lauantai 29. syyskuuta 2012

Varovaista optimismia

Heinälaatikkoa tuunattiin vähän. Isommat reiät...




...helpommin heinää -> parempi mieli = ei ramppausta!


Mielipide työnteosta on pysynyt ennallaan...
Durde ehkä näyttää treeneille kieltä, mutta minä en. Torstain tunnilla keskityttiin hyvin perusasioihin: tahtiin, ohjaamiseen, tasapainottamiseen ja siihen, että hevosen pitää väistää pohjetta. 

Ympyrällä tehtiin avo- ja vastataivutuksia käynnissä. Todella haasteellista yrittää samaan aikaan taivuttaa, huolehtia siitä, että takamus ei siirry minnekään JA siitä, että liikutaan eteenpäin. Harjoituksen tarkoitus oli saada mut huomaamaan, miten hevosen taivuttaminen vaikuttaa painopisteeseen ja siihen, missä se ratsastajan kantaa. Ja oivaltaa, että ratsastajan tulisi nimenomaan pyrkiä tasapainottamaan hevonen niin, että painopiste ja sitä kautta ratsastajan paino säilyvät keskellä riippumatta siitä, miten ja mihin suuntaan liikutaan.

Ohjaamisharjoituksissa tuli muutaman kerran ihan mahtavia fiiliksiä, kun sain Durden pysymään kauniilla ympyrällä vasemmassa kierroksessa, jossa se niin mielellään lähtisi avoimella sivulla liiraamaan. Kuvailin tunnetta Mialle niin, että tunsin hevosen reisiäni vasten tasaisena, yhtä lämpöisenä molemmin puolin – siis hassua kyllä, voisin väittää tunteneeni hevosen lämmön, mutta olihan siinä nyt hyvänen aika satula välissä. No, joku hassu fiilis siinä kuitenkin tuli. Olikohan toi nyt se tunnelikokemus?

Ja kirjattakoon muistiin sekin, että liiraamisen estämisen avain löytyi sekin enimmäkseen mielestä. Jos ajattelin jo etukäteen, että tuossa se yrittää liirata, miten ennaltaehkäisen,  jouduin tappelemaan liirauksen kanssa. Mutta kun ajattelin vain kaunista ympyränmuotoa, ei mitään liirausyritystä edes tullut. Ihan mielipuolista.

torstai 27. syyskuuta 2012

Videota ja valitusta

Viime maanantain tunti alkoi huudilla ennen kuin olin ehtinyt edes ohjia keräillä. Huudin syy oli edellisen tunnin jälkeinen blogipostaus, josta kuulemma välittyy ihan väärä kuva =) Lupasin vielä vähän selventää työpaikkakiusaamisasiaa täälläkin, jottei kenellekään jää väärää kuvaa:

  1. Mia teettää meillä ainoastaan sellaisia tehtäviä, joista tietää meidän selviytyvän. (Tämä on muuten oikeasti totta ja mun pitäisi myös opetella siihen vahvemmin luottamaan, sekä silloin kun pelottaa ja silloin, kun oma osaaminen epäilyttää.
  2. Durando osaa kyllä, joten kyse oli vain siitä, että minä uskaltaisin olla riittävän selkeä. 
  3. Kun lopulta onnistuin, ei se ollut mikään rimaahipovajuurijajuurihyväksyttävissäoleva suoritus vaan oikein kelvollinen esitys (okei, Mia kuvaili sitä vielä positiivisemmin, mutta mähän oon hei suomalainen, joten kelvollinen on jo tosi hyvä;))
Ja jottei kenellekään jäisi väärää kuvaa,  haluan vielä selventää sitäkin, että vaikka huutia tulee jokaisella tunnilla jostain, on se pohjavireeltään sellaista, joka kertoo väilttämisestä ja kiinnostuksesta ja tekee minulle ainoastaan hyvää: saa yrittämään enemmän, uskomaan ja luottamaan itseeni enemmän. Koskaan ei ole tullut tunnilla paha mieli huutojen vuoksi, vaikka varsinainen itkupilli muuten olenkin.

No mutta, nyt näiden toimituksen oikaisujen jälkeen varsinaiseen asiaan.

Voihan video!

Koska rataharjoitus jäi väliin, olin ottanut tunnille mukaan videokameran, jotta voisi taas palata maanpinnalle. Videointi meinasi unohtua ja muistui mieleen vasta siinä vaiheessa, kun keventelin jo loppuraveja. Ei ollut ihan helppo saada Durandoa enää hereille, ja sen kyllä video armottomasti todistaa. Ratsastin ensin He C1 -radan ja sen perään pari kertaa sen vastalaukasta käyntiin -harjoituksen.




Monenlaisia ajatuksia heräsi itsellä tuosta videosta:
  • Melkoista soutamista käsillä. Ilmeisesti laukassa noi soutuliikkeet on olevinaan puolipidätteitä. Ravin toisenlainen soutaminen on vain kehnoa kehonhallintaa; taistelen edelleen sen haasteen kanssa, että osaisin olla samaan aikaan rento mutta jäntevä. 
  • Lisäyksistä sanoin Mialle ratsastuksen jälkeen, että ensimmäistä lukuunottamatta ne olivat mielestäni hyviä. Videolta kun katsoo, niin toista en huomaa lainkaan eikä se viimeinenkään anna aihetta siihen leveään hymyyn, mikä mun naamalla sen jälkeen loistaa. Miten se voi tuntua niin paljon enemmän kuin mitä se näkyy?
  • Toispuoleisuus. Vasen jalustin vaan ei pysy jalassa läheskään samalla tavalla kuin oikea. Noiden kevyiden jalustinten ongelma on, että kun lipsahtavat liian syvälle eivät tule ravistelemalla pois, joten ratsastin koko radan vasen jalka todella syvällä jalustimessa.  Ei ole turvallista ei. Välillä mulla oli kumilenksuturvajalkkarit, jotka oli ihan hyvät, kunnes kannukset tulivat mukaan kuvaan: kannusremmi juuttuu kumilenksuun eikä myöskään irtoa ravistelemalla. Tätä tapahtui noin kahden askeleen välein. Tule apuun Aira!
  • Löysyys. Vaikka mielestäni ratsastin tuossa melko napakasti, niin silti omaan silmäläni videon yleisvakuitelma on jotenkin löysä.
  • Kaikesta tästä negailusta huolimatta: kyllä mä oon kehittynyt! Pitää kuitenkin muistaa, että mua alkaa jännittää radan ratsastaminen, vaikka olisin maneesissa ihan ypöyksin eli videolla ratsastan kuitenkin paineen alla, vaikkei se nyt tietenkään oikealle rataharjoitukselle vedekään vertaa.

Vieraissa

Tiistaina sain osallistua Mian tunnille entisellä vuokrahepallani, kauniilla Nortilla. Näistä vieraissa käymisistä huomaa ainakin hyvin nopeasti sen, etteivät taitoni vielä ole lähimainkaan sillä tasolla, että pystyisin tuosta noin vaan sopeutumaan erilaisiin askeleisiin, tahtiin ja hallintalaitteisiin. Vasta loppuravien kohdalla alkoi tuntua, että pääsin ihan vähän jyvälle siitä, miten Norttia pitäisi ratsastaa. Saattaa kuulosta uskomattomalta, mutta sain kovasti noottia siitä, että posotettiin menemään liian lujaa!

Heppa vaihtui, mutta haasteet pysyivät: vasemman laukan nostaminen ei meinannut sujua millään. Tempokin tuntui niin hitaalta, että en todellakaan uskonut onnistumiseen. Ja kuvittelin, että ratkaisu uskonpuutteeseen on se, että heittää ohjat pois ja puristaa jaloilla.

Yhden haasteen huomasin kuitenkin johtuvan hevosesta. Durden kanssa olen parina viimeisenä itsenäisen ratsastuksen kertana ollut samaan aikaan kentällä tai maneesissa jopa kahden muun ratsukon kanssa. Muiden läheltä ratsastaminen jännittää ja suurin osa energiasta menee siihen, että yritän suunnitella teitä ja tehtäviä, joilla pysyisin mahdollisimman kaukana muista ...sillä seurauksella, että aika vähän mitään tulee tehtyä.

Nortin kanssa samaa jännitystä ei ollut, vaikka pari kertaa arvioinkin etäisyydet ja vauhdit huonosti. Näinkin pitkän tauon jälkeen oli helppo luottaa Norttiin ja siihen, että se on rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Durandon suhteen olen paljon epävarmempi ja se tietysti välittyy myös hevoselle, mikä taas johtaa niihin ei-toivottuihin reaktiohin. Ja tadaa  – kierre on valmis!

Heinälaatikosta apua ramppaamiseen?

Laidunkauden päättyminen ei oikein ollut Durdelle mieleen ja tarhassa ramppaaminen alkoi taas. Paitsi että ramppaaminen pilaa hyvän haketarhan pohjan, se ei varmasti tee hyvää Durandon jaloille, siihen kun liittyy olennaisesti erittäin tiukka ruuvauskäännös toisessa päässä uraa.

Tutkailin erilaisia slowfeeding-vaihtoehtoja, mutta ilmeisesti Suomessa siitä ovat kiinnostuneet ainoastaan paikat, joissa hevoset elävät ilman kenkiä. Tarjolla on siis rutkasti erilaisia verkkovirityksiä, muttei mitään sellaista vaihtoehtoa, jota voisi kengälliselle hepalle edes harkita.

Löysin viimein kätevän puusepän, jolla oli aikaa askarrella Durandon tarhaan heinälaatikko. Ikäväkseni laatikko ei ollut heti kärkeen ihan niin suuri menestys kuin toivoin. D tuntui vähän pelkäävän laatikkoa ja on nyt ainakin parina päivänä rampannut siitä huolimatta, että heinää olisi laatikossa ollut tyrkyllä. Kiinnostusta laatikkoa kohtaan kyllä on, ja niinä hetkinä kun olen itse mukana tarhassa, on Durando välillä syönyt jopa ihan innokkaastikin laatikosta.

Laatikko on nyt vasta kolmatta päivää käytössä, joten toivosta en ole vielä luopunut. Jos ei tutustuminen ala edistyä, niin sitten pitänee kokeilla vaihtaa verkko vähän suurisilmäisempään malliin ainakin joksikin aikaa. Tähän alkuun on kokeiltu vähän toisenlaisia houkuttimia:








tiistai 25. syyskuuta 2012

Pysähtyminen

Aina välillä omassa elämässä, läheisten tai tuttujen elämässä tapahtuu jotain sellaista, mikä muistuttaa elämän hauraudesta. Noina hetkinä lupaa ja vannoo pyhästi lopettavansa turhan kitinän ja muistavansa jatkossa olla joka päivästä kiitollinen.

Valitettavan äkkiä sitä kuitenkin turtuu arkeen, palaa vanhoihin valitusvirsiin ja sitku-elämään.

Tänään oli ajatukseni kirjoittaa tänne taas sitä tavallista kitinää, mutta muiden blogien lueskelu ennen oman kimppuun käymistä pysäytti.

Tänä iltana olen ajatuksella kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä elämässäni on. Ja toivon voimia luopumisen hetkiin, meille ihan kaikille.


torstai 20. syyskuuta 2012

Työpaikkakiusaamista

Irtokengän vuoksi väliin jäivät siis rataharjoitus sekä Aira Toivolan istuntavalmennus. Harmitus kuitenkin väistyi siihen ihanuuteen, että tänään oli tunti!

Tällaista harjoiteltiin:



Eli päädyssä myötälaukka, pitkän sivun jälkeen täyskaarto ja vastalaukassa takaisin uralle, jossa ennen kulmaa käyntiin siirtyminen ja sen jälkeen uusi laukka.

Ei vaan meinannut käyntiinsiirtymiset onnistua. Jotenkin jännitti ottaa kädellä niin isosti kuin mitä taitaisi olla tarpeen (edes sen kerran, että D ymmärtäisi, mitä haetaan). Ja toisaalta monta kertaa myötäsin liikaa liian aikaisin ja käyntiin siirtyminen tuli vasta hipsuttelevien raviaskelten jälkeen.

Haasteellista oli myös pitää takamus rentona käyntiin siirtymisen lähestyessä. Aika usein irtosin  penkistä ja huomasin melkein seisovani jalustimilla.

Yhden kerran vasemmassa laukassa täyskaarron jälkeen Durde lähti yhtäkkiä ihan täysiä. Se tapahtui niin yllättäen, että ihan huusin säikähdyksestä. Mia arveli, että oli kuullut jotain maneesin ulkopuolelta, mitä säikähti. Pidetään tää, koska se toinen arvuutus ei ollut yhtään mieleinen.

Lopulta sitten sain aikaiseksi molempiin kierroksiin sen verran kelvot siirtymiset, että Mia ne kelpuutti. Mutta huutia tuli: Kuulemma olisi pitänyt skarpata heti alusta lähtien kunnolla. On kuulemma työpaikkakiusaamista, jos valmennettava ei viitsi tehdä tehtäviä oikein, kun kerran osaa. Mutta-generaattorini oli kuitenkin tänään hyvässä vireessä ja ammuin kovilla takaisin: mihinkäs me sitten valmentajaa tarvittaisiin, jos muka kaikki osattaisiin jo valmiiksi ;)



maanantai 17. syyskuuta 2012

Ihan turhaan

Niin meni hukkaan kaikki jännitys ja stressaaminen. Niin vaan jäi taas tavoite saavuttamatta, mutta tällä kertaa syy ei ollut minun...


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Valmistautumista rataharjoitukseen

Mulla oli tänään poikkeuksellisesti tunti, koska huominen tunti jää väliin rataharjoituksen vuoksi. Jos luitte edellisen postauksen, niin arvaatte varmaan, millä Mia avasi tämän päivän treenin? Huutoa ei tullut, mutta vastaanvänkäysyrityksistäni huolimatta suunnattiin ulos maneesista ja pellolle. Kohti pelottavaa pömpeliä. (Kävin tosin eilen taluttelemassa Durden pömpelin ympäri, mutta se ei kuulemma ollut niinku yhtään sama asia ;)  – eikä olekaan, siksi meninkin taluttaen.)

Ja arvaatte varmaan senkin, että pelkkä mentaalivelhon läsnäolo sai aikaan sen, ettei mua jännittänyt. Eikä siksi siis Durdeakaan. Kierrettiin pömpeli lähietäisyydeltä useamman kerran ilman minkäänlaista reaktiota. Takaisin maneesiin kävellessä kuului takaa valmentajan lakonista ivailua; ihme, että pysyit noin hurjassa kyydissä selässä...

Hipsuttelua


Huomenna on siis rataharjoitus, jossa ratsastan taas sen saman Helppo  C1 -ohjelman. Pidän itsepintaisesti kiinni siitä, että tätä tahkotaan, kunnes se vähintään 60 % pisteistä on kasassa. Viimeksi ei jäänyt paljosta kiinni.

Valmistautumisharkat menivät ihan kivasti. Yllätävää kyllä, tällä kertaa eniten ongelmia oli pysähdysten kanssa: Durde yrittää hipsutella välillä vähän eteen ja välillä sivuille. Ja mitä teen minä? Voivottelen ja yritän analysoida, että mistä se johtuu sen sijaan, että yrittäisin tehdä jotain.

Hipsuttelustakin huolimatta fiilis on hyvä, vaikka jännitys tietysti minulle tyypilliseen tapaan on ihan järisyttävän kova. Durde tekee minut joka päivä niin iloiseksi sillä, että tuntuu nyt tykkäävän liikkumisesta. Ja sillä, että se hörisee, kun haen sen tarhasta <3 p="p">
Yritän saada edes murusen tätä ilon tunnetta mukaan radalle, jännityksen kaveriksi.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Parin viikon varrelta

Ikävää, kun työt haittaavat harrastamista, mutta toisaalta pitää tietysti olla iloinen ja kiitollinen siitä, että on töitä. Bloggaaminen vaan on nyt valitettavasti kärsinyt tilanteesta, kun päivistä ja illoista valtaosa kuluu muutenkin tässä näppiksen ääressä.

Jotta myös treenipäiväkirjamielessä tulisi olennaiset kirjattua, yritän koostaa tiiviin paketin viimeisen parin viikon kuulumisista.

Vauhtikakkaa


Vaikka jotakuta se saattaakin naurattaa, niin tämä on iso asia. Edellisen postauksen jälkeen kakkaaminen ei ole vaatinyt pysähtymistä. D on onnistunut tekemään tarpeensa jopa kaksi kertaa laukatessa - wuhuu! Valmentajakaan ei kuulemansa mukaan olisi moista ihmettä uskonut, jollei olisi sitä omin silmin ollut todistamassa :)

Skarppaus


Mian tunneilla olen taas päässyt takaisin oikealle polulle. En ymmärrä, mistä tuo pieni poikkeaminen johtui, mutta huomasin, että aloin välissä melkein taas vähän pelätä ratsastamista.

Laitumelta tarhaan siirtyminen ja tuuliset kelit oli sellainen yhdistelmä, joka teki Durandosta selkeästi huonotuulisen, mikä taas johti siihen, että aloin liikaa pohtia kaikkia terveysjuttuja ja panikoida mielessäni jo etukäteen kaikkea mahdollista.

Epävarmuudella näyttää olevan selkeä yhteys pelkoon, silloin kun epävarmuus johtuu ihan muista asioista. Tai meneekö se niin, että kun D huomaa mun olevan epävarma, se jännittyy ja se aiheuttaa pelon?

Joka tapauksessa, se onneksi tuli ja meni. Nyt on taas fiilis satulassa oikein hyvä, vaikka kaikenlaisia tilanteitakin on viime päiviin mahtunut (näistä lisää edempänä tässä tekstissä).

Yksi asia, mikä saattoi auttaa oli se, että kun viime viikon torstai-tunnilla olin ihan jännittynyt enkä saanut taas jalustimia pysymään jalassa, pisti Mia mut ratsastamaan ilman jalustimia. Olikin ensimmäinen kerta melkein vuoteen. Aluksi pelotti. Ravilisäys lävistäjällä ei meinannut syntyä millään, kun en halunnut mennä yhtään isompaa ravia. Kävi kuitenkin selväksi, että tehtävä ei vaihdu ennen kuin jotain eroa syntyy, joten taas piti ylittää itsensä.

Kun tuli laukan nostaminen aika, meni pupu pöksyyn. Meinasi ihan tulla itku, kun jännitti niin paljon ja piti pysähtyä muutamaksi sekunniksi kokoamaan itseään.

Lopputulos oli kuitenkin se, että jossain matkan varrella, jännitys ja pelko hälvenivät ja itseasiassa ilman jalustimia ratsastaminen taisi olla sinä päivänä juuri se, mitä tarvitsin itseluottamuksen ja ratsastamisen nautinnon palauttamiseen. Veikkaan, että asiaa auttoi se, etten ilman jalustimia mennessä ehtinyt keskittyä miettimään ja spekuloimaan Durden terveysasioita vaan jouduin keskittyä ratsastamiseen.

Sen jälkeen onkin taas ratsastaminen ollut pelkästään ihanaa! On se Mia vaan melkoinen mentaalivelho!

Huikeita harjoituksia Marin kurssilla


Toissa viikonloppuna osallistuin Marin kurssille perjantaina ja sunnuntaina. Mari oli taas iloisesti yllättänyt kehityksestäni ja sanoi, että Durandokin näyttää ihan eri hevoselta. Sellaiselta hevoselta, joka tykkää liikkua :) Oli tosi kiva kuulla hyvää palautetta ja välitin sen tietysti myös Mialle, jonka ansiosta tähän on päästy.

Marin johdolla harjoiteltiin etu- ja takaosakäännöksiä, pohkeenväistöä, avotaivutusta, siirtymisiä, lisäyksiä ja kokoamista sekä ravissa että laukassa sekä sunnuntaina aika paljon vastalaukkaa.

Vastalaukassa tehtiin niin huimia harjoituksia, etten todella olisi uskonut niistä selviytyväni. Aloitettiin ennestään tutulla harjoituksella, jossa tehdään myötälaukasta täyskaarto ja sitten mennään kaksi loivaa kulmaa vastalaukassa. Seuraavaksi vuorossa oli kolmikaarinen kiemuraura. Sain tehdä keskimmäisestä eli vastalaukassa mentävästä kaaresta suurimman, mikä vähän helpotti tehtävää. Olin aivan äimistynyt, että onnistuttiin. Viimeinen harjoitus (kuvattu erittäin taidokkaasti alla olevassa piirustuksessa ;)) oli kaikkein vaikein, mutta niin vain klaarattiin sekin – ja kaikki nämä ensimmäisillä yrityksillä!

Lisää kuvateksti


Totesin Marille, että minulle antaa uskomattomasti voimaa se, että asiantuntija on vieressä kannustamassa ja rohkaisemassa. Itsekseen ratsastaessa vastalaukkaharjoitukset vähän typistyvät siihen, että heti, kun laukka alkaa tuntua yhtään kulmikkaammalta, menee itseltäni usko koko asiaan, pelkään pyytäväni Durdelta jotain sellaista, joka ei ole mahdollista.

Tämähän pätee minulla kylllä melkein kaikkeen tekemiseen, ei sen puoleen :)

Yksi tehtävä sujui mielestäni tällä kertaa huonommin kuin viimeksi Marin kurssilla: laukasta käyntiin siirtymiset. Muistaakseni viimeksi taisi tulla pari onnistumistakin, mutta nyt taisi jäädä jokaiseen siirtymiseen ainakin pieni pätkä ravihipsuttelua väliin. Muutoin uskoakseni parannetiin viime kertaan verrattuna. Hassulta tuntuu ajatella, että vielä keväällä Marin kurssilla posotin ympyrää ravissa ja yritin epätoivoisesti saada Durden laukkaamaan.

Tuulta ja tappuraa


Marin kurssipäivien välisenä lauantaina yritin ratsastaa itsenäisesti kentällä. Keli oli ihan kammottava, tuuli puuskissa ihan kunnon myrskylukemissa. Itseäni taisi alkaa jännittää, niin sitten pahimman puuskan aikaan alkoi pieni Durde-show. Se onneksi loppui suht nopeaan ja mietin jalkautumista samoin tein, mutta sain otettua itseäni sen verran niskasta kiinni, että ratsatin vielä vähän aikaa käynnissä taivutuksia ja pysähdyksiä, jotta D ei saisi palkintoa poukkoilusta.

Tulin alas ja jäin taluttamaan Durdea kentälle. Tässä vaiheessa itseäni ei enää jännittänyt (ainakaan tietoisesti). Myrsky oli lennättänyt oksia kentälle ja nostin yhden sellaisen viedäkseni sen aitojen ulkopuolelle. Ja muutaman askeleen jälkeen löysin itseni maasta.

Durando oli säikähtänyt jotain ja rynnisti takaa ohitseni. Ei varsinaisesti jyrännyt ylitseni, mutta tuuppasi sen verran vauhdilla oikeaan hartiaan, että kun en yhtään ollut varuillani, kaaduin. D peruutti vielä sen verran, että sai nykäistyä ohjat kädestäni, ja otti sitten muutamat pomput kovan puhinan säestämänä. Siinä samassa sai toisen etujalan ohjien läpi. Pelkäsin todella, että nyt sattuu pahasti ja sain käyttää kaiken itsehillintäni, että sain rauhoitettua hepan seisomaan. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut.

Maastoilua


Pellolla olen käynyt sen mukaan kuin kelit ovat sallineet ja pari kertaa ratsastanut rohkeasti myös pienen pätkän tiellä sekä käynyt tien toisella puolella sänkkärillä. Laukkaamaan en kuitenkaan sänkkärillä rohjennut, sen verran näin kiviä, että tuli vähän epävarma olo.

Torstaina tunnin jälkeen kiersin pellon. Kaikki meni tosi kivasti, kunnes lähetyttiin semmoista heinän korjaamiseen jollain tavalla liittyvää korkeaa pömpeliä. Se olikin sitten yhtäkkiä tosi pelottava ja Durde esitteli balettiohjelmistonsa parhaimmistoa. Uusi lähestyminen pohkeenväistössä päättyi – jos mahdollista – vielä upeampiin ja monipuolisempiin askelkuvioihin. Vetäydin hieman ja kaivoin taskustani salaisen aseeni, puhelimen ja soitin mentaalivelholle:

- Onko auttavassa linjassa? 
- No mikä on?
Kerroin tilanteen.
- Käännynkö takaisin ja kierrän sitä kautta takaisin tallille vai laskeudunko selästä ja yritän taluttaa pömpelistä ohi?
- No takaisin et käänny missään nimessä!!! Ja taluttaminen on sitten se ihan viimeinen vaihtoehto. Ohitat pömpelin pienen välimatkan päästä avotaivutuksessa niin, että hevosen pää on poispäin möröstä ja liikutat kuolainta tarpeen mukaan. 
- Aha, no mä yritän.

Ja näillä neuvoilla päästiin helposti ohi. Tosin pidin kyllä todella reilun etäisyyden pömpeliin. Positiivista tässä kaikessa oli se, että tilanteen jälkeen mulla ei ollut kiire pois satulasta ja balettien aikana pelon kanssa kilpaili myös kiukustuminen.

Huonoa on se, että "hätätilanteessa" ratkaisut eivät muistu mieleen. Olin nimittäin tuon avotaivutusohjeen kuullut ainakin pari kertaa aiemminkin, muttei se silti edes käväissyt mielessäni. Huonoa on myös se, että mun paniikkiratkaisu on edelleen ohjista vetäminen. Ja se ei muuten auta yhtään. Ens kerralla vois kuulemma laittaa jonkun kaulanauhan kauhukahvaksi, niin vois sitten keskittyä nykimään siitä.

Seuraavana päivänä olisi valmentajan määräyksestä pitänyt ratsastaa sama peltoreitti uudelleen. En voi väittää, ettenkö olisi ollut ihan vähän iloinen siitä, ettei pömpeli ollut enää paikallaan. Tätä en tosin ole vielä uskaltanut Mialle raportoida :) Kaivaudun poterooni...


maanantai 3. syyskuuta 2012

Kakkaravia ja ravikakkaa

Edellisen torstain surkeasta esityksestä itseeni sisuuntuneena ratsastin perjantaina niin asenteella, että lähetin ratsastuksen jälkeen rinta rottingilla Mialle tekstarin: Skarppasin -> Durde kakkas ravissa :) 

Olin oikeasti ihan fiilareissa. Tällaista ei nimittäin ole todellakaan tapahtunut montaa kertaa eikä ainakaan viimeisen 10 kuukauden aikana ainuttakaan kertaa. En myöskään joutunut mitenkään potkimaan kakkaavaa hevosta eteenpäin vaan jollain tavalla D ehkä tajusi, että nyt mennään eikä meinata. Tai sitten se vaan kerrankin oli kakka, joka tuli helposti. Mene ja tiedä. Tänään tunnilla ainakin mun tekstarin uskottavuutta koeteltiin, kun D veti taas liinat kiinni laukasta voidakseen kakata rauhassa.

D ja maneesin aurinko

Viikonlopun itsenäiset ratsastelut sujuivat tosi kivasti. Heppa liikkui ja olin yhtä hymyä. Erityisesti lauantaina, jolloin Durando kirmasi iloisesti höristen mua vastaan tarhan portille. Varmaan jokin tilapäinen mielenhäiriö, mutta paistattelin siinä suosiossa kyllä ihan täysin rinnoin :)

Ihan vaan todisaineistoa, että mä oikeasti oon välillä siellä selässäkin :)

Tänään tunnilla oli aika palata maanpinnalle. Durde kyllä liikkuu tällä hetkellä oikein kivasti eteenpäin, kunhan saa jolkotella juuri niin pitkänä kuin huvittaa. Nyt mun pitäisi oppia tunnistamaan, missä ne hyvän tekemisen rajat menee. Ilmeisesti kriteeristössä on muutakin kuin:

a) kentän pintaan ei jää hiihtouria ja
b) kaviot eivät kolise yhteen joka askeleella.

No, sentään nämä alkavat nyt olla edes jotakuinkin hanskassa. Lisäksi on myös mainittava, että maneesin seiniä ja kentän aitoja kolistellaan tätä nykyä aika harvakseltaan, siinä missä aiemmin pelkäsin tosissani polvieni puolesta.

Mutta kokonaisuutena tämän päivän esitys oli melko vaatimaton. Vasta ihan viimeinen ravipätkä oli jostain kotoisin. Siihen asti mentiin aikamoisen epätasaista kakkaravia, jossa ainoa pysyvä asia oli kuskin hienoinen epävarmuus.

Pinnalla:

  • Asenne, asenne, asenne – aina, koko ajan, joka askeleella, skarppina ja hetkessä. Ja päätös siitä, että takaisin kevättalven mielentilaan en aio palata.
  • Erojen tunteminen: milloin askel oikeasti pitenee ja milloin vain vauhti kasvaa (ja milloin ei  edes sitä).
  • Pyörivä laukka.
  • Sen ymmärtäminen, että tällä tekemisellä on kuulemma turha pelätä, että tekisin jotain liikaa. Ilmeisesti maiskuttaminen on ainoa asia, jota teen liikaa ;) Eli rohkeutta kokeilla, tehdä jotain eikä vain odottaa, että Durando korjaa itse itsensä.
  • Kiitollisuus.
  • Vihreä. Voisi jopa luulla, että D on nähnyt nälkää koko kesän.