Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta

Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.

Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...

Inisevä täti

No, koville on joutunut Miakin mun kanssani.  Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:

"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."

Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.

Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.

Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen

Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.

En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.

Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!

Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).

(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))

Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.

Ja loppuun kootut selitykset

Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.

Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)

Tää ei tee mitään, tää on niiiiiin kiltti...

Toinen ihanista lomittajista oli tutustumassa Durtsiin ja sen tapoihin. Olin ehtinyt kehuskella herran kiltteydellä hyvinkin toistakymmentä kertaa ennen ratsastusta ja vähän sen aikanakin.

Ratsastus sujuikin kohtuullisen kivasta ja laukattuakin tuli. Sitten hölkyteltiin rennosti loppuraveja ja luottavaisena hölmönä annoin D:lle oikein mahdollisimman pitkät ohjat. Tultiin keskihalkaisijaa pitkin ravissa, kun uralla vastaantullut hevonen protestoi raippaan pienellä pukilla ja äänellä.

Durando säikähti, loikkasi varjoaan nopeamman sivuloikan, jonka aikana horjahdin pahasti sivulle ja taakse. Olin jo ihan varma, että tipun ja itse asiassa meinasin antaa periksi, mutta sitten päätin yrittää vielä kerran päästä takaisin tasapainoon. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin, sillä samaan aikaan Durando päätti jatkaa showta kunnon pukkisarjalla. Oikein hienolla, jossa selkä menee semmoiseen kissaköyryyn. Sain tehdä ihan tosissani töitä, että a) saisin D:n pään ylös ja b) saisin pysäytettyä tai käännettyä ennen edessä olevaa hevosta.

Ehkä Durtsikaan ei halunnut törmätä ja pysähtyi siksi noin metriä ennen. Onneksi törmäyslinjalla ollut hevonen sattui olemaan erittäin rauhallista ja itsevarmaa sorttia eikä mitään pahempaa sattunut. Tosin lomahoitajan silmissä uskottavuuteni on menetetty ikuisiksi ajoiksi ;)

Jatkoin vielä hetken ravailua ja niin, että ratsastettiin heti ensimmäiseksi säikähdyksen aiheuttanutta ratsukkoa vastaan. Toivon, ettei jää mitään turhia kammoiluja kummankaan mieleen.

En voi väittää, ettenkö olisi säikähtänyt, mutta siitä huolimatta jälkitunnelma on erittäin hyvä. Koska lähtökohtaisesti pelkään, että tipun jokaikisestä ennakoimattomasta liikkeestä, tekee todella hyvää huomata, että joskus voin myös onnistua sinnittelemään kyydissä. Että ei jokainen yllättävä tilanne välttämättä tarkoita hiekanmaistelua. Sitä paitsi onneksi en tänään tippunut, koska aikaa leipoa ei oikein olisi. Nyt rodeotäti rientää pakkaamaan :) Blogissa tullee olemaan hieman hiljaisempaa lähiaikoina...

Pohkeenväistöjä vaihtelevalla menestyksellä

Tiistaina kävin pitkästä aikaa Rauhalassa tunnilla. Olipa kiva nähdä kaikki ihanat Rauhalan ihmiset ja hepat. Sain ratsastaa suloisella Siinalla, joka oli kyllä vähän sitä mieltä, että jos kerran täti on niin pitkään poissa, voi täti sitten tehdä vähän enemmän töitä.

Tehtävänä oli pohkeenväistöjä käynnissä, ja lisäksi meitä lukuunottamatta muut harjoittelivat niitä myös ravissa. Alkuravin aikana Siina oli tosi mukava ratsastaa, mutta heti ensimmäisistä pohkeenväistöyrityksistä alkoi melkoisen toivoton taival. Pidätteet eivät menneet läpi enkä itse saanut hommaan minkäänlaista otetta. Totuus on vaan se, että olen vielä toistaiseksi ihan järkyttävän hidas reagoimaan, ja siksi aina auttamattomasti myöhässä.

Loppuraveissa Siina oli taas ihan hurjan kiva ratsastaa. Itselläni tulee väistämättä mieleen, että oman mielialani on täytynyt vaikuttaa hevoseen aika paljon. Kevyt ravi sujuu kuitenkin jo melko mukavasti enkä siinä joudu normaalisti jännittämään, mutta pohkeenväistöt käynnissä ovat olleet minulle aina vaikeita. Teoriani siis on, että Siina vaistoaa epävarmuuteni ja yrittää siksi juosta alta pois.

No pohkeenväistöissä en siis loistanut, mutta harjoitusravi tuntui aika mukavalta, ja ravi muutenkin oli rauhallisen rentoa, muttei kuitenkaan laiskaa.

*****

Jade <3

Tänään Mian tunnilla kerroin edellisen päivän kokemuksista, ja sen seurauksena harkkailtiin tietysti pohkeenväistöjä :) Väistättää piti suoralla uralla maneesin seinää hyödyntäen eli pitkälle uralle kääntymisen jälkeen nenä kohti seinää ja ristiaskelta koko pitkä sivu.

Alku oli karmaiseva. Unohdin pidätteet ja jäin kaivertamaan jalalla Jaden kylkeä. Tein enemmän kuin ajattelin  - enkä siis tunteella vaan hätäilemällä. Opetus oli jälleen kerran erittäin konkreettista: Mia piti pohkeesta kiinni eikä antanut mun koskea sillä Jadea muuta kuin silloin, jos ristiaskellus tai vauhti meinasi hiipua. Pikkuhiljaa aloin saada juonesta kiinni.

Pienen harjoittelun jälkeen käyntiväistöt tuntuivat jo lähes lasten leikiltä, joten vaikeusastetta piti luonnollisesti lisätä. Tehtiin samaa harjoitusta ensin pari kertaa ravissa, mutta sitten niin, että väistöön lähdettiin käynnissä, siirrettiin ennen puoliväliä raviin ja vähän puolivälin jälkeen takaisin käyntiin. Pohkeenväistö piti saada säilymään kaikkien siirtymien ajan. Ei ollut helppoa ja varsinkin ravista käyntiin siirtyessä väistöaskeleen säilyttäminen oli aikaa haastavaa. Onnistuin kuitenkin muutaman kerran ihan kelvollisesti. Onneksi Jade on niiiiiin taitava väistöissä ja taivutuksissa, että jos teen tilauksen edes suunilleen sinnepäin, niin rouva kyllä toimittaa.

No, jos noiden raviharjoitusten jälkeen juhlin, niin kyllä nuolaisin ennen kuin melkein tipahti. Vuorossa oli ensimmäistä kertaa pohkeenväistöjä laukassa. Pitkän sivun alusta piti lähteä väistättämään lävistäjän suuntaisesti, tähdätä kahden esteen väliseen aukkoon ja sen jälkeen suoristaa, ratsastaa lyhyelle sivulle ja jatkaa uraa pitkin. Ensimmäinen yritys oli semmoinen, ettei siitä jäänyt mitään mieleen. Taisin märehtiä omaa surkeuttani vähän turhan intensiivisesti, koska seuraavaksi löysin itseni Jaden kaulalta!

Toisella pitkällä sivulla oli uralla yksi maapuomi. Se oli ollut siinä lähes tunnin alusta lähtien ja olin todellakin sen huomannut, koska ensimmäisen kerran sen eteen käynnistä pysähdyttin. Ravissakin Jade oli ylittänyt puomin vähän vaihtelevasti, mutta pari kertaa melko tasaisestikin. Jotenkin olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että laukassa semmoinen yksi puomi ei tunnu missään. Yritin miettiä hyvää laukkaistuntaa ja koota ajatuksiani seuraavaa pohkeenväistöyritystä varten, kun ylitimme puomin ekaa kertaa laukassa.

Jaden mielestä maapuomin ylittäminen vaatikin vähän isomman hypyn ja siihen ei täti todellakaan ollut yhtään valmistautunut. Tasapaino meni siis ihan kokonaan ja lensin satulan etukaaren yli kaulalle. Oikea jalustin pysyi jalassa, ja se ehkä vähän auttoi siihen, ettei tullut maakosketusta. Eniten auttoi kuitenkin taas kerran Jade; kiltti ja kultainen tamma ei melkein ollut moksiskaan, vaikka yhtäkkiä täti retkottikin kaulalla. Pukittelun tai äkkipysähdyksen sijaan se siirtyi nätisti ravin kautta käyntiin, jotta täti sai punkea itsensä takaisin satulaan. Ihana Jade <3

Ja ne loput laukkapohkeenväistöt sitten tämän ravisuttavan läheltä piti -tilanteen jälkeen? Yllättävää kyllä oikeaan kierrokseen onnistuin saamaan ehkä yhden kelvollisen suorituksen, mutta vasen kierros oli sekä mulle että Jadelle aika vaikea. No, jääpähän parantamisen varaa. Ja oikeasti, jos tällä kokemuksella nämä menisivät ensimmäisellä kerralla putkeen, niin mihin huippuopettajia tarvittaisiin? ;)

Tämän tunnin tärkein opetus: Unagi!