keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Suruaika

Maailman Paras Koira, Leevi Petteri Virolainen nukutettiin ikiuneen täällä omassa kodissa viime viikon maanantaina. Surutyötä olen tehnyt jo viime syksystä lähtien, kun Leevin kunto on hiljalleen heikentynyt, mutta kyllä päätöksen tekeminen silti oli aivan hirvittävän vaikeaa.

Luopuminen on todella raskasta, mutta yhteiset 12 vuotta niin monin verroin tämän tuskan arvoisia.

Kyllä rakastin.

Ja rakastan!


Leevi Petteri Virolainen
~1.9.2000–15.7.2013


perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kaksi kolmesta

Laadukas, terve, edullinen – näistä voit tavallisesti valita korkeintaan kaksi. Oma valintani oli laadukas ja edullinen.

Näin jälkikäteen laskettuna edullinen on maksanut jo vähintään ostohintansa ylimääräisinä eläinlääkärikuluina. Vielä vuosi pari tätä rataa, niin olisi voinut ostaa hevosen, joka olisi ollut laadukas ja terve. Tosin sitten, jos sille laadukkaalle ja terveelle tapahtuisikin jotain, ei eläinlääkärikuluihin enää olisi varaa.

Luottoeläinlääkärimme kävi siis torstaiaamuna. Edellisellä käynnillä toukokuun alussa niiskutin ilon kyyneleitä, kun lääkäri kommentoi liinassa näkemäänsä sanoilla "very good". Nyt tuon kommentin tilalla oli ensin vasemmassa kierroksessa syvä hiljaisuus ja sitten oikeaan käännettyäni jo alle puolikkaan ympyrän jälkeen "kiitos". Ja sitten alkoi oikean takasen taivuttelu, ja sitä seurasi molempien takapolvien ultraus. Kohdassa, jossa vasemmassa polvessa näkyi ultrassa kaunis yhtenäinen linja, oli oikeassa polvessa ihan selkeä rikkinäinen kohta.

*****

Tiesin Durandon ostaessani, etten ollut saamassa tervettä hevosta. Yllättävää kyllä, se ei silti tee juurikaan helpommaksi näiden löydösten hyväksymistä  ja jatkuvien terveysongelmien kanssa painimista. Tiesit, mihin ryhdyit – sitä hoen itselleni. Ja silti jokin osa minussa aina toivoo ihmeparantumista. Uskoo salaa, että hoito, hoiva ja rakkaus eheyttää, jopa rikkoutuneen nivelen.

*****

Rakkaus ei taida kaikkivoipaisuudestaan huolimatta tepsiä niveliin, joten turvauduin jälleen kerran tohtorisedän apuun. Molemmat polvet piikitettiin hyaluronilla, kroppa kiropraksaulteltiin paikoilleen ja tällä kerralla hoitoa tehostetaan Adequan-piikeillä kerran viikossa seitsemän viikon ajan. Halpaa kuin saippua. Voi kun vois sanoa, että onneksi Durtsilla on vakuutus. Ja onhan sillä, mutta se ei vaan korvaa mitään jalkoihin liittyviä juttuja :/

*****

Mutta palataan takaisin alun teemaan. Edellisen kirjoituksen kommenteissa kehuttiin sitä, miten fiksua on hankkia ensihevoseksi laadukas yksilö. Kyllä se tietysti onkin, mutta jos ei ole varaa hankkia sellaista, joka on myös terve, niin kannattaa ehkä puntaroida vaihtoehtoja pari kertaa. Ja ainakin aloittaa ahkera säästäminen eläinlääkärilaukun muotoiseen säästölippaaseen; siellä ei nimittäin varat kauaa vanhene.

Valitsisinko toisin? En, sillä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi Durandon vammojen laatu ja laajuus, oli se jo minulla koeajalla ja olin siihen jo niin korviani myöten rakastunut ja henkisesti sitoutunut, etten siitä enää voinut luopua (järkisyiden vuoksi yritin kyllä). Entä jos totuus olisi paljastunut jo ostotarkastuksessa? En tiedä. Olinkohan jo henkisesti silloinkin valintani tehnyt ja sydämeni menettänyt?

Ja sitä paitsi, hevoset ovat todella herkkiä hajoamaan: tänään terve hevonen voi huomenna olla mennyttä, joten mitään takuita mistään jatkuvuudesta ei hevoskaupoilla ollessaan voi kuitenkaan ostaa. Ei millään rahalla.

*****

Ei tämä silti juuri tällä hetkellä mitään juhlaa ole. On kova huoli Durandon puolesta. Olin elätellyt toiveita, että päästäisiin edes puolen vuoden piikitysväliin, mutta nyt pärjättiin juuri ja juuri neljä kuukautta. Toisaalta oireilu alkoi nyt todella yhtäkkisesti ja paheni nopeasti. Ell sanoi, että oikeassa takasessa näkyi myös vähän jotain ruhjetta, ja oli sitä mieltä, että jos on ottanut jotain osumaa, niin se on voinut vaikuttaa. Melkein toivoisin, että se olisi niin. Muutoin tuntuu vähän lohduttomalta.

Vaan ei auta itku markkinoilla, sillä nyt on hoivailun aika. Jos terveen hevosen kanssa saan tuhrattua tuntitolkulla aikaa tallilla, niin vähintään yhtä hyvin se onnistuu sairaslomalaisen kanssa. Tänään kävin tallilla kolmesti: aamulla harjailemassa, kävelyllä ja syöttelemässä vihreää – aitasin Durtsille laitumesta sairastarhan, mutta eihän siinä portilla mitään kasva. Puoli viiden aikaan kävin ottamassa ukkelin sisälle, kun mietin, että siinä savipläntillä seistessä voi olla helteessä vähän tukalaa. Illalla kävin vielä taluttelemassa uuden lenkin ja syöttelemässä vähän lisää.



Niin ja sain lääkäriltä myös voidetta, jota oon nyt laittanut Durtsin silmään aamun ja illoin. Alkaa olla jo melko normaalin näköinen alaluomi, onneksi!


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Videotodisteita

Videot on aika rakeisia (osaako joku sanoa, miksi iPhonella kuvatut videot on välillä ihan skarppeja ja välillä tämmöisiä?), mutta kyllä niistä näkee, että ollaan muualla kuin kotikentällä. Nämä siis kuvattu Stenbackan tallilla, toisella vierailukerralla.







Näihin lyhykäisiin sekunteihin mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä. Oma silmä tarttuu tietysti  hanakammin niihin huonoihin, mutta varmaan pitäisi katsoa tätä vain tyytyväisenä siitä, että ratsastan edes noin hyvin vieraassa paikassa.

Luulen, että voin myös olla tyytyväinen siitä, että esimerkiksi joku laukka-ravi-siirtymisistä näytti vähän vauhdikkaalta, mutta omaan silmääni ainakin näytti, että jo muutaman askeleen jälkeen sain homman haltuun ja hevosen takaisin mun alle. Se, että mun silmä on oppinut erottamaan tällaista on iso juttu. Vielä isompi juttu on tietysti se, että osaan ratsastaa niin!

Ja missä nyt mennään...


Tiistaina ratsastin itsekseni omalla mittaristollani todella skarpisti ja sinnikkäästi. Sain aikaiseksi yhden vasemman laukan, ja lukemattomat nostot oikeaa laukkaa vasemmassa kierroksessa :/ Vaikka miten yritin löytää ja tuntea oikean tasapainon.

Toisaalta tajusin ratsastuksen jälkeen, että mulla on vähän taipumusta myös jäädä ajatuksissani jumittamaan ja hakkaamaan päätä seinään: pakko saada vasen laukka, pakko saada vasen laukka, vasen laukka, edes kerran, vasen laukka, vielä kerran, pakkopakkopakko... No en nyt ehkä ihan noin hullu ole, mutta melkein ;) Tuommoinen pakkomielteisyys tuskin luo kovin hedelmällistä maaperää onnistumiselle. Ja ainakin se varmistaa sen, että ajatukseni ovat koko ajan siinä pakkomielteen kohteessa, sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä juuri sillä hetkellä teen – kyllä mä nimittäin yritin aina väliin tehdä jotain järkevää ravissa ja käynnissäkin.

Tämän päivän tunti sitten lopetettiin parin ravikierroksen jälkeen. D oli ponneton ja yskikin pari kertaa. Mittasin lämmön ennen laitumelle palauttamista, mutta ei ollut ainakaan kuumetta. Saattoihan olla vaan joku korsi jumissa jossain.

Lääkärisetä on joka tapauksessa tulossa huomenna. Veikkaan, ettei tällä kertaa kuulla liikkeestä sitä "very good" -kommenttia, joka viimeksi lämmitti mieltä niin kovasti...

Silmän turvotus on laskenut selvästi, mutta olisi saanut laskea nopeamminkin. Maanantaina soitin eläinlääkärille, joka sanoi, että mikäli hevo pitää silmää normaalisti auki, ei yleensä ole mistään vakavasta kyse. Neuvoi huuhtelemaan steriilillä vedellä, ja minä tein työtä käskettyä. D on kyllä niin ihana: se ei liikahtanutkaan, kun ruiskutin vettä sen silmään. Erittäin hoitomyönteinen yksilö, ja hyvä niin :)

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Tasapaino

Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja palata taas ahkeramman päivittämisen tahtiin. Jo siksikin, että tulee vähän pureskeltua asioita tuoreeltaan paremmin – ehkä se vähentää märehtimisen tarvetta ja ainakin auttaa huomaamaan, ettei tässä nyt sentään paikoillaan junnata, vaikka joskus hetkellisesti siltä tuntuisikin.

Tänään tunnin teemaksi tuli väkisinkin tasapaino, sillä vasemman laukan kanssa on tosiaan ollut havaittavissa taas hiipumista. Toki UKK-listalla (Usein Kuullut Kehotukset Käskyt) olivat myös sellaiset kestosuosikit kuin energia, tahti, suunnitelma ja skarppaus, mutta erityisfokus oli tänään tasapainossa, sen tuntemisessa ja korjaamisessa.

Ei kai ole mikään uutinen se, että D on vino, mutta en tiedä, olenko koskaan yrittänyt täällä kuvailla, millä tavalla se on vino. No se on C-kirjaimen muotoinen. Molemmissa kierroksissa. Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että sen kaula olisi taipunut ja peräpää karkaisi oikealle. Varsinainen vinous on selkärangassa, joka kiertyy akselinsa ympäri oikealle. Siis vasemman puolen okahaarakkeet lähestyvät keskilinjaa ja oikean puolen okahaarakkeet tuntuvat tipahtavan alemmaksi. Vasemmassa kierroksessa tämä näkyy taipumisen ja laukannostamisen vaikeutena, oikeassa kierroksessa kaatumisena sisäänpäin.

Ja nyt sitten näillä taidoilla pitäisi saada C suoristettua ja okahaarakkeet tasan. Ihan helppoa! Tuohon lauseeseen voi lukea sarkasmia. Tai olla lukematta, sillä se nimittäin toimii kummallakin tavalla. Varsinaisesti vinouden korjaaminen, siis hetkellisesti, ei ole mitenkään mahdoton juttu. Vaikean siitä tekee se, kun ei voi keskittyä vain siihen. Samaan aikaan pitää huolehtia energiasta, tahdista, suunnasta ja omasta istunnasta, joka ei saa kipata okahaarakkeiden mukana oikealle eikä ylikorjauksen johdosta vasemmalle.

Haasteellisuudesta huolimatta tuntuu, että aloin tänään päästä jyvälle, vaikka Mian antamat avaimet edellyttävätkin huolestuttavan paljon itsenäistä ajattelua: pitää tuntea, mitä hevonen tarvitsee päästäksen tasapainoon. Välillä se sulkutaivutus, välillä avo, välillä pohkeenväistö, toisinaan ehkä vain pieni puolipidäte.

En taida vielä olla siinä pisteessä, että voisin sanoa tuntevani hevosen kehon niin tarkkaan, että pystyisin automaattisesti valitsemaan oikean korjauksen. Tärkein oppi ja muistettava asia mulle tässä vaiheessa onkin se, että pitää tehdä asioita ja keskittyä tuntemaan, mitä niistä seuraa ja varmistaa, että niistä seuraa jotain, siis että D kuuntelee mun tarinoita. En voi vaan posottaa suoria uria ja pääty-ympyröitä ja odottaa, että D jossain vaiheessa maagisesti itse suoristaa itsensä vaan pitää muuttaa jotain.

Lopputuntia kohti alkoi napsahdella onnistumisia ja vasen laukka nousi useammankin kerran. Aloin paremmin ja paremmin tuntea, milloin D oikeasti oli tasapainossa, jotta nosto oli mahdollinen. Kyllä sinne stipluja vielä lopputunnistakin mahtui, mutta selkeän myönteinen suuntaus.

Täti Rohkea, osa 2


Meinasi unohtua leijua kokonaan siitä, että pari viikkoa takaperin kävin sänkkärillä. Pelkkä laukan ajatteleminen käynnissä nosti sykkeen reilusti yli 130, mutta niin vain otin kaksikin laukkapätkää. Olin uupunut, mutta onnellinen :) Ehkä vielä joskus maastoillaan muuallakin kuin tallin pelloilla...




Hajatelmia



Kärsimättömyys – helmasyntini


Miksi, oi miksi, en voi oppia nopeammin paremmaksi ratsastajaksi? Paitsi että se olisi muutenkin kiva juttu, olisi se Durtsin terveyden vaalimisen kannalta tärkeää.

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että junnaan paikallaan tai oon jopa mennyt takapakkia. Se tunne voi tosin johtua siitäkin, että kun haluaa koko ajan kovasti enemmän sitä unohtaa missä oli eilen.

Ongelmille vähemmän prosentteja


Voimallisimmin Mia on viime tunneilla yrittänyt iskostaa mieleeni sitä, että valtaosa keskittymisestä pitää koko ajan suunnata siihen omaan suunnitelmaan: miten liikutaan ja mihin suuntaan, millaisella energialla jne. Vaatii kehittynyttä mielenhallintaa (ja luultavasti minua edistyneempää ratsastustaitoa) antaa huonosti olevan jalustimen tai ohjien korjaamisen varastaa vain pieni pieni siivu ajatuksista. Kuulemma siihen jalustimeen saisi uhrata ihan maksimissaan 20 prosenttia keskittymisestä, loput 80 pitäisi keskittää suunnitelmaan ja tuntemiseen.

Paperillahan se kuulostaa ihan helpolta. Oikeassa elämässä menetän hevosen samalla sekunnin murto-osalla, kun huomaan jalustimen olevan huonosti tai ohjien päässeen pitkiksi. – Nimenomaan, en menetä hevosta sen takia, että ohjat ovat pitkät vaan siksi, että keskityn miettimään (voivottelemaan?) sitä, että ne ovat pitkät.

Yleinen negatiivisuus, voivottelu ja selittely – lisää täytettä syntisäkkiin


Joo, enpä voi kehua viime aikoina tursuneeni myönteisiä ajatuksia. Olen kuin huomaamatta valahtanut siihen ansaan, että latistan itseäni näkemällä pelkkiä kehittyskohteita enkä muista huomioida kaikkea sitä, mikä on hyvää ja mihin on syytä olla tyytyväinen.

Osa syy on varmaan siinä, että yleinen velttous on vaikuttanut myös kirjoitusintoon enkä ilman näitä blogianalysointeja oikein samalla tavalla tule huomanneeksi niitä hyviä juttuja. (Melko hyvä syy kirjoittaa säännöllisemmin, vai mitä?!)

Vasemmalla taas vaikeuksia


Vasemman laukan kanssa mennään taas vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tilanne ei ole vielä katastrofaalinen, mutta selkeästi samansuuntaista oireilua kuin keväälläkin. Onneksi ell on tulossa tarkistuskäynnille nyt torstaina. Toivottavasti saadaan nyt humma korjattua ennen kuin tilanne menee yhtä pahaksi kuin keväällä. Tähänkin vaivaan muuten auttaisi, jos osaisi ratsastaa paremmin...

Pakolliset positiiviset :) 


On tässä paljon hyvääkin tapahtunut. Kävin esimerkiksi toistamiseen valmennuksessa Mian kotitallilla. Tämä toinen reissu meni jo vähän vähemmällä jännittämisellä. Haasteellisuusastetta Mia nosti: pisti mut ratsastamaan ulkokentällä, jossa oli esterata ja hurjia nuoria ratsastajatyttöjä, joiden luulin olevan aikeissa hypätä (eivät sitten onneksi hypänneetkään). D oli oikein kiva, vaikka yritin välillä lietsoa sitä paniikkiin :D

Ja sitä paitsi traikun kiinnitykset ja peruutukset sujuivat jouhevammin.

Lisäksi pitää hehkuttaa sitä, miten mahtavan lungisti hummani suhtautuu paarmoihin. Kyllähän ne ärsyttävät, mutta pystyy silti seisomaan pitkiä aikoja paikallaan eikä ole mitenkään hysteerinen niiden suhteen (lobotomia?!).

Onko muuten kukaan löytänyt mitään karkoitetta, joka tepsisi paarmoihin? Mä kyllästän Durtsin vuorotellen pikiöljyllä ja Effolin karkotteella – näistä ehkä pikiöljy toimii pikisen paremmin, mutta ei mitenkään mahtavasti. Effolille paarmat nauravat päin naamaa istumalla kohtaan, johon juuri sekunti sitten ruiskutin karkotetta :/

Loppukevennys


Tiedättehän, miten sitä sanotaan, että lemmikit ja omistajat alkavat ajan mittaan muistuttaa toisiaan? Me ollaan Durtsin kanssa toteutettu sitä niin, että ollaan molemmat otettu hyönteisiltä osumaa silmien ympärille: mua pisti amppari kulmakarvaan ja Durtsia on varmaan purrut paarma, ainakin sillä oli alaluomi eilen melkoisen turvoksissa.