään huomattavasti kurjempaa katsottavaa kuin sunnuntaina, mutta toivottavasti sillä saralla saadaan toivoa heräteltyä seuraavalla Kalle-tunnilla.

Sitä pääsee kyllä kokemaan hassuja fiiliksiä, kun saa ratsastaa niin hienolla hevosella kuin Kalle; ei ihan heti arvaisi, että näillä taidoilla tehdään laukanvaihto poikkihalkaisijalla ihan noin vain ohi mennen. Eikä muuten tehdäkään, mutta Kallen taidoilla tehdään :) Komea, huipputaitava Kalle <3