Huh huh.

No huhhuh. Niin piti olla leppoisa lauantairatsastus eilisen suht raskaan tunnin jälkeen. Jep.

Durppula oli oikein vireä heti aluksi, kun lähdettiin ravaamaan. Siis liian vireä. Sain kuitenkin tahdin jotenkin hanskaan ja lopulta kun istuin alas harjoitusraviin, tehtiin oikein mallikkaita ravi-käynti-ravi-siirtymiä kolmikaarisella kiemuralla. Olin tyytyväinen ja olisin voinut oikein hyvin lopettaa siihen, mutta sen sijaan katsoin kelloa ja totesin ratsastaneeni alkukäyntien jälkeen vasta 10 minuuttia. Mietin, että se on kyllä ehkä vähän liian vähän, koska...no kellon mukaanhan sitä ratsastetaan, eikö?!?!

Joten ajattelin, että jos vielä vähän ravi-seis-ravi-harkkailua...VIRHE!!!!!!!! Raviin siirtymiset sujuivat hyvin, mutta pysähtyminen oli aika hakusessa. Jäinkö sitten liikaa ohjista repimään tai irtosiko takamus taas liikaa satulasta (käy usein, kun haen pysähdykseen väärin tukea jalustimista) tai sekä että tai jotain ihan muuta, mutta ensin me oltiin tässä ja sitten sitä yhtäkkiä mentiin. Niinku vauhdilla ja joka suuntaan :/

Illan rodeo-osuudessa käytimme tehokkaasti hyväksemme koko maneesia (illan viimeisenä ratsukkona tilaa oli, ainoastaan jännitti, että jos tipun, niin kukaan ei kyllä kaipaa ainakaan puoleen tuntiin). Kuvioihin kuuluivat niin terävät sivuttaissiirtymät, joissa oli mukavasti liikettä ylöspäin, takamuksen kevennykset, sukellukset, säntäykset, poukkoilut, paikallaan laukkaaminen ja tietysti pienimuotoiset pystyynnousun aihiot. Musiikkina ohjelmassa meillä oli ähinää, tuhinaa, puhinaa, pärinää ja kiroilua. Kaunista.

Noin raskasta ohjelmaa emme jaksaneet muutamaa minuuttia pidempään, mutta jatkettiin siitä sitten vartin verran ravissa melko pienillä ympyröillä, kaseilla ja välillä käyntiinsiirtymisillä. Muoto oli erittäin koottu ja tarkkasilmäisempi olisi saattanut erottaa joukosta erinäisten vaativampienkin askellajien aihioita. Ajoittaiset tahtirikkoja aiheuttaneet kaasun kiinni hirttämisen valitettavasti rokottivat hieman sekä tyyli- että tekniikkapisteitä.

Olin ihan poikki, joten siinä vaiheessa, kun sain harjoitusravissa viisi säällistä askelta, siirryin keventämään. Muutaman kevennetyn kasin jälkeen aloin saada paremman otteen Durtsista, ja loppujen lopuksi löytyi oikein rauhallinen ja rento ravi ja ohjaakin uskalsi antaa sen verran, ettei tarvinut enää ihan kuolainrenkaassa roikkua :) Työvoitto totisesti.

Aidosti, ihan kamala ratsastuskerta. Ainoa hyvä asia jota voin tästä keksiä on se, etten luovuttanut vaan ratsastin niin kauan, että sain hepan hyväksi. Niin ja tietysti sekin on aina kiva, ettei tartte leipoa. Uuh. Ei muuta kuin leuka rintaan. Taas pitäisi jostain löytää rohkeutta mörköjen karkottamiseen...

Return of the Rodeo Horse

Maanantaina hän palasi. Olin hänet jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Heittää hyvästit huolestuneisuudelle. Ja sitten maanantaina hän palasi.

Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.

Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.

Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.

Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.

Mitä tästä opin?

1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.

2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)

3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.

4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)

...ja kaikkea siltä väliltä

Viime postauksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon sekä hyvää, huonoa että kaikkea siltä väliltä. Huono-osastolla on ennen kaikkea norovirus, josta juuri olen toipumassa. Olihan veemäinen vieras! Mutta oli siinäkin hyvä puolensa: olin tänään Durdelle reilun kilon verran kevyempi kannettava :)

Rodeo-osasto

Rodeoita Durde esitteli sekä yhtenä päivänä, kun ratsastin yksin että myös viime sunnuntain Mian tunnilla. Yksinratsastuskerralla tuli taas oikein kunnon lähtö (tällä kertaa onneksi vasemmassa laukassa, niin en ala patologisoimaan sitä oikeaa laukkaa), mutta iloista kyllä muistin tällä kertaa yhden ohjan käytön jo huomattavasti nopeammin kuin aiemmin. Tosin aluksi tartuin oikeaan ohjaan, joka siis käänsi meidät kohti seinää, mutta sitten hogasin, et enhän mä nyt päin seinää tahdo mennä ja vaihdoin vasempaan :)

Mian tunnilla taisin lietsoa Durden rodeofiiliksiin ihan itse. Tehtiin aika haastavaa harjoitusta: laukasta pysähdys, peruutus ja uusi laukka – ja ilman jalustimia! Oikea kierros vielä sujui paikoitellen hyvinkin, mutta vasemman alkaessa ei oma mieli enää meinannut pysyä kurissa ja pelkkä laukan nostaminen jännitti. No se nyt on selvää, että Durdehan ei semmoista jäkittämistä hyvällä katsele. Onneksi olin (vähän liiankin) valppaana tai D ei muuten vain näyttänyt parastaan, mutta spurtit ja pomput jäivät aika vaatimattomiksi ja pysyin kyydissä, vaikken pystynytkään tarrautumaan jalustimiin.

Mian resepti rodeoiden torjuntaan kuului jotakuinkin niin, että mun pitää vaan keskittyä ratsastukseen koko ajan ja vaatia Durandoa kuuntelemaan ja tekemään tarkasti koko ajan niin kuin haluan. Lähtien siis huolellisista teistä ja tahdista. Löysäilyyn ja rötväilyyn ei ole varaa missään kohden eikä asioita voi tehdä vain sinne päin.

Asenne-osasto

Tunneilla on tehty vaikeita harjoituksia ja olen selviytynyt niistä uskoakseni kutakuinkin asiallisesti, oman tasoni mukaan suhteutettuna tietenkin.

Hienointa on kuitenkin huomata, että alan pikkuhiljaa päästä käsiksi siihen ajatukseen jokaisen askeleen ratsastamisesta, hevosen tuntemisesta. Jokaiselle tunnille on mahtunut niitä hetkiä, kun on tuntunut siltä, että tehdään asioita Durandon kanssa yhdessä, enemminkin kuin niin, että minä vaadin sitä tekemään niinkuin itse haluan. Hassuinta on ehkä huomata, että tuohon tunteeseen en pääse pyytämällä vaan pikemminkin edellyttämällä, siis pitämällä itsestäänselvyytenä sitä, että asiat tapahtuvat niinkuin haluan. Saattaa kuulostaa vaatimiselta ja sitä se varmaan tavallaan onkin, mutta se ei kuitenkaan ole sellaista kädetpuuskassajalkaapolkien-vaatimista.

Ymmärrän, että eri luonteisten hevosen ja ratsukoiden kohdalla asiat voivat toimia paremmin toisin. Ja tietysti silloin, kun opetetaan hevoselle uusia asioita, ei niitä välttämättä voi heti ensimmäisellä kerralla edellyttää. Mutta näillä korteilla, tällä osaamisella ja tämän hevosen kanssa, ei nöyrä toive ole se, jolla asiat tapahtuvat. Ja ettei nytjoku ajattelisi, että sitten heti paukutellaan kannuksilla tai hakataan raipalla niin täytyy painottaa, että mielestäni tämä on ensisijaisesti asennekysymys: minun pitää luottaa omaan osaamiseeni ja auktoriteettiini - miten muuten voisin odottaa hevosen tekevän niin? Toki sitten, jos jotain tarvitsee korjata, pitää (pitäisi) ensimmäisen pyynnön jälkeen korjaus olla napakka eikä mikään hento kuiskaus.

Haussa täydellinen kaulan kaari

No, tavallaan joo, jollain aikavälillä, mutta se ei ole nyt se ajankohtainen juttu. Jonkunlainen kultainen keskitie olisi kuitenkin kiva.

Durdehan ei ole se tyyppi joka katsoo yläkautta silmiin, vaan nimenomaan ihan jotain muuta. Durden katseen tavoittaa parhaiten jomman kumman jalan varpaiden kärjestä, välillä hyvinkin läheltä varpaita. Joidenkin peräänannonmetsästäjien mielestä tämä voisi olla kiva tilanne, mutta voin vakuuttaa, ettei se tunnu juurikaan sen mukavammalta kuin se yläkautta silmiin katsominen. En tiedä, miten muilla hevosilla, mutta ainakaan Durdella polvien välissä roikkuva tai ryntäissä kiinni oleva turpa ei ole mikään tae toimivasta selästä.

Durando on aika sitkeä suustaan ja minulla on myös taipumus tehdä ohjilla kaikki enemmän tai vähemmän sitkeästi. Viimeisimmällä Mian tunnilla sain harjoitella napakkuutta myös ohjasotteisiini. Ja kas kas, miten napakat puolipidätteet toimivatkin siinä, että Durando pysyi oikeastaan koko tunnin kutakuinkin ylhäällä. Kyllä oli ratsastaminen huomattavasti mukavampaa ja helpompaa!

Napakoiden puolipidätteiden lisäksi tärkeä juttu on tietysti huolehtia siitä, että omat kädet pysyisivät mahdollisimman hyvin paikallaan. Ei kai ole reilua vaatia hevosta pysymään tuntumalla, jos se ei pysty tarjoamaan siinä edes sinnepäin tasaista olemista. Toki tästä tulee helposti inhottava noidankehä erityisesti harjoitusravissa: Durde sukeltaa -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat -> Durde sukeltaa enemmän ja vielä kiemurtelee kaupan päälle -> ravissa on vaikeampi istua -> kädet heiluvat jnejne.

Mutta selittelyt sikseen: nyt pitää vaan tsempata, tsempata ja tsempata siinä, että

• muistaa ratsastaa ihan joka ainoan askeleen
• ei anna tuumaakan periksi teissä, tahdissa eikä missään ei-toivotussa toiminnassa
• yrittää reagoida enemmän tunteella kuin analysoimalla, jolloin on auttamatta myöhässä
• koittaa pitää mielen rentona, vaikka heppa silloin tällöin sinkoilisikin johonkin
• muistaa nauttia hyvistä hetkistä ja kiittää oikeasta tekemisestä

Hyvää joulua vaan :)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se tuntuu olevan mun slogan. Ihan kaikessa. Valitettavasti vaan ratsastuksessa pitäis mieluummin olla ajoissa. Tai jopa ennakoida.

*****

Viikon tauko valmennuksesta näkyi ja tuntui. Toisaalta ylitin itseni kiertämällä pellon pariinkin otteeseen ja kokeilemalla siellä vähän raviakin. Se tosin johti pieneen ylikierroksilla käymiseen, mutta onnistuin rentouttamaan itseni ja sain lopulta hepankin asettumaan ilman, että mitään paikallaan ravailua pahempaa ehti edes tapahtua.

Maneesissa ratsastin joululoman aikana melko vähän, mikä ehkä sitten jouluaaton vapaapäivän jälkeen näkyikin parina rodeonäytöksenä :(

Olin maneesissa yksinäni ja pyysin ensimmäistä laukkaa oikeaan kierrokseen. D kyllä nosti laukan heti, mutta pyrki enemmänkin laukkaamaan paikallaan ylöspäin kuin yhtään eteenpäin. Yritin istunnalla ja maiskuttamalla vähän pyytää enemmän eteenpäin suuntautuvaa liikettä, ja siitä se sitten lähti taas kuin tykin suusta. Parit spurtit, tiukat kurvit ja muutamat pukit. Sitten sain pysähtymään.

Hetken päästä pyysin uuden laukan. Ja taas mentiin! Tällä kertaa kuitenkin ajatuskin pelasi vähän paremmin ja mieleen muistui Mian ohje jarruttaa vain yhdellä ohjalla eikä vetää tasaisesti kaikilla voimilla molemmista. Olen siis kehittynyt, koska pystyin jo rodeon aikana tuottamaan toisenkin järkevän ajatuksen. Se ensimmäinenhän on jo iskostunut mieleen: pidä pää ylhäällä!

Pidin jälleen kiinni itselleni edellisen rodeon yhteydessä luomastani säännöstä, että selästä ei tulla alas, vaikka pelottaisi vaan että ratsastan niin pitkään, että syke on normaali eikä mikään osa kropasta tärise. Näin tein nytkin ja suuntasin vielä maneesista pellollekin. Siellä oli kuitenkin toinen heppa liikenteessä ja se aiheutti Durdessa sen verran pörinää, ettei rohkeus sitten enää riittänytkään satulaan kipuamiseen, joten talutteluksi jäi.

*****

Rodeosta mulle tietysti tuli heti mieleen, että no nyt Durandolla on varmasti joku paikka kipeänä. Että miksi se muuten silleen hassusti vaan laukkaisi paikallaan.

Onneksi Tapaninpäivän epävarmuuteen sain helpotusta ihanalta tallikaverilta, joka ystävällisesti kipusi Durden selkään. Arvio: ei tuntunut mitenkään oudolta.

Kävin itsekin selässä, mutta minulle varsinkin oikea laukka tuntui ponnettomalta ja rikkojakin tuli. Johtuiko se sitten siitä, että olin kuitenkin asennoitunut erityisesti kuulostelemaan outouksia? Tai vaan siitä, että jätin kannukset katsomon penkille?  – Niillä on muuten mulle ihan valtava henkinen merkitys, ne on vähän kuin mun sotamaalaus :)

*****

Tänään oli sitten onneksi Mian tunti. Se vaan täytyy sanoa, että kyllä viikko on mulle tällä hetkellä vielä liian pitkä aika touhuilla itsekseen. Tai että ei siinä ainakaan edistymään pääse :)

Puhuttiin taas paljon tuosta mun hitaudesta. Mia painotti, että mun olisi tärkeää tehdä esimerkiksi ravi-käynti-ravi-siirtymiä niin nopealla tahdilla, että se tuntuu itsestä ihan hengästyttävältä. Vaikka itse siirtymät eivät sitten olisikaan ihan tyylipuhtaita, niin tärkeää olisi, että oppisin olemaan nopea ja opettaisin samalla myös Durdea siihen nopeuteen.

Tunti oli taas mahtava, kuinkas muuten. Kerran rekisteröin kommentin "Loistavaa, Saija!". Jostain syystä se tarttui korvaani monin verroin voimallisemmin kuin kymmenet vähemmät mairittelevat kommentit :D

Harjoiteltiin ekan kerran pohkeenväistöjä laukassa. Olivat kuulemma vielä melko kaukana pohkeenväistöistä, mutta ainakin sain Durden pysymään laukassa, siirtymään uralta sivuttain keskihalkaisijalle, suoristumaan ja kääntymään taas uralle. On sekin jo jotain!

Iloisimpana onnistumisena jäin mieleen, kun vasemmassa laukassa tehtyjen pohkeenväistöjen jälkeen piti ratsastaa lävistäjä, jatkaa kaksi kulmaa vastalaukassa ja siirtyä sitten raviin. Sain tehtyä kohtuulliset kulmat ja pidettyä laukan sen verran hanskassa, että siirtymästä tuli miellyttävä. Jostain syystä nuo onnistuneet siirtymät tuottaa tällä hetkellä kaikkein mahtavimpia fiiliksiä. Toki huippukivoilta tuntuvat myös ne harjoitusravipätkät, kun saan istunnan hetkellisesti kohdilleen ja hevosen liikkumaan itsekseen, kutakuinkin suorana - niissä hetkissä ratsastaminen tuntuu todella helpolta, sen kolme sekuntia :)

Taas mentiin!

Niinpä niin, itku pitkästä ilosta ja ei pitäis nuoleskella ja joka kuuseen kurkottelee jne.

Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.

Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.

Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.

Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.

Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.

Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!

Heinälaatikon (yksi) huono puoli on se, ettei aina voi seistä peppu tuiskuun päin :(

Rodeolla sisään – ja oman luokan ylivoimaiseen voittoon

Hikoilua, hyperventilointia, huimausta, pahoinvoinnin tunnetta – ihan normi jännityssettiä siis. Verkan aikaan odotetun toisen ratsukon lisäksi maneesissa vielä kolmaskin ratsukko. Pasmat vähän sekaisin.

Ensimmäisten ravikierrokset vasempaan menivät hyvin, oikeaan vähän tahmeasti. Sitten alkoi tuntua, että istun pommin päällä. Ja taas mentiin rodeota. Yhden kerran D pääsi menemään melkein puoli kierrosta ennen kuin sain kiinni, mutta ei onneksi kuitenkaan pukkikiitolaukkaa, joten pysyin selässä. Pidin varmaan ohjat liian tiukasti kädessä, könötin tutussa ja turvallisessa muna-asennossa ja toivon, että koko koitos olisi jo ohi. Pasmat melko sekaisin.

Verkka päättyi ja pyysin toista ratsukkoa poistumaan, koska ajattelin ylimääräisen hevosen läsnäolon häiritsevän Durdea. Väärin. Heti kun poistuivat, alkoi uusi rodeo ja tämä tuli oikein videolle. Surullista katsottavaa, kun suu kyllä sanoo eteen, mutta kaikki muu kropassa viestii päinvastaista. Pystyynnousua yritin ratkaista ilmeisesti auttamalla hevosta nousemaan vähän paremmin eli nostin kädet oikein mahdollisimman korkealle. Pasmat todella sekaisin.

Kun vihdoin sain Durandon eteenpäin oli jo melkein tippa linssissä. Mietin vakavissani luovuttamista, mutta olo oli jotenkin sellainen, että jos nyt tulen sieltä satulasta alas, niin uskallanko  koskaan enää kiivetä sinne uudelleen. Päätin yrittää ratsastaa radan, vaikkeivät lähtökohdat olleet kaksiset.

Ja näin jälkeenpäin ei voi muuta sanoa kuin että kyllä kannatti! Ei todellakaan mennyt kaikki putkeen, mutta sain hyväksytyn tuloksen ja jopa kolme seiskaa. Ehkä hieman yllättäen yksi seiskoista tuli vasemman laukan nostosta, joka on viimeiset kuukaudet ollut se kaikkein pahin murheenkryyni.

Yleisesti ottaen ratsastin aika pelokkaasti ja varovaisesti. Askeleen pidennyksiä en juuri uskaltanut pyytää, kun D oli yrittänyt lähteä niin monta kertaa. Myöskään oikeaa laukkaa en rohjennut pyytää riittävän uskottavasti; C:n ja M:n välilille tarkoitettu nosto onnistui vasta pääty-ympyrän ensimmäisen neljänneksen jälkeen. Sen sijaan peruutus onnistui ihmeen hyvin, vaikka pysähdys olikin mennyt pitkäksi ja fiilis oli vähän äh juuri siinä kohtaa.

Se mikä jäi eniten hampaankoloon ja missä eniten toivon kehittymistä tapahtuvan on istunta. Toki nyt viime viikolla on ollut erityistä haastetta Durandon ravin haltuunoton kanssa, mutta myös sieltä munasta olisi päästävä pois. 5,5 istunnasta on minusta vähän surullinen numero, kun istunta mielestäni kuitenkin on se hyvän ratsastuksen perusta.

Rata on videolla ja jos vain joskus onnistun ratkaisemaan sen mysteerin, että miten videokameralta videot siirtyvät koneelle, niin lupaan laittaa sen näytille tänne blogiin.  Sitä odotellessa tarjoilen ainakin tämän arvostelupaperin:

Pikkuoravatkin olin näemmä ottanut mukaan radalle, vaikka itsellä ei siitä mitään muistikuvaa olekaan :)

Ja juu, olin siis ainoa helpon C:n ratsastaja tänään. Siksi myös ylivoimaisesti paras luokassani :) Mutta vakavissaan, olen ihan superylpeä itsestäni. Siitä, että sain pääni jotenkuten kasaan ja ratsastin radan läpi kaikesta huolimatta. Hyvinhän mä vedin, niinku Anni eilisen kommenteissa tsemppasi ;)

Elätellään toiveita, että saadaan sama ihana tuomari arvioimaan edistystä joidenkin viikkojen päästä. Nyt on treeneillä suunta ja selkeä tavoite.

*****

Muuten, olisiko kellään vinkkiä tähän ongelmaan? Kun olen ratsastanut ympyrän vasemmassa laukassa ja jatkan suoraa uraa, tuntuu kulman ratsastaminen vasemmalle lähestulkoon mahdottomalta. Tuntuu siltä, että ei tämä käänny. Olen itse järkeillyt sen johtuvan siitä, että paino tippuu ympyrällä oikealle, ja yritin tänäänkin korjata sitä suoralla polkaisemalla vähän vasemmalle jalustimelle, mutten huomannut mitään merkittävää eroa. Kulmista tuli susihuonot ja tasapainottoman tuntuiset. Mikä neuvoksi?

Rodeotäti harjoituksen kenraaliharjoituksessa

Rodeoheppa näyttää kieltä.

 Lauantain tunti sujui hyvin ja sunnuntain itsenäinen ratsastelukaan ei ollut lainkaan sieltä pölhöimmästä päästä. Sitä paitsi Sanni kävi lauantaina alkuun Durden selässä ja totesi sen liikkuvan huomattavasti paremmin eli en ole kuvitellut kaikkea.

 Tänään oli viimeinen tunti ennen huomista rataharjoitusta. Onnistuneen viikon jälkeen olo olis voinut olla ihan zen, mutta kun maneesissa oli pitkästä aikaa muitakin. Tämä oireyhtymä alkaa olla niin paha, että kohta pitänee alkaa hakea rakennuslupaa omalle maneesille ;)

Jännä ilmiö on se, että vaikka järjellä voisi ajatella vilkkaammassa liikenteessä (=kokonainen yksi ratsukko ja toinen taluttelija) olisi turvallisinta pitää katse ylhäällä, jotta pysyy kärryillä muiden tekemisistä, niin minusta tulee kuitenkin ihan muna. Selkä köyristyy ja katse suuntautuu enemmän sinne hevosen harjaan ja pahimmillaan omiin käsiin. Jännitys saa hevosen jännittymään, jonka seurauksena vahtaan kaulaa entistä tarkemmin. Onkohan se lähdössä jonnekin? No, jos ei ollut, niin loputtomalla stressaamisella sen kyllä saa aikaan.

En ollut kauaa ehtinyt ratsastaa enkä montaa kertaa ohittaa toista ratsukkoa, kun Durandosta oli jo aistittavissa ihan toisenlaista virkeyttä. Ravi oli kuulemma hienon näköistä, että jotain hyvää. Sitten pääty-ympyrämme kohtasivat kentän keskellä eikä muutaman metrin hajurako ilmeisesti ollut Durden mielestä tarpeeksi, kun vastaan tuli iloisesti puhiseva naapuri. Ja sitten mentiin taas heppajenkkaa. Siinä on paljon hyvää, että D on niin notkea, mutta on sillä kyllä varjopuolensakin :)

Onneksi pysyin selässä. Luovuttaminen kävi yhdessä vaiheessa mielessä ja olinkin jo sukeltamassa melko pitkälle kaulan mukana, mutta onneksi juuri sillä hetkellä Sanni huusi tsemppaushuudot ja sain kuin sainkin kiskottua Durden pään ylös ja sitä myöten homman taas jotenkin omaan hanskaani. Musta on tullut ihan rodeotäti :D

Minäkö? En minoo mitää poppinu. Nautin auringosta tässä ihan kaikessa rauhassa.

Rodeokohtaus ei aiheuttanut jäätymistä vaan päinvastoin selässä pysyminen sai aikaan melko voitonriemuisen fiiliksen. Silti en tällä tunnilla onnistunut loistamaan. Jännityksen vuoksi istunta oli vielä viime päiviäkin enemmän hukassa enkä laukassa saanut kroppaani rentoutumaan vaikka kuinka yritin. Ja vaikka D laukkasi kivasti, oli itsellä koko ajan sellainen fiilis, että jos ei joka askelella puske, niin justiin rikkoo.

Lopuksi ratsastin radan läpi kertaalleen. Siinä oli paljon hyvää, ja sitten myös sitä ei niin hyvää. Sannilta tuli erityisesti kehuja laukka-ravi-siirtymisistä ja hyvästä asenteesta. En luovuttanut, vaikkeivat asiat tapahtuneet aina ihan siinä kohdassa kuin oli tarkoitus. Etukäteen vaikeimmaksi ajattelemani vasen laukka nousi oikeassa kohdassa, mutta nosto ei kyllä ollut mikään kukkanen. Peruutus tyssäsi ensin ekaan askeleeseen, mutta toisella pyynnöllä tuli oikein reippaat peruutusaskeleet.

Myös radan ratsastamisen aikana D meinasi lähteä kerran kiitämään, kun toinen ratsukko oli taas ilmeisesti liian lähellä, mutta pidin ohjat tiukasti käsissäni. Siitäkin olen tyytyväinen.

Se, missä toivoisin eniten kehittyväni olisi se, etten ratsastaessa keskittyisi miettimään niitä tulevia vaikeimpia juttuja, vaan eläisin ja tuntisin juuri siinä kohdassa, jossa mennään ja keskittyisin ratsastamaan hyvät tiet, hyvät kulmat – hyvällä fiiliksellä :)

Se verran jännittää, että suunnittelin jopa kehitteleväni itselleni jonkun vatsataudin tai migreenin... Seuraavana työlistalla on tästä jännittämisestä eroon pääseminen tai edes sen puolittaminen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä!

Ei mikään taistelija

Lapsena kun pelotti, nukuin selkä ovelle päin. Niin että jos joku tulisi vaikka puukottamaan, niin en ehtisi nähdä enkä ehtisi pelätä (älkää kysykö, mistä olin tuommoisia saanut päähäni!?).

Vähän vanhempana muistan herättäneeni hieman kyseenalaista huomiota laskettelureissulla Alhovuoressa. Reippaasti hyppäsin muiden perässä hyppyriä, mutta joka hypyn lakipisteessä annoin itseni valahtaa ihan veltoksi. Tuumailin, että jos kaatuu rentona, ei satu niin paljoa. Siis kun kaatuu. Ilmeisesti pystyssä pysyminen ei ollut vaihtoehto.

Tämä sama asenne taisi näkyä myös taannoisessa sivuloikkarodeonäytöksessä, ja olinkin todella lähellä luovuttaa. Tällä kertaa kuitenkin – ihan viime hetkellä – ammensin jostain yllättävän annoksen tsemppihenkeä ja maahan heittäytymisen sijasta kampesin itseni takaisin tasapainoon.

Toivottavasti tämä ei ollut vain se säännön vahvistava poikkeus, vaan askel kohti itsevarmuutta. Tai ainakin uskallusta yrittää.