Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Takaisin ruotuun, mars!

Lauantaina oli tunti piiiiitkän tauon jälkeen. Puolitoista tuntia piiskausta. Ei riittänyt ensimmäinen onnistunut laukannosto. Eikä muuten riittänyt vielä viideskään. Ja laukkakin piti pitää maltillisena istunnalla, ja samalla antaa pidempää ohjaa.

Sanonpa vaan, että itsekseni olisi lopetellut tyytyväisenä heti sen ensimmäisen noston jälkeen. On muuten hirmu hyvä tekosyy velttoilulle se "kannattaa lopettaa onnistumiseen". En tiedä, mikä opas se on, jossa käsketään lopettaa aina ja joka kerta ihan siihen ensimmäiseen onnistumiseen. Sen täytyy olla joku limbo-opas :)

On se onni, että on ihania ihmisiä apuna.  

*****

Upea, lämmin päivä oli tänään. Häärin pihahommissa teepaitasilteen. Ja oli kuuma.

Tallille saapuessa tulikin sitten aika kurja mieli: Durdella BOT-verkkoloimi, 150 g sisätoppis ja vielä kaulakappaleellinen kuoriloimi. Tais tarjeta. Reppana.

Hyvittelyks käytiin sitten nakukävelyllä maastossa. Talutin tietty, kun en mihinkään rohkeuspataan tullut edellisillan aikana tippuneeksi ja portviininkin vaikutus oli jo ehtinyt kaikota. Ihana lenkki oli kuitenkin – tuntui, että viihdyttiin. Me molemmat. Yhdessä. 

Jei! Hui! äh. #%§&# – rataharjoituksen jälkeistä elämää

Keskiviikko

Sanni ratsasti ja Sari hieroi. Minä katselin. Kaikki meni kivasti.

Torstai

Upea aurinko ja Durdella takana jo ihan liian pitkä maneesijakso -> talutuslenkille. Kaikki meni kivasti.

Perjantai - kun kaikki ei enää mennyt niin kivasti.

Kiipesin kyytiin. Pelotti. En osannut rentoutua. Mun mielestä D oli koko ajan lähdössä johonkin. Ei lähtenyt kertaakaan. Oma selkä puutui (taas), ilmeisesti jännityksestä. Ratsastin ehkä nipin napin puoli tuntia ja siitäkin osa oli käyntipunkemista.

Hartiat lysyssä talliin, josta löytyi ihana tallikaveri, joka lupasi jatkaa siitä, mihin jäin. Durde sai liikkua ja näyttikin nauttivan siitä isosti. Hepan vinkkelistä: loppu hyvin, kaikki hyvin.

Lauantai

Psyykkasin itseäni jo kotona miettimään iloisia ajatuksia. Ei pelottanut fyysisesti enää ihan samalla tavalla kuin eilen. Ilmeisesti alitajuisesti kuitenkin, koskapa en juuri mitään rohjennut vaatia. Kuitenkin parempi tämä vanha tuttu nössöys kuin eilinen kokovartalopaniikki. Uskalsin jopa pyytää vähän laukkaa. Vasempaan ei sitten onnistunutkaan, kun jämäkkyys oli lähtenyt jonnekin pääsiäisen viettoon.

(Tästä on varmaan rivien välistä luettavissa, että en ole onnistunut järjestämään itselleni tilaisuuksia kokeilla vielä mitään saamistani kenotuksenehkäisyvinkeistä. Toivottavasti huomenna jo päästään laukkaamaan myös vasemmalle... :) - - - Laitoinpa tuohon loppuun vielä hymynaaman, koska parempi yrittää hymyillä kuin alkaa spiidaan, eiksvaa?)

Rataharjoitusvideosta

Melkoisen ähläämisen ja odottelun jälkeen videotiedostot siirtyivät kamerasta koneelleni, mutta kas, koneeni ei tunnista tiedostomuotoa, eikä niitä siis sittenkään koneelta löydy. Olisiko liikaa toivoa sellaista systeemiä, joka ensin tutkii, tunnistaako tiedostomuodon ja vasta myönteisen tuloksen jälkeen lähtee niitä siirtämään?

Nyt viimeinen oljenkorteni on siskoni, joka kameran omistaa. Jos häneltä ei heru apua, niin olkoot mokomat videot sitten siellä kamerassa vaikka hamaan tappiin. Vakuuttavasta uhosta huolimatta kovasti tekis mieli saada tämäkin ongelma selätettyä, sillä kamerassa on myös useita videoita Portugalista. Siis ratsastusvideoita, tietysti.

Penkkiharjoittelua

Kun ei kerran pääse satulaan, niin yritän tehdä parhaani kehittyäkseni – kotisohvalla. Posti toi harjoittelun tueksi tänään odotetun dvd:n, Anja Beranin Elegant Dressage Training. Ennen tilausta varmistin vielä, että Beranin metodit ovat yhteneväisiä Marin linjan kanssa. Nyt uskaltaa katsoa vastaanottavaisella mielellä (tosin omaa silmääni hieman häiritsee notkoselkä, mutta yritän keskittyä muuhun).

Durtsin kanssa ollaan tarvottu pellolla. Sinne on onneksi aurattu lenkki, umpihangessa ei jaksaisi muutamaa sataa metriä pidemmälle. Vähän olen myös juoksuttanut hangessa, mutta lunta on kyllä sen verran paljon, ettei kovin montaa kierrosta tarvitse mennä.

Vähän kovennettua linjaa olen jatkanut maasta käsittelyssä. Karkkia ei todellakaan tarjoilla eikä minua tarvitse tökkiä, nuolla eikä varsinkaan purra. Eikä tunkea mun kulkulinjalle. Selkeää parannusta on jo havaittavissa. Kysehän on ennen kaikkea omasta itsevarmuudesta. Sen kasvattamisessa on kyllä vielä roimasti tekemistä, mutta pääasia, että suunta on oikea.

Hyvän mielen lenkillä

Toissapäivänä paistoi aurinko ja oli ihanan lämmintä. Taisimme molemmat nauttia kelistä, ja fiilis lenkillä oli hyvä. Katsokaa vaikka:

Huomatkaa kieli :)

Päivä, jona käytin viimeisen ontuva tekosyy -kortin

Sain edellisen, kohtuullisen angstintäyteisen, postauksen kommenteissa Ruuhkavuosiratsastaja-blogin Annilta ohjeen lakata puristamasta mailaa ja muistaa pitää hauskaa. Tunsin itse asiassa vähän piston sydämessäni. Vaikka kuinka olen alusta pitäen päättänyt, ettei Durandon elämä saa olla pelkkää maneesin kiertämistä, on se ikävä kyllä pääsääntöisesti ollut viime viikkoina juurikin sitä.

Selityksiä maastoilun skippaamiseen on löytynyt joka päivälle: milloin on liian paljon pakkasta, liian kova tuuli, liian pimeää. Kerran syliin tipahti jopa valmis selitys: tallin lähellä ajettiin ilvestä, joten maastoon ei ollut viisasta lähteä. Kyllä harmitti...

Pidän maastoilusta valtavasti, oikeastaan jopa paljon enemmän kuin kentän kiertämisestä, mutta taidan olla vähän nössömpi täti-ihminen kuin mitä haluaisin itselleni myöntää. Durando on käyttäytynyt maastossa pientä pukittelua lukuunottamatta oikein mainiosti, se ei ryöstä eikä pölhöile, joten mitään perusteltuun pelkoon pohjautuvaa syytä käyntilenkkien välttelyyn ei ole.

Pitkä tauko on tietysti aiheuttanut sen, että ensimmäinen retki on jännittävä, ja sitä askelta en ole nyt uskaltanut ottaa. Asiaa ei helpota se, että reissuni aikana Sannikaan ei ollut päässyt kovin pitkälle, kun D oli alkanut pomppia paikallaan, jolloin olivat liukkauden vuoksi jättäneet pompputreenit siihen.

Hevosia ja ihmisiä on tietysti erilaisia eikä maastoilu välttämättä sovi kaikille, varsinkaan jos turvallisia maastoja ei ole tarjolla, mutta Durandolle se sopii. Maneesia välillä melko lannistuneena  lähestyvä D herää eloon, kun askel suunnataankin jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että minun velvollisuuteni on nousta pelkojeni herraksi ja tarjota Durtsille myös muuta kuin iänikuista kehänkiertämistä.

Tämän palopuheen perusteella olisi ehkä voinut kuvitella minun tänään ratsastaneen maastossa. No en sitten kuitenkaan. Käytin pinon viimeisen ontuva tekosyy -kortin ja kävin maasta kävin tutustuttamassa Durtsin peltolenkkiin ja tarkistamassa ojien paikat ja muut tärkeät maastomerkit (onhan lenkin kaukaisin kohta ehkä jopa huikean puolen kilsan päässä maneesista).

Kierrettiin pelto kahteen kertaan. Durando oli pienesti jännittynyt ensimmäisen kierroksen puoliväliin asti. Sen jälkeen rauhoittui ja loput puolitoista kierrosta menivätkin sitten muistutellessa, että syömään ei pysähdytä kolmen askeleen välein. Kotiin ei ollut kiire ja viimeiset sata metriä kaveri olikin taas vähän perässä vedettävää mallia. Se on ihana <3

Tekosyyt on nyt siis käytetty, joten huomenna ohjelmassa sama reitti satulassa.

Puhinaa, pöhinää ja puhdas matonäyte

Ei ollut Durtsilla matoja. Onneksi, sillä muutamat matokuurit on viime kuukausina saanut, joten sitten olisikin ollut miettimistä, millä enää lääkitä. Veikkaan, että peräosaston kutinan ovat aiheuttaneet polttiaiset, joita kuulemma on nyt liikkeellä sankoin joukoin. Eikä itse asiassa kutinakaan ole sen sen sunnuntain jälkeen vaivannut ja muutoinkin herra vaikuttaa olevan ihan oma itsensä (siinä määrin, mitä tällä kokemuksella kykenee arvioimaan).

Vi-Siblineä on kuitenkin tarkoitus syöttää muutaman viikon ajan ihan kaiken varalta, ja jos outoa makoilua vielä ilmenee eikä lihavuuskunto ala kohentua, niin sitten täytyy kutsua lääkäri paikalle.

Pöhinää

Sanni (taitava & vaatimaton ratsastaja, jota ei kuulemma saa sanoa ratsuttajaksi ;)) kävi ratsastamassa keskiviikkona ja kokeili vähän hyppyjä. Ensin maapuomi tolppien välissä, sitten miniristikko. Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin ja Sanni huhuili, että voisinhan minä itsekin kokeilla. Kaukaa viisaana ymmärsin kieltäytyä sillä verukkeella, että D ei ole hypännyt pitkään aikaan. Ja sen muuten huomasi.

Kun miniristikosta tehtiin minipysty (40 tai 50 cm?), löytyi Durandosta kyllä ihan uusi vaihe. Tosin sen verran osaava Sanni on, että minä en olisi sitä välttämättä huomannut muusta kuin niistä muutamista pikkupukeista, joita D esteen jälkeen esitteli. Kuulemma riitti kaverissa virtaa muutenkin :)

Hyppelyiden jälkeen hyödynnettiin aurinkoista keliä ja pestiin Durando. Meinasin sössiä koko puhdistushomman kuivatusvaiheessa, kun havahduin kesken taluttelun vasta silloin, kun sankarilla oli jo polvet maassa. Ei kuitenkaan kerinnyt piehtaroimaan, ja karsinassa piehtarointi ei enää kiinnostanutkaan, joten ainakin päivän pysyi puhtaana :)

Puhinaa

Tänään käytiin kävelyllä maastossa. Saatiin seuraksi toinen ratsukko, ja aluksi meinasi olla vähän kiukkua ilmassa, kun herra pomo joutui hetken kulkemaan jonon toisena. Puhinaa aiheuttivat myös tien vierellä olevat suuret kivet. Ja ihmekös tuo, sitähän saa nykyään alvariinsa lukea siitä, miten jättiläiskivet hyökkäilevät viattomien ponien kimppuun. Lätäköt oli tänään ilmeisesti ruokittu hyvin, koska eivät olleet niin lihanhimoisen oloisia.

Vähän erikoinen ilmiö on se, että siinä missä monen pollen askel on reipas kotia kohden, toimii D juuri päinvastoin. Pois tallilta kuljetaan reippaasti, kiinnostuneesti ja välillä vähän jännittyneesti. Kotiinkääntyessä kaviot kasvavat hetkeksi kiinni tienpintaan, ja kun ne siitä viimein liikkeelle saa, on askeleen mitta tippunut puoleen aiemmasta. Vaikka välillä vähän jännittääkin, olisin silti taipuvainen tulkitsemaan tämän niin, että Durandosta on kivaa liikkua kotiympyröiden (lue: kentän ja maneesin) ulkopuolella.

Terveisiä lenkiltä!

Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa. Ihana heppa! 

Kaupanpäällisenä saa karistettua ehkä muutaman kalorinkin (jotta voi sitten taas illalla jumpan jälkeen mussuttaa!).

Mörölle kyytiä

Perjantain tunnin aloitin upeasti ruoskimalla itseäni siitä, miten kehnosti laukannostojen harjoittelu omatoimisesti oli sujunut. Siinähän on mukavan positiivinen pohja, josta ponnistaa, vai mitä?

No, perjantai oli muutenkin päivänä varsin epäonnistunut, (Leevushkaa puri toinen koira edellisviikonloppuna, yksi puremista tulehtui eikä alkanut näyttää paranemisen merkkejä, soitin alkuiltapäivästä lääkärille ja sain ajan heti, pakkasin koiran autoon kiireellä, auto ei käynnistynyt, purin koiran autosta, yritin kysellä autoa lainaan, en saanut, soittelin läpi eläinlääkäreitä ja sain lopulta ajan illaksi, yritin lähteä tallille fillarilla, huomasin ettei renkaissa ollut oikeastaan yhtään ilmaa, etsin pumppua, löysin pumpun, renkaisiin ei vimmatusta pumppaamisesta huolimatta mennyt ilmaa, ajoin lähes tyhjillä renkailla tallille), joten tappiomieliala oli vähän päällä jo valmiiksi.

Koska en halunnut kruuntata päivää pelkillä epäonnistumisilla, pyysin valmentajaa ratsastamaan Durandolla. Ammattilaisen virityksen jälkeen pääsin tekemään useita onnistuneita laukannostoja, joista muutamasta tuli oikein ylitsevuotavat kehut. Näistä yksi oli sellainen, jossa tunsin, että hanskasin homman alusta loppuun eli Durando ei yhtään ennakoinut, mutta toisaalta reagoi pyyntööni todella herkästi ja nopeasti. Hieno fiilis!

Durando sai valmentajalta valtavasti kehuja, ja selväähän se on, etteivät nämä laukkavaikeudet hevosesta johdu. Minä siitä olen mörön tehnyt. Jännitän ja stressaan ihan liian paljon ja varsinkin, jos paikalla on muita, pelkään sitä, että joutuisin alkaa riitelemään Durandon kanssa. Stressaaminen johtaa siihen, että jään odottamaan täydellistä hetkeä, mutta koska olen niin hidas reagoimaan, ehtii se aina mennä ohi ja lopulta Durando jo taitaa kyllästyä mun jatkuvaan herättelyyn ja sitten, kun kahdenkymmennen herättelykierroksen jälkeen vihdoin rohkenen antaa laukka-avut, on Durando jo ihan turtunut herättelyyn ja päätellyt, ettei se mitään tarkoita.

Mutta nyt siis välillä vähän onnistumisiakin ja möröstä edes hetkellinen niskalenkki.

Sain myös paljon palautetta käsistäni, jotka jäävät liian helposti pidättämään sekä siitä, että pitäisi tsempata keskittymisen kanssa vielä paljon enemmän. Vähemmän puhetta, enemmän tekoja. Istuntani on kuulemma jo kehittynyt ja lähtökohta sen kehittämiselle on hyvä, sillä lantiossani on liikkuvuutta – se pitäisi vain saada paremmin liikkumaan hevosen tahtiin :)

*****

Koska koko viikko oli mennyt kentällä kehää kiertäessä, oli pakko palkita Durando maastokävelyllä lauantaina. Seuraa ei ollut tarjolla, joten katsoin viisaimmaksi lähteä taas matkaan jalan. Käveltiin tunnin verran niin reippaasti kuin jaloista lähti ja kivaa oli. Durtsi käyttäytyi superhyvin, ei pelännyt autoja eikä edes lehtipuhallinta, joka ohitettiin noin 10 metrin päästä. Ihanan järkevä ukko <3 (...tosin juuri yhtenä päivänä mietittiin, että onkohan ruunaus vähän niinku lobotomia, ruunat kun tuntuvat olevan usein pikkuisen hitaita ja pölhöjä, semmoisia hyväntahtoisia hönttejä?)