maanantai 20. lokakuuta 2014

Rakkautta, rakkautta vain

Tänäänkin oli hyvä päivä <3 br="">


Oijoijoi, on elämä niin täynnä rakkautta, ettei enää oikein tiedä, miten päin olla. Durtsin kanssa meillä on mennyt superkivasti. Oon saanut tosi paljon lisää itseluottamusta ja rohkeutta, ja huomaan ylittäväni pieniä henkisiä esteitä melkeinpä joka päivä.



Kävelyllä silloin kun vielä oli jotain kesää jäljellä...

...ihan niin että häikäisi välillä...

Kulkuri ja kaunotar ja spaghettiannos :)

Isoin koettelemus oli Mian reissu, jonka aikana piti selviytyä – voitteko kuvitella – itsenäisesti viisi päivää putkeen! Joojoo, tiedän, että se on suurimmalle osalle ihan täysin normaali aika ilman valmentajaa. Mutta kas kun mut onkin hemmoteltu pilalle :)

Joka tapauksessa selvisin tuostakin - ja oikeastaan ihan hienostikin. Silti mun täytyy sanoa, että mun mielestä valmentautuminen on paitsi tarpeellista, myös kivaa. Ja se että saa jakaa ilon kehityksestään jonkun sellaisen kanssa, jolla on lusikkansa siinä sopassa, tekee siitä ilosta monin verroin isomman. Varsinkin, kun on niin huippuhyvä kokovartalovalmentaja <3 .="" br="">

Tällaista kuvamateriaalia meni reissussa olevalle valmentajalle :)

Durtsi on ylipäätään ollut tyytyväisen oloinen elämäänsä. Oon yrittänyt ennaltaehkäistä mahdollista tarharamppailua rakentamalla tarhasta mielenkiintoista paikkaa asettelemalla porkkanoita sinne tänne kivien ja kantojen päälle. Aika pitkään mun vihiheppani jaksaakin niitä siellä etsiä:





*****

Blogissa on ollut vähän hiljaista enkä valitettavasti uskalla luvata tilanteeseen kohennusta ainakaan ihan lähiaikoina. Ratsastuksen lisäksi mun elämään on nimittäin tullut toinenkin rakkauslaji: tanssi. Nyt oon siis hurahtanut harrastukseen jo toista kertaa elämässäni. Minä, jonka ei koskaan pitänyt mihinkään hurahtaa.

Kaksi aikaavievää harrastusta kun yhdistää siihen kiitolliseen tilanteeseen, että töitäkin on riittänyt  hyvin, on ylimääräinen aika todella kortilla.

Olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni enkä siksi aio nyt surra sitä, ettei aika riitä blogin päivittämiseen niin usein kuin asiaa olisi. Tämä blogi, oman kehityksen kirjaaminen muistiin ja te ihanat lukijat sekä teiltä saamani vertaistuki ovat minulle tärkeitä. Kuitenkin, kun nyt on monina päivinä pakko valita, että menenkö tanssitunnille vai bloggaanko, niin tällä hetkellä tanssi vielä kyllä voiton koneen ääressä istumiselta - toivottavasti ymmärrätte, ettekä minua kokonaan hylkää, vaikka täällä vähän verkkaiseen tahtiin kuulumisia kerronkin.

Ihanaa syksyä sinulle! :)

(P.S. Olis mulla ollut videoitakin, mutta puhelin/YouTube-yhteys taas vihoittelee ja antaa virheilmoitusta siinä vaiheessa, kun videon pitäis olla jo ladattu, höh.)

lauantai 27. syyskuuta 2014

Rataharjoitus

Edellisessä postauksessa jo mainitsinkin, että meillä oli kotitallilla rataharjoitus viime sunnnuntaina. Jo hyvissä ajoin (!) lauantaina tallilta kotiin ajaessa soitin Mialle ja kyselin mielipidettä, että mikä rata mun pitäisi ratsastaa. Se HeB3, jota oon nyt pari kertaa mennyt, on suoraan sanottuna vähän tylsä, vaikka tottakai ymmärrän, että siinä suorituksessa olisi vaikka kuinka paljon hiomisen varaa. Mutta tuntui, että pieni vaihtelu olisi paikallaan.

Pitkän radan ohjelmissa oli tasan yksi vaihtoehto: HeB2 (no myöhemmin kyllä kuulin, että olis kaikenlaisia poniohjelmia ymv.). Mia luki ohjelman silleen puolihuolimattomasti läpi ja sanoi, että joo tää on hyvä, meette tän. Mä yritin vähän kakistella kuultuani vastalaukat ja muut, mutta todettiin, että kun tää nyt kuitenkin on harjoittelua, niin kokeillaan.

Illalla sitten luin itse ohjelman ajatuksella läpi. - - - ja tajusin, että huhhuh, nyt tuli kyllä haukattua liian suuri pala. Siinä missä B3:n suositusaika oli 4 min, niin tämän B2:n oli 8 minuuttia; siis tuplasti tekemistä! Puhumattakaan tehtävistä.

Osaan nykyään ottaa nämä oman tallin harjoitukset tosiaan ihan harjoituksina, mutta nyt tuntui siltä, että onko mitään järkeä mennä ratsastamaan ohjelmaa, josta ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä edes puoliksi kunnialla. Tuntui haasteelliselta edes saada painettua mieleensä noin pitkää ohjelmaa.

Ja tämä kaikki pohdinta oli ennen kuin luin radan vielä kerran läpi ja tajusin, että siinä tullaan laukassa sisään, ja nostetaan vielä viimeiselle halkaisijallekin laukka ja laukasta seis. Siis liike, jota ei olla koskaan harjoiteltu (tosin joskus tehty vahingossa laukka-käynti-harjoittelun sivutuotteena).

****

Sunnuntai ajoin tallille ja koko matkan toistin ääneen rataa. Juteltuani Mian kanssa radasta kävi ilmi, ettei hänkään ollut huomannut, että sisääntulo olisi laukassa. Sovittiin, että jätän suosiolla sen väliin ja teen ravissa. Mia kyllä heitti, että voinhan sitten kokeilla tulla laukassa lopputervehdykseen, jos on hyvä fiilis.

Verkkailin itekseni ihan kivalla mielellä ja suht järkeviä juttuja. Kokeilin vähän laukkalisäyksiä lävistäjällä, kolmikaariset molempiin suuntiin ja ne oudossa paikassa tehtävät ravivoltit ja niiden jälkeiset ravilisäykset.

Hyvällä mielellä siirryin maneesista kentälle ja just kun olin aloittamassa rataa, tallikissat pinkaisi kentän poikki ja siihen pöpelikköön yhteen puuhun. Durando ei tykännyt :) Olin jo aika varma, että nyt menee kyllä ihan pipariksi kaikki, kun D vaan säikkyi ja kyttäsi niitä kissoja. No, osa tehtävistä kyllä menikin aika penkin alle. Kaikkein pahiten peruutus, johon lopulta useiden kilttien pyyntöjen jälkeen jouduin Durtsin kiskomaan tosi rumasti, koska tyyppi vaan vahtas niitä katteja niska pitkällä ja mä en suunnilleen ollut olemassa. Ja tiet oli (kuulemma) yleisesti ottaen aika surkeita. Mutta näistä huolimatta ei kyllä hävetä yhtään vaan päinvastoin, olin ihan supertyytyväinen rataan!



Ja huom, huomasitteko, että rohkeus riitti yrittää tulla lopputervehdykseen laukassa :)

Tästä radasta sain siis tiukan palautteen ja sitten otettiin uusiksi.



Kissat olivat kadonneet ja niiden mukana (tavallaan tervetullut) ylimääräinen energiakin. Ratsastuksellisesti tämä toinen rata oli kuitenkin energian hiipumisesta huolimatta selkeästi parempi. Ja taas tulin lopputervehdykseen laukassa, ja sain jopa tehtyä ihan kelvollisen siirtymisen pysähdykseen.

Mutta vitsi, että mä toivon ja odotan sitä päivää, jolloin osaan ottaa ulkopuolisien tekijöiden synnyttämän energian ja käyttää sen pelkästään positiiviseen. Enkä usko, että se on ihan valtavan kaukana – ainakaan jos se ulkopuolinen on jotain noin viatonta kuin kissat.

Näistä radoista voisin helposti kirjailla elämää pidemmät listat siitä, mitä kaikkea pitäisi parantaa ja tehdä toisin. En kuitenkaan aio. Tämä oli niin iso harppaus meille, että ylipäätään mentiin noin paljon haastampi rata ja saatiin aikaiseksi suht ehjä suoritus, etten aio tässä kohden keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen euforiseen tilaan, johon pääsee tekemällä asioita, joihin ei kuvitellut pystyvänsä. Aikamoista!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Taas paukkuu

Alkuun varoitus: Jos olet kyllästynyt lukemaan leijumista, kannattaa oikeastaan skipata tämä postaus ihan kokonaan :)

Niin olen ollut ylpeä itsestäni ja edistymisestäni, että henkselit ovat paukkuneet oikein urakalla. Kehitystä on tapahtunut sekä teknisellä että henkisellä puolella. Ja vaikka ensimmäinenkin on tärkeää, niin jälkimmäinen se vasta tärkeää ja merkityksellistä onkin! Oon ollut oikein reipas ratsastaja!

Maastossa oon käynyt usein ja erilaisilla kokoonpanoilla. Erityisistä rohkeuden puuskista mainittakoon reissu, jolla kaverin heppaa vähän jännitti pariinkin otteeseen, mutta onnistuin siitä huolimatta pysymään itse rentona ja luottavaisena siihen, että D kyllä käyttäytyy. Ohjat pysyivät pitkinä ihan koko taipaleen ajan.



Tuolla reissulla vastaan tuli myös ravihevo kärreineen. Väistettiin kyllä vähän sivuun, mutta tuskin olisi tarvinnut, niin rentona pysyi molemmat hepat. Sitä paitsi ohjastaja oli todella mukava mies, joka ohitti meidät asiallisesti käynnissä ja vielä mukavia jutellen.

Myös sänkkärillä on käyty kävelemässä ja nauttimassa useampaan otteeseen.






Eikä ihan pelkästään kävelemässä vaan jopa:




Tuo tuossa videolla on siis elämäni toinen laukkapätkä sänkkärillä. Ensimmäinen tapahtui noin 45 sekuntia ennen tuon videon alkua ja oli ihan yhtä rauhallinen. Mian piti kyllä tuohon kokeiluun usuttaa, mutta Rouva Ei taisi kerrankin olla lomalla oikeaan aikaan, ja tein reippaasti työtä käskettyä. Hymy tuossa lopussa kertonee kaiken tarvittavan fiiliksistä :) No, siltä varalta, että suttuinen kuva hämää, niin ehkä vielä yksi: JEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

****

Tänäänkin oltiin sänkkärillä, mutta tunnelma ei ollut ihan yhtä seesteinen. Jokaisen piti vuorollaan ottaa vähän ravia ja laukkaa. En ollut vielä ehtinyt kuin ravata puoli ympyrää, niin sain tällaista kyytiä: 






No ei ollut niin kamalaa sitten videolta katsottuna, mutta siinä hetkessä tuntui kyllä ihan kunnon pompuilta. Olisin myös voinut istua siellä satulassa ja käyttää vähän vatsalihaksia, niin ei välttis olis tuntunut niin hurjalta ;)

Onneksi oli taas mukana Mia, joka komensi ratsastamaan eteenpäin, ja kyllähän se D siitä asettui. Ja taas tuli myös aihetta olla itseeni tyytyväinen, kun ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta otin laukkaa vielä toiseenkin suuntaan. Ei ehkä välttämättä olisi tehnyt mieli, mutta halusin lähteä pellolta tilanne kaikin puolin hanskassa – ja niin myös tein! Eihän tätä opi eikä rohkeus kasva muulla kuin yhdellä tavalla: tekemällä. 



*****

Kentälläkin on treenattu. Esimerkiksi sitä, miten se oikea käsi pysyisi paikallaan eikä aina seilaisi eteenpäin ja/tai sään yli. Piti ottaa kiinni jalustinhihnan hännästä, ja kyllä tuntui haasteelliselta ratsastaa. Meinattiin mennä päin estetolppia, kun en yhtäkkiä osannutkaan ohjata :)



Aika paljon on myös harjoiteltu vastalaukkaa. Sehän on ollut mulle aina aika vaikeaa, on tuntunut, että homma ei oo ollenkaan mun hanskassa, että kaahotetaan ihan holtittomasti tai että ihan just tippuu raviin. Nyt on harjoiteltu jopa vastalaukkoja ympyrällä niin, että aina joka toinen kerta piti nostaa myötä- ja joka toinen kerta vastalaukka.



Siihen nähden, miten meidät ongelmat ovat monta vuotta pyörineet lähinnä sen vasemman laukan löytymisen ympärillä, on aika yllättävää löytää itsensä tilanteesta, jossa vasemmassa kierroksessa ympyrällä ei yhtäkkiä nousekaan oikea laukka :)

Kaikkiaan vastalaukankin osalta on menty iiiiso harppaus eteenpäin, ja ajoittain vastalaukan ratsastaminen on jo tuntunut lähes yhtä mukavalta kuin myötälaukankin ratsastaminen. Ja ihan varmasti ollaan tultu todella pitkälle siitä kaahottamisfiiliksestä ja tunteesta, että laukka menisi rikki pienestä liikkeestä.



*****


Kaiken muun ylpeyden lisäksi olen myös todella ylpeä mun valmentajasta, joka on ihan itse kouluttanut estesukuisen hevosen siihen pisteeseen, että tänä kesänä pääsivät starttaamaan ensimmäisen Pyhän Yrjön ja viikko sitten tekivät molemmat ensimmäistä kertaa elämässään vaihtoja joka askeleella. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista? Siis opettaa hevoselle jotain sellaista, mitä ei itsekään ole koskaan päässyt aiemmin kokeilemaan, mutta näköjään joillain meistä on vain riittävän vahva intuitio, että sen kanssa pääsee vaikka mihin!

Tässä vähän videota, kait tokalta kerralta. Ja klassisesti parhaat sarjat meni tietysti ennen kuin nauhoitus alkoi, mutta todistajia oli onneksi livenä paikalla runsaasti :) Go Mia ja Rampe!




*****

Valmentajalta tuli ukaasia, ettei saisi kirjoittaa mitään muuta kuin positiivista, mutta meinasin sitä kuitenkin vähän uhmata. On meidän taivaalla nimittäin yksi pilvikin: kenkiä on taas lähtenyt enemmän kuin jaksaisin laskea. Vai miltä kuulostaa se, että kaksi viikkoa kengityksen jälkeen (jihuu, sentään pääsi seppä kerran kengittämään ympäri asti), lähtee toinen etukenkä ja toisesta kaikki sisäpuolen naulat.

No sitten perjantaina tulee seppä ja joutuu laittamaan paikka-aineen molempien etusten sisäsyrjään, että on joku kohta, mihin naulata. Sunnuntaina (!) lähtee toinen etukenkä ja samalla meinaa lähteä tulppa sieltä surullistenkyyneltenkanavasta (onnellistenkyyneltenkanavahan on auki tuon tuostakin).

Seppäkin melkein itki, kun laittoi tiistaina uudet paikka-aineet. Painotti jälleen, että nyt ei kyllä saisi enää irrota...No mitä mä nyt sit voin tehdä, pidän peukkuja? Tilaan niitä superhyviä Cavallon bootseja vielä kolme lisää, että on sitten tarvittaessa jokaiseen jalkaan?

*****

Mut kun tuolle kenkäasialle en voi tehdä enempää kuin voitavani, niin olen päättänyt keskittää energiani näihin hehkutuksiin ja leijumiseen. Meillä oli nimittäin myös rataharjoitus eilen, eikä muuten mennyt huonosti! Mutta siitä teen oman postauksensa, jottei tämä veny ihan kohtuuttoman mittaiseksi.

Loppuun vielä yksi suloisuus:

Mini-Rianna muutti tallille. Durtsin mielestä se oli aluksi toooosi epäilyttävä.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Puskajussit

Kuulkaa se on tämä maastomeininki melekeen lähtenyt käsistä :)

Loppukäynnit tallitiellä itekseen ei oo enää mikään juttu (joo, onhan se vähän noloa, että se jossain vaiheessa oli ;D):



Sänkkärilläkin käytiin. Meitä oli kolme ratsukkoa ja kolme koiraa. Juuri siihen sänkkärin reunaan päästyämme paikalle juoksi vielä pari vierasta koiraa räkyttämään. Koiria sinkoili joka suuntaan, ja niin sinkos lopulta Durtsikin vähän.

Loppumatka oli aika jännittynyttä ja puhisevaa käyntiä. D kyttäs koko ajan niitä koiria, että mistä ojasta ne kohta singahtaa esille - vähän liikaa liikkuvia osia ekalla sänkkärireissulle? Ehkä ens kerralla sit sitä laukkaakin, jos kelit on suopeat ja heppa lähtökohtaisesti rennompi.

Niin paljoa ei D:n sinkoaminen alkanut jännittää, ettäkö olisin halunnut jättää leikin kesken, mutta kyllä nämä kuvat kertovat siitä, että kropassa on vähän muutakin jännitystä kuin se tarpeellinen jäntevyys.





Eilen olin houkutellut tallikaverin maastoon mukaan, mutta lopulta aikataulumme eivät osuneet yksiin.

Maastoilun sijasta tarjoilin Durpalle laatuaikaa omistajan kanssa: huolellinen harjaus. No se nyt ei tietenkään olisi ollut ukolle muuten yhtään mieleen, mutta kun se suoritettiin vihreän äärellä, ei D antanut harjoilla hinkkaamisen haitata syömistä.

Ihan vähän käytiin kentällä tekemässä temppuja porkkanapalkalla ja se taisi olla Durtsin mielestä taas ihan kivaa. Ei silti varmaan meinannut uskoa hyvää onneaan, kun pääsi takaisin tarhaan, ilman että joutui edes näkemään satulaa tai suitsia.

Durandolla on muuten tällä hetkellä aivan mahtava tarha, jossa ukkeli viihtyy superhyvin.

Koskaan ei ole ollut portilla odottamassa vaan aina on jossain jotain tonkimassa, tutkimassa ja nuuskimassa. Tulee kuitenkin myös mielellään mun kanssa puuhailemaan, välillä maaston haastellisuuden huomioon ottaen vähän liiankin innokkaasti, niin että mamma seisoo portilla ihan sydänsyrjällään. Tässä videolla hillitty, toivottu lähestyminen:



Ai ettäkö muka lässytän hevoselleni? Mitään en myönnä. En se minä ollut.

Sunnuntaina oli jo pakko päästä maastoon. Kas hirveä hätä, kun pelottaa, että kohta nää kivat kelit loppuu. Seuran varmistamiseksi buukkasin mukaan kaksi kaveria. Se oli viisaasti tehty, sillä kun yksi  perui, niin vielä toinen jäi :)

Mentiin peruslenkki. Ekaa kertaa oltiin liikkeessä tällä kokoonpanolla: kaksi entistä jännittäjää keskenään – mutta hyvin pärjättiin. Huomasin, että musta tuli jopa inasen verran tavallista urheampi, kun huomasin toisen hepan jännittyvän. Siis sen sijaan, että olisin mennyt mukaan siihen, aattelin että nyt meidän pitää olla ihan rauhallisia, niin annetaan hyvää esimerkkiä. D oli enimmän osan matkaa niin rento, että normaalisti alle tunnin mittaiseen lenkki taisi mennä reilusti yli tunti. Vauhdin huumaa.


Ja olihan mulla joku päivä ihan vakavasti otettava valmennuskin.

Taas oli työn alla vastalaukka, ja täytyy sanoa, että on hienoa huomata siinäkin niin isoa kehitystä. Tosin tässä tapauksessa suurin kehitys on tapahtunut mun mielessä ja asenteessa. Vastalaukka itsessään ei kuulemma ole kovin erilaisemman näköistä, mutta mulla ei ole yhtään sitä aiempaa epävarmuuden fiilistä, että hevo ei voisi kääntyä tai olisi rikkomassa ravissa heti, jos yhtään kosken ohjiin. Itse asiassa mulla oli tehtävä vaihdella asetusta ja taivutusta eri suuntiin eikä sen vaikutus laukkaan ollut mitenkään merkittävä.

Edelleen jään liikaa punkemaan vastalaukassa enkä uskalla luottaa siihen, että D laukkaisi itsekseen, mutta ehkä jo ens kerralla?

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mahtimaasto ja parempaa laukkaa

Ihanaa, kun ei koko ajan sada!

Maanantaina ruinasin Mian mukaani maastoon, kun oli niin kiva keli. Alunperin piti mennä vaan normilenkki (vähän alle tunti), mutta käsistähän se lähti, ja lopulta maastoiltiin karvan vaille kaksi tuntia. 



Tällä kertaa ei laukkailtu, mutta pieni pätkä ravia mentiin kyllä. Henkisiä koettelemuksia oli useita:

1. Vastaan tuli kaksi eri kertaa vieras hevonen. Tätä kohtaamista olen aina pelännyt, ja ollut ihan varma, etät D vauhkoontuu. Turhaan. Ensimmäisen hevon ohittaminen leveällä tiellä meni ilman mitään reaktiota. Toinen ohitettiin kapealla peltotiellä, mikä aiheutti ihan pienen pientä puhinaa ja kyyläilyä.

2. Pakettiautoja ja lopulta kapealla tiellä traktori, joka perässä oli iso lava ja vielä keulaan sidottuna fillari. Ihan pientä puhinaa siinä vaiheessa, kun oltiin lavan kohdalla.

3. Metsässä kykkivä täti – ylivoimaisesti pelottavin juttu koko matkalla, eikä sekään nyt niin kovin pelottava ollut. Mutta kun oli ylämäki, niin pitihän mun mennä vähän etukenoon?!

Täytyy mun kai kohta hyväksyä se, että mulla on oikeasti ihan täyspäinen hevonen, jonka kanssa voi mainiosti käydä maastossa ilman, että täytyy joka kerta saada vatsahaava jännityksestä.

Niin ihanaa, että tuli taas tätäkin kirjoittaessa pieni itku.



*****

Iloista oli huomata, että yhtä lukuunottamatta kaikki autoilijat olivat todella huomaavaisia, ja hiljensivät vauhtia merkittävästi meidän kohdallamme. Traktorikuski jopa pysähtyi, vaikka vauhtia olikin niin, ettei tainnut olla ihan helppoa. Eikä se yksi poikkeuskaan mitenkään kaahannut ohi, mutta olipa muita hieman kireämmän oloinen :)




Parempaa laukkaa

Nyt jos laittaisin itselleni tavoitteita, niin seuraava voisi kuulua vaikka näin: oppia tuntemaan, milloin heppa on oikeasti hyvä.

Jos haluaa ratsastaa hyvin, on kai melko olennaista osata erottaa hyvä huonosta ja oppia tunnistamaan ne pienetkin muutokset, esimerkiksi tahdissa. 



Tästä videolta näkee (ainakin minun tasoisellani silmällä), että kyse on pienistä eroista, mutta ilmenevästi ne ovat suuria. Mun on vaikea edes tästä videolta joka kohdassa erottaa, milloin laukka on hyvää ja milloin huonoa – puhumattakaan siitä, että tuntisin sitä vielä selkään. Mä myös liian usein oletan, että parannuspyyntöni on tehonnut, kun D huiskauttaa häntää :) Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Tänään harjoituksena oli vastalaukka: uraa pitkin, lävistäjälle, kierros uraa pitkin vastalaukassa, lävistäjälle ja takaisin myötälaukkaan. Mia ei ollut niinkään tyytyväinen laukanlaatuun, mutta silti: oli parasta vastalaukkaa, jota olen koskaan ratsastanut.  Mahtavin oli se tunne, että laukka oli mun hallussa, D ei lähtenyt kaatumaan eikä kaahaamaan eikä kulmia lähestyessä ollut se epätoivoinen "ei me pystytä" -fiilis. Yhtään rikkoa ei tullut. Olin tyytyväinen! 

Huomenna onkin sitten mahdollisesti ohjelmassa jotain uutta jännää...

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Hei meillä leijaillaan taas!

Jo mä varmaan alan kuulostaa kammottavan omahyväiseltä, mutta silläkin uhalla: Oon niiiiiiiin ylpeä itsestäni! Tänään olin ensimmäistä kertaa kunnon maastolenkillä Durpan kanssa ilman henkistä turvaverkkoani, siis ilman Miaa.

Tallilta lähti mukaan kaksi ihanaa tyttöä ihanine heppoineen: luotettava ja mitäänpelkäämätön herra P johti joukkoa ja hemaiseva neiti K löysi itselleen mieleisen paikan herrojen K ja D välistä. Herra D tyytyi siis suosiolla peränpitäjän rooliin.

Alkumatkasta vähän jänskätti, muttei onneksi niin paljoa, että olisin saanut Durtsin mukaan jännäämiseeni. Enin osa matkasta meni kuitenkin oikein leppoisassa tunnelmassa. Kaikki hepat ja tytöt käyttäytyivät mallikkaasti. ...Jos ei lasketa sitä, että D yritti upottaa hampaansa neiti K:n takamukseen heti, kun yhtään silmä vältti :D

Puhelimen uskalsin kaivaa esille taas vasta tallitiellä takaisinpäin tullessa.


Lukaisin uudelleen tammikuun alun postauksen, jossa listasin itselleni pari tavoitetta tälle vuodelle. Ihanaa voida kerrankin ilman mitään muttia tai selityksiä todeta, että tavoitteet on saavutettu reilusti eikä Veikkolan torille tartte kyhätä mulle jalkapuuta –jiiiiiihaaaa!

Ja suuri kiitos seurasta ja tsemppauksista ihanat tytöt S & S!


lauantai 23. elokuuta 2014

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.






Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!



maanantai 11. elokuuta 2014

Mistä tietää, että on edistynyt?

No ainakin siitä, että jalustimet pysyy jalassa. Siinä missä pari vuotta takaperin jalustinta joutui vielä korjaamaan paikalleen monen monituista kertaa yhden ainoan pääty-ympyrän aikana, nykyään ovat harvassa ne ratsastuskerrat, jolloin sen joutuu tekemään edes yhdesti. Tää edistymisaskel on kiva siinäkin mielessä, että kun jalustimia ei tarvitse koko ajan korjailla, voi ihan toisella tavalla keskittyä ratsastamiseen.

Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:




Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.

Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.

Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.

Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">

torstai 24. heinäkuuta 2014

Surua ja pelkoa

Jouduin viime viikolla todistamaan onnettomuutta, jossa 9-vuotias harrastehevonen sai kesken normaalin ratsastuksen jonkinlaisen sairaskohtauksen (epäillään aortan repeämää, mutta totuus selviää vasta ruumiinavaustulosten myötä). Tilanteessa hevoselta menivät jalat alta, ratsukko kaatui, hevonen ponnisti takaisin ylös, mutta kaatui pian uudestaan ja kuoli hyvin nopeasti. Ratsastaja onneksi selvisi tilanteeseen nähden pienin vammoin.

Onnettomuus oli monin tavoin järkyttävä ja erittäin surullinen.

Toivon, ettette pidä minua kylmäkiskoisena ja itsekeskeisenä, kun en aio tapausta sinällään tässä enempää puida, mutta en halua (eikä minusta ole asiallistakaan) täällä kirjoittaa toisten asioista. Ainoa syy, miksi ylipäätään tästä kerron, on se, että blogin tarkoitus on seurata kehitystäni ratsastajana – eikä tällaisen onnettomuuden todistaminen voi olla siihen vaikuttamatta.

*****

Mielipuolella oli melko hyvä suunta todella pitkään, mutta kun onnettomuutta seuranneena päivänä satuloin Durandoa, tuntui pelko jälleen ihan fyysisenä oireiluna. Ja aivan kuten aiemminkin, minun pelkoni ei valitettavasti heijastu mitenkään positiivisesti Durandon käytökseen. En tiedä, ärsyttikö Durtsia paarma vai pelkäävä ihminen, mutta yhdessä vaiheessa takajalka potkaisi kyllä turhan äkäisesti. Mikä taas ei yhtään kohentanut omaa oloani.

Kentällä kiipesin selkään, ja D oli vähän sitä mieltä, että joka suunnassa oli jotain kytättävää. Välillä Mia kävi selässä, ja sen jälkeen D ei niinkään kyttäillyt, mutta oli kyllä omaan fiilikseen nähden vähän turhankin vireä. Jossain vaiheessa Durtsi jäi laukassa pomppimaan paikoilleen, ja vanha tuttu "Istu pyllyllä!" -komento toistui taas aika monta kertaa.

Tuo paikallaan pomppiminen hätäisine sivuliirtoineen on vain jotain sellaista, jonka kanssa en vielä pärjää ollenkaan. Tuntuu, ettei ole mitään kontrollia eikä mitään hajua siitä, mitä D on seuraavaksi aikeissa tehdä. Istu pyllyllä, löysää ohjaa ja ratsasta eteenpäin – se on toimiva resepti, mutta toteuttaminen vaatii rohkeutta ja sitä että toimii vastoin luontaisia reaktioitaan. Mieluiten olisin hypännyt alas selästä, jos en olisi tuskallisen tietoinen siitä, että sillä tavalla en ratkaise vaan kasvatan itselleni ongelmia.

Haasteiden jälkeen sain homman vähän paremmin hanskaan ja lopulta päällimmäiseksi jäi tunne, että kyllä tästä selvitään. Jotenkin mulla oli myös aika päättäväinen mieli sen suhteen, että haluan selvitä, sillä tuntuisi todella kurjalta antaa viimeisten kuukausien edistyksen valua hukkaan.

*****

Seuraavana päivänä halusin ratsastaa itse koko tunnin, ja yhteistyö Durtsin kanssa sujui ihan kivasti. Lopputunnista D päätti yhtäkkiä pelätä jotain maneesin päädyn kohdalla, mutta ilokseni huomasin, että tuommoiset pienet pyrähdykset eteenpäin tai vaatimattomat sivuaskeleet eivät enää saa minua paniikkiin, vaan pystyn jopa välillä jatkamaan ratsastusta melko normaalisti (ainakin tunnilla ja muuten rauhallisissa olosuhteissa).

Edelleenkin otan varmasti liikaa ohjista noissa tilanteissa, kun se on valitettavasti aina se ensimmäinen luontainen reaktio. Toivottavasti vielä tulee sekin päivä, että voin luottaa istuntaani myös yllättävissä tilanteissa, niin että se ohjiin tukeutuminen on vain kaukainen muisto.

*****

Onnettomuudesta on nyt kulunut viikko, ja tuntuu, että alan olla henkisesti palautunut kutakuinkin ennalleni – siis mitä tulee ratsastukseen ja pelkoon. Ratsastaessa onnettomuus tulee oikeastaan mieleen vain juuri siinä kierroksessa ja siinä kohdassa kenttää, jossa se tapahtui.

Tosin en ole vielä kertaakaan ratsastanut sen jälkeen yksinäni, mutta uskon selviytyväni siitäkin.


*****

Surullisistakin tapahtumista voi oppia.

Päällimmäisenä mieleen jäi (jälleen kerran) muistutus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten yhteisiä hetkiä kannattaa vaalia, kun ei koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen.

Ja kypärän tärkeydestä: on onnettomuuksia, joita ei millään maailman ratsastustaidolla voi estää, mutta joissa kypärä voi pelastaa paljon.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.




Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!



Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)


maanantai 30. kesäkuuta 2014

Tunne



Sain odottamattoman, mutta sitäkin ihanamman kuvalahjan tänään. 
Lämmin kiitos supertaitavalle (sala)kuvaajalle Martina Uthardille

Edit: tässä vielä linkki Martinan kotisivuille.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!



Laitumelle!









Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).



Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...




Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.


Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Emotions & Science of Motion

Niin paljon olisi taas kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaa. No vaikka siitä, että wuhuu, miten paljon mä olen oppinut kuluneiden viikkojen aikana! Elämä on kyllä ihan varmasti ihmisen parasta aikaa :)

Väliin on mahtunut jänniäkin hetkiä. Durppa on välillä vähän sinkoillut, kun on säikähdellyt sitä tai tätä. Onneksi mulla on useimpina semmoisina päivinä ollut tunti – Mian läsnäollessa sinkoilut ei vaikuta muhun lähimainkaan yhtä voimallisesti. 

Esimerkiksi alla olevia videoita edelsi säikähdys tuolla laitumen reunalla, joku pupu siellä kai oli. Mutta kun Istu! kajahti ajoissa, sain tilanteen haltuun melko nopeasti. Eka video on kuvattu tosi pian tuon jälkeen, ja en mä nyt ihan eksyneeltä siinä näytä :) 


Näissä kaikissa kolmessa videossa työn alla oli hyvät siirtymiset – ravista laukkaan piti yrittää siirtyä mahdollisimman pienellä ulkopohkeen hipaisulla ja takaisin raviin vain pysäyttämällä lantion liike. Tietysti koko ajan piti yrittää pitää hevo suorana ja huolehtia energiasta ja siitä, että etuosa pysyisi ylempänä – ne tavalliset työlistan asiat :) 




Toisaalta on ollut niitäkin päiviä, jolloin on jännittänyt vähän enemmän.  Viime torstaina talutin Durtsin maneesiin ja yhtäkkiä iski aivan järkyttävä pelko. Ja periaatteessa ihan ilman mitään syytä. Maneesiin oli kyllä tuotu kukkia ja päädyssä oleva pieni ovi oli auki, ja Durtsin näiden vuoksi ehkä pikkuisen normaalia enemmän hereillä – ei kuitenkaan mitenkään villi tai edes säpsy. Ja silti. Mua pelotti niin paljon, että tuli ihan tuskan hiki. 

Onneksi en ehtinyt kauaa hikoilla yksinäni, kun Mia tuli maneesiin. Aloitettiinkin sitten ihan hengitysharjoituksilla :) Jokaisen hengityksen myötä piti muuttua painavammaksi satulassa ja yrittää keskittyä vain hevoseen. Pikkuhiljaa pelko hellitti. 

Lopputunnista (meidän tunnit on tosin vaan 30 min) menikin jo ihan superhyvin. Kivaa ravia, ihana hevonen, hyviä laukannostoja ja suht kontrolloituja siirtymiä takaisin raviin. Tunteiden vuoristorata päättyi onnen kyyneliin. Pelosta jäi tosin kotiinviemisiksi päänsärky. Mutta siis ihan järkyttävää, että tuommoinen pelko voi ihan yhtäkkiä yllättää. 

En tiedä, jos sillä saattoi olla jotain tekemistä tulossa olevan Science of Motion -valmennuksen kanssa – olihan mun ratsastustunti jo heti sunnuntai-iltana, joten hyvä kai sitä oli alkaa jo torstaina hermoilemaan :)

Science of Motion -klinikka

Torstaina koitti kauan odotetun Science of Motion -klinikan ensimmäinen osuus: teorialuento. Olin pelännyt, etten ymmärtäisi Jean Luc Cornillen vahvalla ranska-aksentilla puhumasta englannista yhtään mitään, semminkin kun tiesin esityksen sisältävän runsaasti latinankielisiä kehon osien nimiä. Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Pystyin kyllä seuraamaan puhetta ja osan varmasti ymmärsinkin. 

En kuitenkaan aio tässä blogissa alkaa SOM-ajatuksia yhtään referoimaan muuta kuin siltä osin, mitä ymmärsin ohjeiksi tehdä Durtsin kanssa (näistä tuossa vähän alempana). Riski, että levittäisin vääriä käsityksiä, on liian suuri. 

Jean Luc ei mitenkään pihistele näkemyksiään, joten halukkaat voivat tutustua niihin Science of Motion -sivustolla. En yritäkään väittää, että helposti, koska mielestäni sivusto on vaikeaselkoinen ja raskaslukuinen, mutta jos mielenkiintoa riittää, niin sitähän sinnittelee, vaikka millaisessa viidakossa.

Joitakin teesejä klinikalta löytyy jo nyt koottuna Piitun blogiin. Ja sillä tahdilla millä muistivihko täyttyi, veikkaisin, että Piitu palaa aiheeseen vielä myöhemminkin :) (Oli muuten tosi mukava tavata!)

Perjantaina alkoivat sitten valmennustunnit, joille osallistuivat pääsääntöisesti samat valmentajat, jotka olivat mukana jo edellisellä SOM-klinikalla pari vuotta takaperin. Heidän joukossaan tietysti Super-Mia ja järjestelyistä päävastuun tälläkin kertaa kantanut Mini Wahlberg. 

Tunteja oli todella mielenkiintoista seurata. Jean Luc kävi useammankin hevosen selässä, ja sai älyttömän helpon näköisesti hevoset kuuntelemaan itseään ja liikumaan melko erinäköisesti. Hän myös koko ajan kertoi ratsastaessaan, mitä korjasi, millä keinoin ja miten toivoi hevosen reagoivan ja miten se reagoi. Mahdottoman mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa!




Tunnelma oli lämminhenkinen.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena – ja ripulisena. No joojoo, ehkä taas liian krouvia kuvausta, mutta yritän vaan olla rehellinen :) Yö meni huonosti. Näin painajaisia, että mua jännittää niin paljon, että D pistää ihan ranttaliksi ja JLC kauhistelee, miten _kukaan_ ei _koskaan_ aiemmin ole tippunut hänen valmennuksessaan. Koko päivän vatsa oli ihan sekaisin, välillä itketti, välillä hikoilutti, pyörrytti ja olin ihan täysin keskittymiskyvytön. Jälkimmäisen arvasinkin, ja siksi otin vikalle päivälle kameran mukaan, kun en kuitenkaan olisi pystynyt täysipainoisesti kuuntelemaan. 

(Kameran mukanaolosta olen jälkikäteen todella iloinen, sillä ystävällinen Pirita oli videoinut mulle talteen suurimman osan JLC:n puheista, joista väistämättäkin osa meni siinä hetkessä vähän ohi.)

Mua jännitti valmennukseen mennessä kaikki. Miten pärjäisin? Nolaisinko itseni? Mian? Hermostuisiko Durtsi? Saisinko sen liikkumaan ilman kannuksia? Mitä yleisö ajattelisi? 

Kaikkein suurin huoli oli kuitenkin se, että mitä jos D:n ongelmat olisivat JLC:n mielestä niin pahoja, ettei hän näkisi mielekkäänä edes yrittää korjata asiaa ratsastuksella...

*****

Talutin Durpan maneesiin, jossa oli edellinen tunti vielä menossa nuoren poniorin kanssa. Vaikka katsomossa oli ihmisiä, kentällä oli tuoleja ja ihmisiä ja päätyovi oli auki, oli D ihanan rento. Silloin suli myös pahin terä mun jännityksestä.

Sitten tuli meidän vuoromme. Aloitin (tietysti) kertomalla, miten paljon jännittää, ja aika ihanasti Jean Luc helpotti mun oloa vitsailemalla – se tuli tarpeeseen. 

Kun olin siis ensin selvittänyt omat mielipuolihaasteeni, kerroin, että Durpan ongelmat ovat takapolvissa (ainakin). Jean Luc tunnusteli polvia, useita eri pisteitä lannerangasta sekä pakaroiden alueelta. D reagoi yli puoleen näistä, mikä ei ole hyvä juttu. Kuitenkin JLC:n mielestä ne olivat sillä tavoin linjassa, että voisivat kaikki olla seurausta samasta ongelmasta. Hän katsoi myös D:n etupäätä, ja totesi, että hevo on todella kapea, kainalot ovat hyvin lähekkäin ja paino vahvasti etujaloilla. 

Ja siellä etujalkojen liikemekaniikassa se pahin vika onkin: etukavio jää liian taakse, jolloin takajalka ei mahdu astumaan oikeanlaista askelta, kun etukavio on vielä siinä, mihin takakavion pitäisi tulla. Siksi takajalka tekee kiertoliikkeen ulkokautta, mikä taas kuluttaa takapolven niveltä. Tämä on nyt ihan liian yksinkertaistettu kuvaus, mutta tämän enempää en toistaiseksi ole ehtinyt sisäistää.  Ei ole kuulkaa ihan helppoa :)





Ratkaisu vaivaan on joka tapauksessa etujalkojen liikemekaniikan uudelleenohjelmointi. Ne pitää saada astumaan enemmän ylös- ja eteenpäin. Se taas ilmeisesti tehdään "nostamalla" rintakehää, jolloin etujaloilla on enemmän tilaa liikkua. Hipsut nostamisen ympärillä johtuvat siitä, että "it´s not actually a lift, it´s a rotation".

Yksi onnistumisen edellytys on tietysti suoruus. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että etu- ja takajalat ovat linjassa vaan myös rungon pitää olla suora - sekä vasen-oikea-suunnassa että selkärangan rotaation osalta. 

Jean Luc on puhuu paljon, mutta lopulta pääsin myös kokeilemaan hommaa käytännössä. Sitä ennen korjattiin kuitenkin asentoa: ylävartalo piti siirtää inasen verran eteenpäin niin, että istuin tismalleen istuinluilla ja että selkärangan keskikohta oli täsmälleen istuinluiden yläpuolella. Rintakehää piti avata enemmän kuin mihin olen tottunut, mutta kokonaisuudessaan uusi asento tuntui ihan hyvältä...kunnes piti alkaa ratsastaa. 



Minun piti stabiloida kroppani mahdollisimman vakaaksi. Mitä vähemmän sivu- tai eteen-taakse-suuntaista liikettä, sen parempi – tämä on tuttua ja siihen oon Mian valmennuksessa pyrkinyt tähänkin asti. Mutta kun tähän lisätään se, että piti edetä niin hitaasti kuin mahdollista, tehdä puolipidätteet rintarankaa avaamalla (ikään kuin sisäänhengitysliike) ja samalla huolehtia, ettei käsivarsi jännity yhtään ja yrittää omilla sisäreisillä estää hevosen selkärangan rotaatio ja vielä pitää Durpan pää riittävän ylhäällä, niin ohop, kun olikin tekemistä. Muutama kierros käyntiä ja vähän ravia ja olinkin ihan poikki.



Alla olevalta videolta pääsee ehkä vähän käsiksi siihen, mitä tehtiin. Tämä on jo ratsastuksen loppupuolelta, minkä vuoksi tuo tasapaino löytyi tuossa videon alussa suht nopeasti. Aluksi se vei huomattavasti pidemmän ajan. Hassua on, että ravi tuntui minusta ihan kamalan huonolta, täysin vetelältä ja hitaalta. No ei se tietty mitenkään näyttävää olekaan, mutta kyllä itse yllätyin kun tuota siihen fiilikseen peilasin. ...Ja videon loppu paljastaa karusti sen, miten käy ravi-käynti-siirtymisen, kun jäntevyys katoaa :(



Fiilis valmennuksen jälkeen oli superonnellinen monestakin syystä: 

1. Jean Lucin mielestä D ei ole tuhoon tuomittu tapaus!!!
2. Pärjäsin ihan hyvin: sain mieleni kuriin, ymmärsin tehtävät ja keskityin ratsastamaan, en kikatellut enkä katsellut yleisöön huolestuneena siitä, millaisia ilmeitä siellä mahdollisesti olisi.
3. Durando käyttäytyi hienosti. 

Kun vielä valmennuksen jälkeen Mia kävi kehumassa ja sanoi olevansa ylpeä minusta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Durpan kanssa maneesiin toiseen päähän vähän pillittämään. 

Olen minä itsekin ylpeä itsestäni. 

Ja herrasmieshevosestani <3 p="">


Disclaimer: tätä tekstiä tai sen osia ei saa käyttää ketään muuta kuin minua vastaan - on enemmän kuin mahdollista, että olen ymmärtänyt asioita väärin, ja pidätän kaikki oikeudet muokata tekstiä ja mielipiteitäni mielin määrin, jos Mia tai Mini tai joku muu asiaan paneutunut oikaisee väärinkäsityksiäni  :)