Taas paukkuu

Alkuun varoitus: Jos olet kyllästynyt lukemaan leijumista, kannattaa oikeastaan skipata tämä postaus ihan kokonaan :)

Niin olen ollut ylpeä itsestäni ja edistymisestäni, että henkselit ovat paukkuneet oikein urakalla. Kehitystä on tapahtunut sekä teknisellä että henkisellä puolella. Ja vaikka ensimmäinenkin on tärkeää, niin jälkimmäinen se vasta tärkeää ja merkityksellistä onkin! Oon ollut oikein reipas ratsastaja!

Maastossa oon käynyt usein ja erilaisilla kokoonpanoilla. Erityisistä rohkeuden puuskista mainittakoon reissu, jolla kaverin heppaa vähän jännitti pariinkin otteeseen, mutta onnistuin siitä huolimatta pysymään itse rentona ja luottavaisena siihen, että D kyllä käyttäytyy. Ohjat pysyivät pitkinä ihan koko taipaleen ajan.

Tuolla reissulla vastaan tuli myös ravihevo kärreineen. Väistettiin kyllä vähän sivuun, mutta tuskin olisi tarvinnut, niin rentona pysyi molemmat hepat. Sitä paitsi ohjastaja oli todella mukava mies, joka ohitti meidät asiallisesti käynnissä ja vielä mukavia jutellen.

Myös sänkkärillä on käyty kävelemässä ja nauttimassa useampaan otteeseen.

Eikä ihan pelkästään kävelemässä vaan jopa:




Tuo tuossa videolla on siis elämäni toinen laukkapätkä sänkkärillä. Ensimmäinen tapahtui noin 45 sekuntia ennen tuon videon alkua ja oli ihan yhtä rauhallinen. Mian piti kyllä tuohon kokeiluun usuttaa, mutta Rouva Ei taisi kerrankin olla lomalla oikeaan aikaan, ja tein reippaasti työtä käskettyä. Hymy tuossa lopussa kertonee kaiken tarvittavan fiiliksistä :) No, siltä varalta, että suttuinen kuva hämää, niin ehkä vielä yksi: JEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

****

Tänäänkin oltiin sänkkärillä, mutta tunnelma ei ollut ihan yhtä seesteinen. Jokaisen piti vuorollaan ottaa vähän ravia ja laukkaa. En ollut vielä ehtinyt kuin ravata puoli ympyrää, niin sain tällaista kyytiä: 






No ei ollut niin kamalaa sitten videolta katsottuna, mutta siinä hetkessä tuntui kyllä ihan kunnon pompuilta. Olisin myös voinut istua siellä satulassa ja käyttää vähän vatsalihaksia, niin ei välttis olis tuntunut niin hurjalta ;)

Onneksi oli taas mukana Mia, joka komensi ratsastamaan eteenpäin, ja kyllähän se D siitä asettui. Ja taas tuli myös aihetta olla itseeni tyytyväinen, kun ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta otin laukkaa vielä toiseenkin suuntaan. Ei ehkä välttämättä olisi tehnyt mieli, mutta halusin lähteä pellolta tilanne kaikin puolin hanskassa – ja niin myös tein! Eihän tätä opi eikä rohkeus kasva muulla kuin yhdellä tavalla: tekemällä. 



*****

Kentälläkin on treenattu. Esimerkiksi sitä, miten se oikea käsi pysyisi paikallaan eikä aina seilaisi eteenpäin ja/tai sään yli. Piti ottaa kiinni jalustinhihnan hännästä, ja kyllä tuntui haasteelliselta ratsastaa. Meinattiin mennä päin estetolppia, kun en yhtäkkiä osannutkaan ohjata :)



Aika paljon on myös harjoiteltu vastalaukkaa. Sehän on ollut mulle aina aika vaikeaa, on tuntunut, että homma ei oo ollenkaan mun hanskassa, että kaahotetaan ihan holtittomasti tai että ihan just tippuu raviin. Nyt on harjoiteltu jopa vastalaukkoja ympyrällä niin, että aina joka toinen kerta piti nostaa myötä- ja joka toinen kerta vastalaukka.



Siihen nähden, miten meidät ongelmat ovat monta vuotta pyörineet lähinnä sen vasemman laukan löytymisen ympärillä, on aika yllättävää löytää itsensä tilanteesta, jossa vasemmassa kierroksessa ympyrällä ei yhtäkkiä nousekaan oikea laukka :)

Kaikkiaan vastalaukankin osalta on menty iiiiso harppaus eteenpäin, ja ajoittain vastalaukan ratsastaminen on jo tuntunut lähes yhtä mukavalta kuin myötälaukankin ratsastaminen. Ja ihan varmasti ollaan tultu todella pitkälle siitä kaahottamisfiiliksestä ja tunteesta, että laukka menisi rikki pienestä liikkeestä.



*****


Kaiken muun ylpeyden lisäksi olen myös todella ylpeä mun valmentajasta, joka on ihan itse kouluttanut estesukuisen hevosen siihen pisteeseen, että tänä kesänä pääsivät starttaamaan ensimmäisen Pyhän Yrjön ja viikko sitten tekivät molemmat ensimmäistä kertaa elämässään vaihtoja joka askeleella. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista? Siis opettaa hevoselle jotain sellaista, mitä ei itsekään ole koskaan päässyt aiemmin kokeilemaan, mutta näköjään joillain meistä on vain riittävän vahva intuitio, että sen kanssa pääsee vaikka mihin!

Tässä vähän videota, kait tokalta kerralta. Ja klassisesti parhaat sarjat meni tietysti ennen kuin nauhoitus alkoi, mutta todistajia oli onneksi livenä paikalla runsaasti :) Go Mia ja Rampe!




*****

Valmentajalta tuli ukaasia, ettei saisi kirjoittaa mitään muuta kuin positiivista, mutta meinasin sitä kuitenkin vähän uhmata. On meidän taivaalla nimittäin yksi pilvikin: kenkiä on taas lähtenyt enemmän kuin jaksaisin laskea. Vai miltä kuulostaa se, että kaksi viikkoa kengityksen jälkeen (jihuu, sentään pääsi seppä kerran kengittämään ympäri asti), lähtee toinen etukenkä ja toisesta kaikki sisäpuolen naulat.

No sitten perjantaina tulee seppä ja joutuu laittamaan paikka-aineen molempien etusten sisäsyrjään, että on joku kohta, mihin naulata. Sunnuntaina (!) lähtee toinen etukenkä ja samalla meinaa lähteä tulppa sieltä surullistenkyyneltenkanavasta (onnellistenkyyneltenkanavahan on auki tuon tuostakin).

Seppäkin melkein itki, kun laittoi tiistaina uudet paikka-aineet. Painotti jälleen, että nyt ei kyllä saisi enää irrota...No mitä mä nyt sit voin tehdä, pidän peukkuja? Tilaan niitä superhyviä Cavallon bootseja vielä kolme lisää, että on sitten tarvittaessa jokaiseen jalkaan?

*****

Mut kun tuolle kenkäasialle en voi tehdä enempää kuin voitavani, niin olen päättänyt keskittää energiani näihin hehkutuksiin ja leijumiseen. Meillä oli nimittäin myös rataharjoitus eilen, eikä muuten mennyt huonosti! Mutta siitä teen oman postauksensa, jottei tämä veny ihan kohtuuttoman mittaiseksi.

Loppuun vielä yksi suloisuus:

Mini-Rianna muutti tallille. Durtsin mielestä se oli aluksi toooosi epäilyttävä.

Puskajussit

Kuulkaa se on tämä maastomeininki melekeen lähtenyt käsistä :)

Loppukäynnit tallitiellä itekseen ei oo enää mikään juttu (joo, onhan se vähän noloa, että se jossain vaiheessa oli ;D):

Sänkkärilläkin käytiin. Meitä oli kolme ratsukkoa ja kolme koiraa. Juuri siihen sänkkärin reunaan päästyämme paikalle juoksi vielä pari vierasta koiraa räkyttämään. Koiria sinkoili joka suuntaan, ja niin sinkos lopulta Durtsikin vähän.

Loppumatka oli aika jännittynyttä ja puhisevaa käyntiä. D kyttäs koko ajan niitä koiria, että mistä ojasta ne kohta singahtaa esille - vähän liikaa liikkuvia osia ekalla sänkkärireissulle? Ehkä ens kerralla sit sitä laukkaakin, jos kelit on suopeat ja heppa lähtökohtaisesti rennompi.

Niin paljoa ei D:n sinkoaminen alkanut jännittää, ettäkö olisin halunnut jättää leikin kesken, mutta kyllä nämä kuvat kertovat siitä, että kropassa on vähän muutakin jännitystä kuin se tarpeellinen jäntevyys.

Eilen olin houkutellut tallikaverin maastoon mukaan, mutta lopulta aikataulumme eivät osuneet yksiin.

Maastoilun sijasta tarjoilin Durpalle laatuaikaa omistajan kanssa: huolellinen harjaus. No se nyt ei tietenkään olisi ollut ukolle muuten yhtään mieleen, mutta kun se suoritettiin vihreän äärellä, ei D antanut harjoilla hinkkaamisen haitata syömistä.

Ihan vähän käytiin kentällä tekemässä temppuja porkkanapalkalla ja se taisi olla Durtsin mielestä taas ihan kivaa. Ei silti varmaan meinannut uskoa hyvää onneaan, kun pääsi takaisin tarhaan, ilman että joutui edes näkemään satulaa tai suitsia.

Durandolla on muuten tällä hetkellä aivan mahtava tarha, jossa ukkeli viihtyy superhyvin.

Koskaan ei ole ollut portilla odottamassa vaan aina on jossain jotain tonkimassa, tutkimassa ja nuuskimassa. Tulee kuitenkin myös mielellään mun kanssa puuhailemaan, välillä maaston haastellisuuden huomioon ottaen vähän liiankin innokkaasti, niin että mamma seisoo portilla ihan sydänsyrjällään. Tässä videolla hillitty, toivottu lähestyminen:



Ai ettäkö muka lässytän hevoselleni? Mitään en myönnä. En se minä ollut.

Sunnuntaina oli jo pakko päästä maastoon. Kas hirveä hätä, kun pelottaa, että kohta nää kivat kelit loppuu. Seuran varmistamiseksi buukkasin mukaan kaksi kaveria. Se oli viisaasti tehty, sillä kun yksi  perui, niin vielä toinen jäi :)

Mentiin peruslenkki. Ekaa kertaa oltiin liikkeessä tällä kokoonpanolla: kaksi entistä jännittäjää keskenään – mutta hyvin pärjättiin. Huomasin, että musta tuli jopa inasen verran tavallista urheampi, kun huomasin toisen hepan jännittyvän. Siis sen sijaan, että olisin mennyt mukaan siihen, aattelin että nyt meidän pitää olla ihan rauhallisia, niin annetaan hyvää esimerkkiä. D oli enimmän osan matkaa niin rento, että normaalisti alle tunnin mittaiseen lenkki taisi mennä reilusti yli tunti. Vauhdin huumaa.

Ja olihan mulla joku päivä ihan vakavasti otettava valmennuskin.

Taas oli työn alla vastalaukka, ja täytyy sanoa, että on hienoa huomata siinäkin niin isoa kehitystä. Tosin tässä tapauksessa suurin kehitys on tapahtunut mun mielessä ja asenteessa. Vastalaukka itsessään ei kuulemma ole kovin erilaisemman näköistä, mutta mulla ei ole yhtään sitä aiempaa epävarmuuden fiilistä, että hevo ei voisi kääntyä tai olisi rikkomassa ravissa heti, jos yhtään kosken ohjiin. Itse asiassa mulla oli tehtävä vaihdella asetusta ja taivutusta eri suuntiin eikä sen vaikutus laukkaan ollut mitenkään merkittävä.

Edelleen jään liikaa punkemaan vastalaukassa enkä uskalla luottaa siihen, että D laukkaisi itsekseen, mutta ehkä jo ens kerralla?

Mahtimaasto ja parempaa laukkaa

Ihanaa, kun ei koko ajan sada!

Maanantaina ruinasin Mian mukaani maastoon, kun oli niin kiva keli. Alunperin piti mennä vaan normilenkki (vähän alle tunti), mutta käsistähän se lähti, ja lopulta maastoiltiin karvan vaille kaksi tuntia. 

Tällä kertaa ei laukkailtu, mutta pieni pätkä ravia mentiin kyllä. Henkisiä koettelemuksia oli useita:

1. Vastaan tuli kaksi eri kertaa vieras hevonen. Tätä kohtaamista olen aina pelännyt, ja ollut ihan varma, etät D vauhkoontuu. Turhaan. Ensimmäisen hevon ohittaminen leveällä tiellä meni ilman mitään reaktiota. Toinen ohitettiin kapealla peltotiellä, mikä aiheutti ihan pienen pientä puhinaa ja kyyläilyä.

2. Pakettiautoja ja lopulta kapealla tiellä traktori, joka perässä oli iso lava ja vielä keulaan sidottuna fillari. Ihan pientä puhinaa siinä vaiheessa, kun oltiin lavan kohdalla.

3. Metsässä kykkivä täti – ylivoimaisesti pelottavin juttu koko matkalla, eikä sekään nyt niin kovin pelottava ollut. Mutta kun oli ylämäki, niin pitihän mun mennä vähän etukenoon?!

Täytyy mun kai kohta hyväksyä se, että mulla on oikeasti ihan täyspäinen hevonen, jonka kanssa voi mainiosti käydä maastossa ilman, että täytyy joka kerta saada vatsahaava jännityksestä.

Niin ihanaa, että tuli taas tätäkin kirjoittaessa pieni itku.

*****

Iloista oli huomata, että yhtä lukuunottamatta kaikki autoilijat olivat todella huomaavaisia, ja hiljensivät vauhtia merkittävästi meidän kohdallamme. Traktorikuski jopa pysähtyi, vaikka vauhtia olikin niin, ettei tainnut olla ihan helppoa. Eikä se yksi poikkeuskaan mitenkään kaahannut ohi, mutta olipa muita hieman kireämmän oloinen :)

 

Parempaa laukkaa

Nyt jos laittaisin itselleni tavoitteita, niin seuraava voisi kuulua vaikka näin: oppia tuntemaan, milloin heppa on oikeasti hyvä.

Jos haluaa ratsastaa hyvin, on kai melko olennaista osata erottaa hyvä huonosta ja oppia tunnistamaan ne pienetkin muutokset, esimerkiksi tahdissa. 

Tästä videolta näkee (ainakin minun tasoisellani silmällä), että kyse on pienistä eroista, mutta ilmenevästi ne ovat suuria. Mun on vaikea edes tästä videolta joka kohdassa erottaa, milloin laukka on hyvää ja milloin huonoa – puhumattakaan siitä, että tuntisin sitä vielä selkään. Mä myös liian usein oletan, että parannuspyyntöni on tehonnut, kun D huiskauttaa häntää :) Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Tänään harjoituksena oli vastalaukka: uraa pitkin, lävistäjälle, kierros uraa pitkin vastalaukassa, lävistäjälle ja takaisin myötälaukkaan. Mia ei ollut niinkään tyytyväinen laukanlaatuun, mutta silti: oli parasta vastalaukkaa, jota olen koskaan ratsastanut.  Mahtavin oli se tunne, että laukka oli mun hallussa, D ei lähtenyt kaatumaan eikä kaahaamaan eikä kulmia lähestyessä ollut se epätoivoinen "ei me pystytä" -fiilis. Yhtään rikkoa ei tullut. Olin tyytyväinen! 

Huomenna onkin sitten mahdollisesti ohjelmassa jotain uutta jännää...

Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

Hei meillä leijaillaan taas!

Jo mä varmaan alan kuulostaa kammottavan omahyväiseltä, mutta silläkin uhalla: Oon niiiiiiiin ylpeä itsestäni! Tänään olin ensimmäistä kertaa kunnon maastolenkillä Durpan kanssa ilman henkistä turvaverkkoani, siis ilman Miaa.

Tallilta lähti mukaan kaksi ihanaa tyttöä ihanine heppoineen: luotettava ja mitäänpelkäämätön herra P johti joukkoa ja hemaiseva neiti K löysi itselleen mieleisen paikan herrojen K ja D välistä. Herra D tyytyi siis suosiolla peränpitäjän rooliin.

Alkumatkasta vähän jänskätti, muttei onneksi niin paljoa, että olisin saanut Durtsin mukaan jännäämiseeni. Enin osa matkasta meni kuitenkin oikein leppoisassa tunnelmassa. Kaikki hepat ja tytöt käyttäytyivät mallikkaasti. ...Jos ei lasketa sitä, että D yritti upottaa hampaansa neiti K:n takamukseen heti, kun yhtään silmä vältti :D

Puhelimen uskalsin kaivaa esille taas vasta tallitiellä takaisinpäin tullessa.

Lukaisin uudelleen tammikuun alun postauksen, jossa listasin itselleni pari tavoitetta tälle vuodelle. Ihanaa voida kerrankin ilman mitään muttia tai selityksiä todeta, että tavoitteet on saavutettu reilusti eikä Veikkolan torille tartte kyhätä mulle jalkapuuta –jiiiiiihaaaa!

Ja suuri kiitos seurasta ja tsemppauksista ihanat tytöt S & S!

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!

Laitumelle!

Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).

Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...

Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.

Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!

Monenlaisia kyyneleitä

Kyllä. Myös toukokuussa on itketty moneen otteeseen. Onneksi enimmäkseen ilosta; oivalluksen, onnistumisen ja onnellisuuden kyyneleitä.

Mutta mahtuipa joukkoon myös pari sammiollista katkerampia kyyneleitä. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely eikä edes irronneilla ripsillä toivominen. On vain hyväksyttävä se surullinen tosiasia, että minun hevoseni on sosiopaatti. Ihan viittä vaille kuukauden päivät sujui yhteiselo kutakuinkin rauhaisasti, mutta sitten alkoi Durandon todellinen luonto paljastua (onneksi ei ehtinyt sattua mitään vakavaa) – ja niinpä Durtsi tarhaa jälleen yksinään.

Tiedän, etten pysty asiaan itse vaikuttamaan, mutta on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten pysty tarjoamaan hevoselleni mahdollisuutta elää laumassa ja rapsutella kaverin kanssa. Sydän särkyy.

Pari päivää olin ihan maassa, mutta nyt olen koonnut itseni ja päättänyt keskittyä myönteisiin asioihin ja ylipäätään asioihin, joihin voin vaikuttaa.

Durpalla on sentään välillä ollut yksinäänkin tarhassa ihan kivaa:

*****

Onnistumisia on tullut monella rintamalla. Kuvat ja videot kertonevat siitä paremmin.

Maastossa oltu jo kolmannenkin kerran.
Ja uudestaan se ihan kamala reitti. Pelotti ihan yhtä paljon ku ekakerralla – ja siis nimenomaan se reitti :)
Durtsi käyttäytyi hyvin, tietty!

Maneesissa on harkkailtu laukannostoja sulkutaivutuksesta – no joo, mut hei edes ajatus sinnepäin :)






Ja sit on harkkailtu ihan viimeisillä kerroilla tehokkaampaa istunnan käyttöä siirtymisissä. Lantio pitäis saada ihan liikkumattomaksi ja istua ikään kuin liikettä vastaan. Toimii todella hyvin silloin, kun onnistun. Tulee sen tuntuisia siirtymisiä, että voin väittää ratsastavani jokaisen askeleen.

Useamman tunnin aikana on tullut hihkuttua ja tiristetty ilon kyyneleitä. Se on vaan niin hieno fiilis, kun välillä löytyy yhteys, tasapaino ja pehmeät siirtymiset.



Ja sit on tosiaan yks Iso Haaste jälleen taklattu. Mulla on ollut pakkomielle, että pitäisi joskus kokeilla ratsastaa Durtsilla ilman satulaa. No nyt on kokeiltu. Ja seuraavan kerran kokeilen sitten, jos joskus onnistun saamaan Durpan siihen kuntoon, että selässä olisi oikein lihaksiakin. Nyt istuminen oli...no, elämys.

Durtsilla ei tietääkseni ole juuri menty ilman satulaa. Apuni taisivat olla melko epäselviä, sillä muutamaa raviaskelta tehtiin useamman ympyrän ajan. Yritin sekä pohkeella että istunnalla, ja askel kyllä kiihtyi, mutta todella pitkään meni ennen kuin tuli ravia. Mutta nyt se on tehty ja selvisin hengissä!



Ja ei muuten olisi tullut tätäkään tehtyä ilman Mian painostusta kannustusta. Olenko jo sanonut, miten huippua on se, että joku tuuppaa aina seuraavalle askelmalle, vaikka mukavuudenhaluisena, vähän laiskana ja aikamoisen pelokkaana sitä jäisi niin mielellään aina siihen, mihin on juuri saanut itsensä sinniteltyä :)

Tättäräräärää-tättäräräärää-tättärärääräääääää!

Otsikko on fanfaari, mulle! Nimittäin MÄ oon ollut maastossa mun hepan kanssa! Enkä vaan yhdesti vaan jo kahdesti! Enkä vaan jossain lussumaastossa tasaisella, vaan kiipeilemässä ja laskeutumassa semmoisia helvetillisiä (pardon my french, mutta ei niitä muuten voi kuvata) kivipolkuja, joissa esteinä sopivissa kohdin tukkeja, risuja, tiheää oksastoa ratsastajan silmänkorkeudella sekä yllätyskuoppia. Voitteko kuvitella? Minä en olisi voinut!

Silloin kun sovittiin Durtsin muutosta, kyselin Mialta, että voisiko hän sitten pikkuhiljaa myös totuttaa Durtsin maastoiluun, että sitten ehkä joskus itsekin rohkenisin. Mia tietysti lupasi, ja olin kovin onnellinen ja toiveikas, että ehkä joskus vielä koittaisi sekin päivä, kun suuntaisiin maastoon oman hevon selässä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se päivä oli jo eilen.

Ai, että mitenkö mä sitten sinne maastoon uskalsin suunnata? No mulle ei annettu vaihtoehtoja, niin yksinkertaista se oli. Vähän yritin pykistellä vastaan, mutta mua ei ilmeisesti juuri kuunneltu, ja sitten mentiin.

Ja kaikki meni oikein hyvin! Tottakai jännitti ja välillä hirvittikin, erityisesti niissä hurjissa ylä- ja alamäissä. Onneksi Durtsista on näemmä jo parissa päivässä kuoriutunut melkoinen vuorikauris eikä oltu lähelläkään kaatumista :)

*****

En voi sanoin kuvailla, miten suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että minulla on valmentaja, jota kiinnostaa ja joka välittää. Niin paljon, että jaksaa patistaa minua ylittämään henkisiä esteitä kerta toisensa jälkeen, jotta pääsen lähemmäksi sitä, mitä haluan tehdä – sitä mitä haluan olla.

Kysehän ei nimittäin uskoakseni ole siitä, että Mialle olisi tärkeää, että minä maastoilen, vaan siitä, että hän tietää sen olevan minulle tärkeää ja tietää minun kärsineen siitä, etten ole onnistunut tarjoamaan Durtsille kovin monipuolista elämää. Ja siksi supervalmentajani jaksaa käyttää energiaansa minun patistamiseen, kannustamiseen, tsemppaamiseen ja itseluottamukseni pönkittämiseen. Olen niin kiitollinen! Soisin yhtä hyvän onnen osuvan jokaisen kaltaiseni epävarmuuteen taipuvaisen ratsastajan kohdalle – sekä ratsastajan että hevosen parhaaksi.

On myös vaikea kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi molempina päivinä maastolenkin loppumatkasta, kun haasteelliset kohdat olivat takana, ja tajusin meidän selvinneen kaikesta kunnialla. Ja sitä tunnetta, kun Durtsi astelee hiekkatiellä rennosti ja leppoisasti, ihan niin kuin me oltaisiin aina kuljettu siellä. Tyytyväisinä molemmat.

Ja vielä kotonakin tulee ilon kyyneleet silmiin. Monta kertaa :)

Ekan maaston ensihetkiä. Yritän hymyillä, vaikka enemmän se taitaa olla irvistys :)

Ekan maaston ensimmäinen järkyttävä ylämäki. Kuva ei tee sille oikeutta.

Varmaan papatan jotain "Sä et oo tosissas...!"

Tasaiselle päästyä voi hymyillä väkinäisesti :)

Ekan maaston viime hetket. Nyt vois jo hengittää, jos malttais.

Tokan maaston loppupätkällä jo niin rentona, että pystyi itsekin ottamaan pari kuvaa.

Ihanat pojat

Supervalmentaja!

Palkinto.

Pojat syö palkintoleipiään :)

Maastoilua

Rodeokrapulassa suuntasin maastoon. Kuulostaa hurjan rohkealta, vai mitä? Noo, ei se jalkaisin niin kamalaa ole. Varsinkin, kun Durtsin selässä oli Erikeeper-Ella eli mun tehtäväksi jäi jotakuinkin huolehtia siitä, että läähätin siellä noiden kahden kannoilla ja yritin räpsästä muutaman kuvan :)

Oli mun mukaanlähdöllä oikeasti muukin syy kuin loman plösöyttämän tädin liikuttaminen. Durtsilla on ollut vähän vaikeuksia löytää rohkeutta ojien ylittämiseen ja Ella on joutunut aina jalkautumaan ja taluttamaan tämän urhean urhomme pientenkin ojien yli. Ajatus oli, että jos yhteistuumin päästäisiin jonkun ojan yli niin, että Ella saisi olla kyydissä.

Valittiin semmoinen tooosi maltillinen oja, noin 50 senttiä syvä ja 60-70 senttiä leveä. Kuulostaa helpolta? Ei ollut, eikä onnistunut. Jouduttiin siirtymään 10 metriä eteenpäin, jossa sitten lopulta noin 30 senttiä syvä oja ylittyi jo kutakuinkin mallikkaasti. Sitten pieni kierros metsässä ja takaisin tielle sen "isomman" ojan kautta. Epäonnekseen ennen ojaa oli kaksi risua, jotka molemmat (!) D onnistui saamaan jalkojensa väliin ja kompuroi polvilleen. Siitä ylös könyttyään urhea ratsumme taisi vähän sisuuntua ja ylitti sen miniojan täysin ylimitoitetulla hypyllä :D Onneksi satulassa oli Ella enkä minä.

Maastossa Durtsi käyttäytyi Ellan mielestä hyvin, mutta itseäni olisi kyllä hirvittänyt. Miten mä oppisin nauttimaan ja iloitsemaan siitä, että hevosella on virtaa?

Tässä pari lyhyttä pätkää maastosta. En viitsinyt niihin mitään musiikkia laittaa, kun ajattelin, että tuo keuhkoahtaumapotilaan huohotus on jotenkin ihastuttavan omaperäinen valinta – ai miks hävettäis? :)

Kolme lehmityttöä

Pienen (?!) painostuksen ansiosta uskalsin kuin uskalsinkin lähteä porukalla sänkkärille. Jännitti kovasti, vaikka mentiin ihan vaan kävelemään. Kun käännyttiin normipeltolenkiltä tien yli sänkkärille, alkoi Durtsi vähän ottaa kierroksia. Ensimmäiset parisataa metriä sänkkäriä oli sellaista energistä paikallaan ravaamista, armotonta ohituspaikkojen kyyläämistä ja yritystä pureskella edellä kulkevaa persauksista.

Onneksi ihanat seuralaiset harhauttivat mua höpöttelemällä niitä näitä ja pikkuhiljaa sain omat hermoni kuriin, jonka jälkeen se hepokin sitten kummasti tasaantui.

Loppujen lopuksi ilta oli aivan upea: innokkaasti, isolla askelella kulkeva tyytyväinen heppa, hyvää seuraa, mahtavat maisemat ja leppoisan tyyni loppukesän ilma eikä mitään kiusallisia öttiäisiä. Voiko ihminen enempää toivoa?

Reipasmä

Egyptistä kotiuduttiin lauantai-iltana. Loma oli tosi kiva, vaikkei välillä joutuikin palelemaan ja vatsatauti yllätti sitten sielläkin, vaikka sen samperin noron just kotona kestitsin. Joka tapauksessa, upeita sukelluskohteita, jonne varmasti vielä palataan, mutta vähän lämpimämpään vuodenaikaan. Aurinkoa nähtiin kuitenkin viikossa enemmän kuin täällä kotona viimeisen kolmen kuukauden aikana yhteensä – ja se oli ihanan virkistävää!

Tallille oli tietysti kova ikävä ja jälleennäkeminen sunnuntaina oli mun mielestä täynnä tunnetta. Durandosta se taisi olla aika arkista, ei ollut tainnut ehtiä juuri ikävöimään ja oikein hyvä niin. Siitä oli pidetty mahtavan hyvää huolta ja ratsastettu niin hyvin, että mulla oli sunnuntaina allani oikein pehmeä, kevyt ja juuri sopivan energinen hevonen.

Nämä kuluneet kolme päivää ovat menneet kutakuinkin samalla kaavalla: kevyt ratsastus maneesissa ja sitten pellolle.

Vaikken ajallisesti ole ollut maneesissa juuri puolta tuntia pidempään, niin oon kuitenkin yrittänyt tehdä asiat hyvin. Huolehtia tahdin säilymisestä, ratsastaa huolelliset tiet ja hyvät siirtymiset.

Laukan kanssa on ollut haasteellisinta: siinä missä vielä joitakin viikkoja takaperin D pyrki sukeltamaan, niin nyt laukassa se tuntuu nousevan vähän turhankin ylös ja samalla tuntuu selkä tippuvan alas. Vaikka viimeisellä tunnilla Miankin kanssa tästä laukan säätelystä puhuttiin, niin jotenkin tuntuu vaan puuttuvan se rohkeus kokeilla asioita. Jään helposti sitten vaan jyystämään siihen sitä yhtä ja samaa...tai siirrän raviin. Ihan kökköjä vaihtoehtoja molemmat.

Ravi-käynti-ravi-siirtymiä tehtiin tänään mun mielestä jo oikein kelvollisesti. Ylipäätään oon yrittänyt tehdä paljon siirtymisiä, ratsastaa ajatuksella myös käynnissä ja pitää kädet paikallaan. Sukeltelu on ainakin vähentynyt :)

Ja tosiaan pellolle oon uskaltautunut joka päivä. Yhtenä päivänä vähän ravailtiinkin ja tänään uhmattiin sitä kamaluutta, että pellon toisella reunalla oli toinen hevonen (samanlaisesta tilanteestahan D lähti viime talvena siihen heppajenkkaan). Tuijottelua oli kyllä ilmassa eikä D kovin montaa askelta kävellyt suoralla kaulalla, kun piti niin kyylätä. Mutta onnistuin pitämään mieleni kurissa ja vähän naureskelemaankin. Kyllä musta vielä rohkea tulee!

*****


Huomenna on tunti – ihanaa!

Mää selvisin!

Viisi päivää ilman valmennusta - ja mattinykäsasento ei ole palannut! Eli pelko ei saanut niskalenkkiä, vaikkei Mia ollutkaan nyt koko ajan pönkittämässä mun itseluottamusta. Olen iloinen, ylpeä, yllättynyt ja – jos mahdollista – entistä innostuneempi koko lajista ja rakastuneempi mun ihanaan heppaan!

Jättikiitos kaikille kannustavista ja innostavista kommenteista, jotka siivittivät nämä päivät tähän voitokkaaseen tunnelmaan!

Viikon plussalaariin menis ainakin se, että pelon lisäksi Durando tuntuu pikkuhiljaa ymmärtävän, että vaikka sukellus onkin mun harrastus, niin sen ei tartte sitä kuivalla maalla imitoida (=olisko mun kädet pikkuisen rauhoittuneet?).

Tunnelmat siis loman kynnyksellä erinomaiset, vaikka myönnettävä on, että valmennusta ON IKÄVÄ! Tänäänkin tunsin, että oikea laukka oli aikamoista kakkaa, ja vaikka tästäkin nimenomaisesti aiheesta oltiin Mian kanssa puhuttu ennen lomaa, en jotenkin silti uskaltanut tehdä tarpeeksi ja hyviä laukka-askelia oikeassa kierroksessa tuli hyvällä tuurilla kymmenen.

Vasen sen sijaan tuntui koko ajan hyvältä, joten se oli varmaan ihan luokattoman huonoa... Siinä tuntuu olevan joku sellainen jännä pykälä, että Durandon nelitahtinen laukka on niin pehmeää ja tasaista, että se menee vielä mulle hyvin läpi ihan toimivana laukkana. Sitten siinä huonon ja hyvän välissä on semmoinen, jonka tunnistan ei-hyväksi, lähinnä kai epätasaisuuden vuoksi. No, tähän tuntemaan oppimiseen ei varmasti auta mikään muu kuin kilometrit satulassa, joten pitää olla kärsivällinen.

Pellolle taidettiin uskaltautua peräti kolmena päivänä viidestä. Todistusaineistoakin on: videolla ei todella tapahdu mitään, joten siihen ei ehkä kannata tuhlata aikaansa, mutta laitoin sen nyt jakoon, ettette epäile, että huijaan :)



Ai joo, pakko vielä kirjata itseäänkin varten muistiin yksi juttu: ratsastuksen jälkeen tänään tein tavalliseen tapaan taas vähän perusjuttuja maastakäsin: pysähdystä, peruutusta, pysäköintiä ja liikkeellelähtöä.

En tiedä johtuiko yleisestä hyvästä fiiliksestä vai mistä, mutta oli kyllä parhaat peruutukset maasta käsin ikinä! Ja hienointa on se, etten tehnyt muuta kuin sanoin peruuta ja sen jälkeen katsoin aina sitä jalkaa, jonka halusin astuvan taakse. Durando peruutti tasapainoisesti, energisesti, mutta rauhallisesti. Tuli melkein tippa linssiin. Tai ei nyt ehkä niin melkeinkään... ;)

*****

P.S. En ole nyt kahteen päivään pystynyt vastaamaan kommentteihin lainkaan. Blogger ei avaa mulle ollenkaan sitä tekstiruutua. Joten kiitos kaikille kommenteista, ettehän pahoita mieltänne vastauksen viipymisestä =)

Päivän soundtrackit

Pieni (suuri) pelko pepandeerissa ympäri peltoa välillä puhisevan ja reippaasti askeltavan hevon selässä. Nää oli sit ne biisit, jotka tuli mieleen – ja pellolla raikasi laulu...ehkä vähän värisevällä äänellä ;D







Jotain taikaa näissä oli ja maltoin pysyä selässä. Pikkuhiljaa Durando rauhoittui ja lopulta meillä oli oikein seesteistä ja ihanaa!

*****

Eilinen ratsastuskin meni kivasti. Teidän kommenteilla oli mahtava vaikutus, erityisesti mielessä pyörivät Jillan sanat ja tehtiin kevyitä hommia hyvällä mielellä ja melko jämptillä asenteella jopa. Kiitos Jilla! Ja kiitos myös kaikille muille kommentoijille, ootte ihania!

Jeejeejee

Parikymmentä minuuttia hyvällä fiiliksellä maneesissa ja sen jälkeen:



Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)

Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!

Jännitysaamu

Yllättävän hyvin sain nukuttua. Heräämistä seurannut ensimmäisen vartti meni vielä ihan kivasti. Sitten alkoi jännittää. Vatsa sekaisin ja pyörrytti, hengittäminen oli aika vaikeaa.

Sisulla kuitenkin liikenteeseen ja tallille. Heppa kuntoon ja - - - (tähän semmoista rumpujen pärinää) - - - MAASTOOOOOOOON!

Joo, kuulostaa hurjemmalta kuin oli - palkkasin nimittäin Mian rinnallemme kävelemään, henkiseksi tueksi. Ja voitte nauraa mulle miten paljon vaan, mutta voin sanoa, että kyllä kannatti. Yksinäni olisin ryssinyt homman ensimmäiseen kohtaan, jossa Durden askel vähääkään nopeutui, ottamalla mahdollisimman lyhyet ohjat ja jarruttamalla ja puristamalla ihan olan takaa.

Nyt saatiin pohjalle kiva kävelyretki, johon mahtui myös pieniä ravipätkiä sekä muutama askel laukkaa molempiin suuntiin.

Eniten jännitystä lietsonut askellaji oli yllättäen käynti. Ravi ja laukka olivat tutunoloisia, mutta sen sijaan Durden käynti maastossa on ihan eri planeetalta kuin käynti maneesissa. Se vierauden tunne kai sai aikaan sen, että en oikein uskaltanut luottaa sen olevan vain reipasta käyntiä, vaan vähän väliä mieleen tuli, että mitä jos se onkin koko ajan lähdössä johonkin. No ei ollut.

Kuvat ja video on taas huonoa laatua, koska en uskaltanut ottaa oikeaa kameraa mukaan, kun aattelin, että jos Mian huomio menee sitten liiaksi kuvaamiseen (tätä en kyllä aamulla uskaltanut myöntää). Mutta onpa nyt sentään jotain todistusaineistoa :) Nämä on nyt kaikki pellolta, mutta käveltiin myös pitkä pätkä ihan yleistä tietä sinne ja takas.

Editoin ton videon alusta pois dialogin pätkän, joka meni näin:

- Ravaa!
- Tässäkö?
- Jaa!
- Mutku tässä on ihan muhkuraista...
- RAVAA!

Kyllä mä taidan olla semmoinen peli, joka toimii vaan kunnolla komentamalla :)