maanantai 27. joulukuuta 2010

Kiiru!

...muttei niin kiiru, ettei vähän tallille kerkiäis?! No nyt on kerennyt tallillekin vähän huonosti. Torstaina olisi tarkoitus mennä naimisiin ja lähteä samana iltana häämatkalle. Sitä ennen pitäisi saada kaikki työprojektit hyvälle mallille, jotta reissussa saisi pääsääntöisesti keskittyä lojumiseen. Ja koti pitäisi saada sellaiseen kuntoon, että kehtaa jättää toisten asuttavaksi. 

Pari ratsastuskertaa on kuitenkin raportoimatta: keskiviikkona olin Mian tunnilla Jadella, samoin sunnuntaina, jolloin lisäksi ratsastin myös Kallella itsenäisesti.

Istunnan kanssa olen selkeästi edistynyt. Välillä tulee tietysti hetkiä, jolloin tuntuu, ettei tästä mitään tule. Siihen auttaa, kun miettii vähän taaksepäin: ensimmäisillä kerroilla Jaden kanssa en pystynyt istumaan harjoitusravissa muutamia askeleita pidempään, liike pompotti niin paljon, että tasapainon säilymisen vuoksi oli pakko siirtyä aina muutaman askeleen jälkeen keventämään. Nyt pystyn jo istumaan kokonaisia kierroksia, en hyvin, mutta kuitenkin istumaan ilman, että tarvitsee pelätä putoavansa.

Jotain istunnan kehittymisestä kertoo kai myös se, että istun Jaden ravissa tällä hetkellä paremmin ilman  jalustimia kuin niiden kanssa. Tietysti pitää oppia myös istumaan jalustinten kanssa, mutta en siis enää tarvitse niitä ihan samanlaisena pelastusrenkaana. Korkeintaan henkisesti.

Keskiviikkona olin yksin tunnilla ja silloin keskityttiin ihan pelkästään istuntaan. Paljon harjoitusravia, laukka-ravi-siirtymisiä ja jalustimen metsästystä laukassa. Sunnuntain tunnilla piti enemmän keskittyä myös tehtäviin: erilaisia teitä ja siirtymisiä. Haasteelliseksi osoittautui laukan ylläpitäminen radan lävistäjällä, sillä Jade olisi automaattisesti halunnut vaihtaa laukan. Kerran onnistuin pääsemään takaisin uralle asti, mutta sittenkään en onnistunut siirtämään Jadea raviin vaan tamma ehdotti uutta laukkaa.

Laukkaistunnasta sain Mialta positiivista palautetta - nyt pitää vain varoa, ettei ylpisty :D

Jalkautuminen lähellä

Kallen kanssa itsenäinen ratsastaminen meinasi päättyä maneesin pohjalle. Kalle kompuroi jalkoihin aika isosti ja sitten en tiedä, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat, mutta veikkaisin, että minä horjahdin, Kalle säikähti sitä (tai jotain muuta) ja meinasi lähteä kaahaamaan, jolloin minä horjahdin toiseen suuntaan. Sain kuin sainkin pidettyä itseni selässä ja Kallen aisoissa.

Ikävä puoli oli se, että jouduin tukeutumaan ihan valtavasti ohjiin eikä se varmasti tuntunut Kallesta kivalta :( Olisko ollut parempi tipahtaa ja antaa Kallen kaahata? Ei kai. Olo oli silti aika kurja. Onneksi Kalle ei vaikuttanut loukkaantuneelta, ei fyysisesti eikä henkisesti.

*****

Yritän ehtiä edes vielä kerran ratsastamaan ennen lähtöä. Vaikka matkalle on tietysti tosi kiva lähteä, niin vähän harmittaa, että tulee niin pitkä tauko ratsastukseen. Toivottavasti kaikki opittu ei ehdi unohtua.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Paritanssia

Epäilen, että olen joskus aiemminkin saattannut täällä pähkiä ratsastuksen ja paritanssin yhtäläisyyksiä. No, jos olen, niin en enkä silti ole itsekään tajunnut sitä, kuinka oikeassa olen ollut. Ja kuinka vaikeaa sitä on havainnosta huolimatta toteuttaa. Sujuu kuin tanssi - kiinnostaisi tietää tuonkin sanonnan etymologia.

Mutta tähän päivään: olin tehotunnilla Jadella. Mia oli taas ihan paparazzina kameran kanssa eikä todellakaan päästänyt mua helpolla. Harkkaravin kanssa sain pakertaa ihan tosissani ja vatsalihakset ruikuttivat armoa jo puolivälissä tuntia. Lantion liike löytyi tänään paikoitellen jo paremmin ja onnistuin jopa välillä sen laajuutta säätelemään.

Laukassa jouduin luopumaan jalustimista vuorotellen ja sitten kalastelemaan niitä kyytiin vauhdissa. Sisäjalan puoleinen jalustin löytyi helposti, mutta ulkojalkkaria metsästin niin hartaasti, etten ole tainnut koskaan laukata yhtä pitkään yhtäjaksoisesti. Niin, ja jalkkari jäi silti saamatta. (Mia vähän lohdutti, kun kävi myöhemmin Jaden selässä, että heppa on sen verran vino vasemmalle, että ulkojalkkarin löytäminen olikin varmasti haasteellista.)

Jos vielä olisin kestänyt sen, että jäi jalkkari löytämättä, niin vaikeampaa oli sulattaa se, että jossain vaiheessa Jaden tippuessa raville, hätäännyin ja reagoin taas itselleni tyypillisesti jähmettymällä. Mian piti sanoa mulle, että jarruta, kun oma ratkaisu oli paniikki silmiin, jännitys kroppaan, kätevä ja tasapainoinen etukeno ja kunnon jähmetys. Ihan niinku siinä olisi ollut mitään hätää?!?

Tänään tehtiin tavallaan yksi läpimurto ja löydettiin tämän hetken akilleen kantapää: jalat. Ne on edelleen pökkelöt. Vaikka olenkin onnistunut löytämään rutkasti rentoutta, on polvitaive edelleenkin se kohta, johon pomppu töksähtää. Tämän todisti äimistyttävällä tavalla se, että käynti-ravisiirtyminen ilman jalustimia onnistui tasapainoisemmin kuin jalustinten kanssa. Siis Jadella, jolla en olisi ilman Mian painostusta rohjennut tuommoista edes ikinä yrittää. Mutta pointti siis se, että en osaa pitää jalkaa rentona ja samaan aikaan laittaa painoa jalustimille. Voisikohan tätä jotenkin kuivaharjoitella?

Tunti oli ihan mahtava, melkein puolitoistatuntinen tehopläjäys. Vaikkei tällä kertaa ehkä tullutkaan suuria, uusia onnistumisen elämyksiä, niin mieli oli tunnin jälkeen erinomainen ja olo kropassa urheillut.

Ai niin, aloitin sillä paritanssipuheella. Havainto liittyi ehkä eniten siihen aiempaan aktiivisen pyörityksen pohdintaan eli siihen, ettei rentous tarkoitakaan tekemättömyyttä. Vähän samaan tapaan kuin paritanssissa siis:

  • Jokainen tanssipartneri on uniikki (kehon)kieleltään.
  • Toinen vie (mieluummin ratsastaja) ja toinen suostuu vietäväksi.
  • Molempien täytyy vähän mukautua toisen liikkeisiin.
  • Vietävänä oleva ei voi jäädä vain matkustelemaan - jokainen liike on tehtävä itse, mitään ei tule ilmaiseksi.
  • Pienikin muutos toisen liikkeessä vaikuttaa toiseen (paritanssissa tämä pätee ehkä lähinnä suljetussa tanssiasennossa).

Mielipuolen haasteita

Puhuttiin tänään myös paljon rohkeudesta. Siitä, miten pitäisi uskaltaa tehdä asioita toisin, kokeilla, murtautua ulos mukavasta. Yritin miettiä, miksi se on mulle niin vaikeaa. Epäilen, että se on nolatuksi tulemisen ja/tai kontrollin menettämisen pelkoa. En lähde itseäni tässä blogissa sen enempää terapoimaan (voitte huokaista), mutta toistan sen, mitä sanoin tänään tunnillakin: olisi kiva, jos horjahduksen hetkellä (sattui se sitten missä tahansa) ensimmäinen ajatus ei olisi "Näkikö kukaan?"

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Täyttä laukkaa!

Apassin kanssa saatiin tänään maastoon seuraa, ja kylläpä se vaikutti pojan menohaluihin. Välillä joutui jo vähän pidättelemään, kun tätiä alkoi vauhti hirvittää. Tai ei vauhti sinänsä, mutta kun välillä tuli tunne, ettei homma ollut enää Apassilla oikein hanskassa, ettei kaveri itse ole ehkä tottunut niin kovaan vauhtiin :)

Peltoaukeilla oli järkyttävän kylmä, lunta tuiskusi vaakasuorassa, mutta muualla oli oikein mukavaa ja tunnelmallista. Kiva oli päästä näkemään vähän uusia reittejä, ettei tartte sitten yksinäänkään hinkuttaa sitä yhtä ja samaa. Suuntavaisto kun on sitä luokkaa, ettei kannata lähteä seikkailemalla uusia polkuja etsimään.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Ensijärkytyksestä toipuneena

Viime keskiviikkotunnilla Mia taltioi sähellystäni videolle. Näin sen nyt, ja vaikka itsensä näkeminen ja kuuleminen videolta on aina vähän järkyttävää, niin kolmannen katsomiskerran jälkeen alkaa jo nähdä muutakin kuin sen, kuinka lihavalta näyttää ja tyhmältä kuulostaa :)

Video herätti paljon ajatuksia. Tässä päällimmäiset:

1) Kädet hölskyy ja kroppa tahtoo heilahtaa turhan usein etukenoon. Vielä on ihan perusteiden kanssa tekemistä, mutta

2) mä oon oikeasti kehittynyt aika paljon tämän syksyn aikana, ja se on ihan huippua! Ja siksi

3) haluan panostaa ratsastukseen ja jatkaa hyvällä tiellä.

Katsotaan vielä Mian kanssa videota joku päivä yhdessä, niin voidaan analysoida se puhki. Istunnan ulkopuolisista asioista jäi mieleen muutamat ihan onnistuneet avo- ja sulkutaivutukset. Jade on melkoisen taitava heppa, ja kuskikin sitten jotain teki oikein (ellei Jade osaa tehdä niitä ihan Mian puheiden perusteella?!).

Mietin, että olisi kiva, jos olisi jotain konkreettisia tavoitteita, mutten oikein tiedä, mitä ne voisivat olla, kun Kentuckyn kisatkin jo ehtivät mennä ;)

perjantai 17. joulukuuta 2010

Aktiivista pyöritystä

Tähän viikkoon olen työkiireistä huolimatta änkenyt kivasti heppailua. Ihan kaikkeen en kuitenkaan venynyt, ja maanantain tunnin jouduin jättämään väliin.

Sunnuntai, talliorjana Stenbackassa

Ihana talliorjapäivä! Sain ratsastaa Kallen puoli-itsenäisesti (Mia ratsasti samaan aikaan itse ja huikkaili aina välillä ohjeita) ja juoksutin Wopperin. Päivä vierähti nopeasti. Niin nopeasti, että Rampen kokeiluun ei sitten lopulta jäänyt aikaa, kun piti lähteä kotiin luovuttamaan ajopeli perheen toiselle harrastajalle. Kiva ja opettavainen päivä. Alan vähän päästä kärryille tuosta juoksuttamisestakin. Itse asiassa siitä saa minusta hyviä eväitä hevosen liikkeiden ennakointiin.

Tiistai, Sissi, Rauhalan talli

Jotain on muuttunut hevosessa, ratsastajassa tai molemmissa: opettaja kehotti pyytämään Sissiltä vähän reippaampaa ravia! Sissi oli rento ja kiva ratsastaa - ja tietysti muutenkin ihana!

Keskiviikko, Jade, Stenbackan talli

Maneesissa vain kolme ratsukkoa - jee! Tehtiin avo- ja sulkutaivutuksia käynnissä ja ravissa. Jade osaa ne tosi hyvin ja kuskikin pysyi kyydissä. Jaden ravi tuntui taas parin viikon tauon jälkeen aika haastavalta, mutta lopputuntia kohden alkoi yhteinen rytmi jälleen löytyä.

Taisin ensimmäistä kertaa tajuta sen, että ravissa ei riitä, että pelkällä rentoudella yrittää päästä mukaan hevosen liikkeeseen, vaan pitää myös itse aktiivisesti tehdä pyörivää liikettä lantiolla. Tai ehkä tämä vaihtelee hevoskohtaisesti? Tai ehkä kyselen tästä tarkemmin Mialta ensi kerralla :)

Jade oli mahtava, ja tuntuu kerta kerralta rauhallisemmalta.

Perjantai, maastoilua Apassilla ja Siina Rauhalan tallilla

Tänään luistin töistä ja karkasin aamupäivällä maastoilemaan Apassin kanssa. Ilma oli kiva ja laukka metsätiellä niin kivaa! Apassi oli tänään jostain syystä vähän säikky; matkalla kohdattiin kaksi niin pelottavaa asiaa, että pitkään piti keskustella mennäänkö ohi vai ei. Tajusin tässä kohtaa, että onkohan minulla tähän edes riittäviä työkaluja - siis siihen, miten hevosen pelkoa pitää käsitellä? Pitäisköhän hankkia se Kaimion kirja - löytyisikö sieltä vastauksia?

Vähän haikeissa fiiliksissä ratsastin hetki sitten Siinalla syyskauden viimeisen tunnin Rauhalassa. Tammikuu menee reissussa ja kevään ratsastuskuviot ovat vielä vähän auki, joten en arvannut vielä edes varata paikkaa kevään ryhmistä.

Tunti oli kiva. Alkukäynnit otettiin laitumella umpihangessa. Tunnilla ei ollut monimutkaisia kuvioita, joten sai ihanasti keskittyä istuntaan ja perusratsastukseen; hyviin teihin ja apujen täsmälliseen käyttöön. Kevyt ravi tuntui tosi mukavalta. Laukka-ravi-siirtymät sujuivat luokattoman huonosti. Osittain ehkä siksi, että osa niistä tuli vähän pyytämättä esimerkiksi edellä olevan ratsukon siirtyessä raviin. Ei silti ollut kehumista niissäkään, jotka ehdin mielestäni muka valmistella.

Laukka tuntui ihan mukavalta, mutta huomasin, että jalkoihin tuli välillä vähän jännitystä ja kyynerpäät eivät tahtoneet pysyä omalla paikallaan. Vasempaan kierrokseen sain yhdessä vaiheessa itseni jotenkin vähän paremmin istumaan, ja huomasin, että se lyhyt hyvä hetki vaikutti positiivisesti myös Siinan liiikkeeseen. Enemmän hyviä hetkiä, kiitos! =)

Lauantai on poikkeuksellisesti heppavapaa, mutta sunnuntaina suuntaan taas Apassin kanssa maastoon. Tällä kertaa saan seuraa toisesta ratsukosta, ja pääsen toivottavasti tutustumaan johonkin uuteen, ehkä vähän pidempään reittiin.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Helliä hetkiä ja muuta mukavaa

Viime aikoina ei kyllä ole ollut syytä valittaa, että saisi liian vähän heppailla. Tällekin viikolle heppailukertoja taitaa kertya viisi - jihuu!

Keskiviikko, Kalle, Stenbackan talli

Keskiviikkona olin Mian tunnilla Kallella. Stressihälytin ujelsi punaisella, kun tajusin tilanteen: tunnille tuli kolme muutakin ratsukkoa, maneesi oli täynnä esteitä, ja lisäksi joukon jatkona vielä kaksi muuta ratsukkoa, joista toinen hyppäsi niitä esteitä. Huhhuh. Kyllä siinä oli tädillä tekemistä, että sai itsensä koottua. Välillä oli hetkiä, jolloin tuntui, että meni mihin vaan, onnistui olemaan tiellä :)

Tiellä olemisen ohella onnistuin myös vähän ratsastamaankin. Kalle oli ensimmäisissä laukoissa ihmeen villinä, ehkä aisti mun jännityksen ja stressin. Rauhoittui onneksi aika pian.

Sen verran on tainnut jännittää, etten oikein tarkasti muista, mitä tehtiin. Siirtymisiä ainakin. Ja sitten Mia alkoi vaatia kulmien ratsastamista kunnolla. Olen tainnut jättää uralla ohjaamisen enimmäkseen hepan hommaksi, ja nyt siihen kuulemma pitäisi kuulemma saada muutos ;)

Alkuun piti ratsastaa pysähdys kulmaan ja kääntää vasta sen jälkeen, jotta Kalle oppisi odottamaan. Ja toisaalta luottamaan siihen, että kyllä muakin oikeasti kiinnostaa se, ettei mennä seinää päin. Siitä sitten pikkuhiljaa jatkettiin ilman pysähdyksiä, ja ratsastin kai muutaman kulman ihan kelvollisestikin.

Pääsin myös harkkaamaan pitkästä aikaa avotaivutusta. Enkä kyllä voi väittää, että olisin pystynyt mieleni kätköistä palauttamaan mitään siihen liittyvää. Alusta siis aloitettiin, taas. Välillä löytyi pieni pätkä jotain sinnepäin, mutta enimmäkseen olin taas ihan liian varovainen ulko-ohjan kanssa ja muutenkin löperö.

Tunnin jälkeen sain klipata toisen puolen Kallea. Opin paitsi klippaamaan, myös välttämään fleecen käyttämistä klippauksen aikana. Niistä karvoista en taida päästä koskaan eroon.

Perjantai, Helmi, Rauhalan talli

Olin ihan yllättynyt, kun minulle oli pitkästä aikaa laitettu perjantain tunnille Helmi. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin ihan hyvät muistot, joten en ollut lainkaan pahoillani.

Tunnilla jatkettiin samoja jumppaharjoituksia, joita tehtiin tiistaina. Yhdellä jalustimella keventäminen tuntui paljon helpommalta - ehkä ei jännittänyt enää niin paljoa ja toisaalta Helmin tasaisempi ravi varmasti auttoi asiaa.  Ohjat ristissä ohjaaminen oli Helmin kanssa vielä haastavampaa kuin Sissillä; Helmillä kun on taipumusta muutenkin puskea pois ympyrältä.

Vasemman laukan nostamisen kanssa oli haasteita, ja laukassa keventäminen ei tänäänkään oikein tahtonut onnistua (siis laukka hyytyi heti, kun yritin keventää). Sen sijaan Helmi oli tänään selkeästi taipuisampi kuin aiemmin minun kanssani ja yhteistyö oli kaikin puolin miellyttävää.

Tunnin jälkeen Helmi poikkeuksellisesti viihtyi yhdessä, ja rapsuteltiinkin oikein ajan kanssa. Yleensä Helmi kääntää heti riimun irrottamisen jälkeen päänsä pois ja antaa hyvin selkeästi ymmärtää, että laputahan täti matkoihisi, mutta tällä kertaa oli rouva olisi halunnut vielä jatkaa juttuja. Jonkinlaisen yhteyden löytymisestä tuli hurjan hyvä mieli <3

Lauantai, Apassi, maastoilua!

Ihanan ystävän kautta tarjoutui mahdollisuus käydä maastoilemassa Apassi-nimisellä unkarilaishepalla. Viikko sitten perjantaina oltiin yhdessä tutustumassa. Tänään rohkaisin mieleni ja lähdin matkan yksinäni.

Olen jo useamman päivän metsästänyt topparatsastushousuja nimenomaan maastoilua varten, mutta tuntuvat olevan loppu joka paikasta. Ajattelin vielä ennen tallille ajoa käydä ratsaamassa Nummelan putiikit. No, housuja ei löytynyt sieltäkään, mutta reissu tuli silti kalliiksi. Eikä ikävä kyllä siksi, että olisin löytänyt jotain vaihtoehtoista shopattavaa.

Olin opetellut reitin Lohjalla sijaitsevalle tallille, mutta nyt kun tein mutkan Nummelan kautta, ajattelin luottaa opastuksessa navigaattoriin. Virhe! Lopputulos: matka Nummelasta Lohjalle kesti puolitoista tuntia. Meinasi välillä pinna vähän kiristyä.

Onneksi vaiva palkittiin. Maastossa oli ihanaa! Kaunista, rauhallista ja alla rauhallinen, reipas ratsu. Ihan täydellistä! Metsätiellä laukatessa ei voinut välttyä ajattelemasta, että voi kun sitä voisi tehdä joka päivä!

*****

Huomenna ohjelmassa talliorjailua ja ehkä vähän Rampe-kokeilua - jipii! (...ei varmaan saisi koko ajan hihkua, mutta minkäs teet, kun tekee mieli ;))

tiistai 7. joulukuuta 2010

Voimaton vasen

Tänään Rauhalan tunnilla jumpattiin! Ratsuna Sissi ja ensimmäisenä haasteena kevyttä ravia yhdellä jalustimella. Kylläpä oli täti toispuoleinen! Oikealla jalalla keventäminen toimi, olipa jalustin sitten ulko- tai sisäjalassa, mutta vasen jalka jalustimessa oli todella hutera ratkaisu molempiin suuntiin.

Erityisen hankalaa oli vasen jalka jalustimessa vasempaan kierrokseen. En kertakaikkiaan saanut oikeaa jalkaani hallintaan.  Se huiteli kuulemma balettityyliin kovin pitkänä ja kauniina, mutta ratsastuksellisesti niin kovin hyödyttömän ihan missä sattuu. Samaan aikaan ylävartalo kenotti kouristuksenomaisesti vasemmalle. Ihan hurjaa!

Laukassa harjoiteltiin keventämistä. Rytmin löytäminen oli haasteellista, eikä vähiten siksi, että pohkeet eivät tahtoneet aluksi pysyä kiinni, jonka vuoksi Sissi tiputti raville aina heti, kun aloitin keventämisen. Viimeisen puolen kierroksen aikana sain laukan pysymään yllä ja rytmistä kiinni - hauska fiilis! Ravissa tehtiin vielä kaksi alhaalla, yksi ylhäällä -kevennystä.

Ensimmäistä kertaa loppui voimat tunnilla niin, että noissa yhden jalustimen kevennyksissä oli pakko välillä pysähtyä ympyrän keskelle huohottamaan. Tunnin jälkeen oli hiki ja iloinen mieli - äärimmäisen hyödyllistä kehonhallinnan harjoittelua ja rytmitajun kehittämistä. Lisää tätä!

*****

Maanantaina kävin itsenäisesti ratsastamassa Kallella. Kaikinpuolin ihanaa, mutta päästän kyllä itseni niin helpolla, ettei yksinään ratsastelu minua eteenpäin vie. Mukavaa heppa-aikaa kuitenkin ja ainakin takamus saa tuntumaa satulaan :)

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Ajatuksen voima

Tänään sain taas loistavaa opetusta ja saman vanhan, mutta aina yhtä tervetulleen opetuksen. Nimittäin ajatuksen voimasta. Siitä, miten itsensä voi vakuuttaa epäonnistumaan. Tai siitä, miten voi ylittää itsensä, jos vain uskaltaa uskoa, kokeilla, laittaa itsensä likoon ja yrittää. Jos uskaltaa ottaa riskin, vaikka saattaakin epäonnistua.

Olin talliapuna Stenbackassa, mutta tällä kertaa apuhommia ei oikein voi edes apuhommiksi kutsua. Sain ratsastaa itsenäisesti Kallella, ja sitten pääsin vielä kokeilemaan Mian upeaa Rampe-herraa.

Itsenäinen ratsastaminen Kallela ei nyt varmaan vie minua juurikaan eteenpäin, mutta periaatteessa semmoista yhden kohdan harkkaohjelmaa voin yksinkin vetää läpi. Siis vaikka niin, että keskityn jollain kierroksella pelkästään siihen, että polvi on rennosti satulaa vasten. Ja toisella kiekalla sitten johonkin toiseen asiaan. Siis periaatteessa voisin. Nyt oli kyllä maneesissa sen verran vilskettä, että en juurikaan mitään suunnitelmallista ehtinyt miettiä. Vähän meinasi tulla liikenneruuhkastressi :) En oikein saanut Kallen omaa moottoria käyntiin, veikkaan että kaveri aisti stressin, joka varmaan puolittain jarruttaa omaa eteenpäinpyrkimystä.

Olen kerran aikaisemminkin saanut kokeilla Rampea, ja nyt kun sitä raporttia jälkikäteen luen, niin vaikuttaa, että laukannostot ovat jostain syystä tainneet silloin onnistua paremmin kuin nyt tai sitten olen vain päättänyt jättää kirjoittamatta haasteista.

Nyt sitä haastetta siis aluksi vähän oli. En ollut ihan selkeä puolipidätteessäni, mutta Rampe on tosi herkkä pohkeelle, joten luuli ilmeisesti minun pyytävän vain vauhdikkaampaa ravia. Ja kun kuski oli valmistautunut laukkaan, niin yhteinen rytmi oli todella hukassa. Toisella kerralla valmistelin kyllä itseni, mutta unohdin valmistella hevosen, jolloin laukalle lähtö oli hieman yllättävä. Muut yritykset sujuivat onneksi paremmin.

Ensimmäinen laukka-ravi-siirtymä oli myös ihan kammottava. Maneesissa oli yksi ratsukko meidän lisäksemme, mutta armoitetun lahjakkaana onnistuin siitäkin saamaan liikenneruuhkafiiliksen (?!), mistä seurasi se, etten keskittynyt siirtymiseen kunnolla ja homma ei todellakaan ollut hallussa. Hallitsemattomuutta kuvaa se, että Mia läksytti minua siitä, etten saa antaa heti periksi ja ruveta keventämään, jos ravin rytmi ei tunnu löytyvän. Jouduin myöntämään, että en minä yrittänyt keventää - pompin vaan niin kertakaikkisen kontrolloimattomasti, että se ilmeisesti näytti kehnolta kevennysyritykseltä ;D

Mutta nyt siihen tärkeimpään eli päivän opetukseen: noiden hurjan tuntuisten laukkalähtöjen ja ensimmäisen surkean laukka-ravi-siirtymän jälkeen alkoi tätiratsastajan itseluottamus jo vähän rakoilla. Tuntui, että ainakin ajatuksissa maneesin pohja häälyi pelottavan lähellä. Jos olisin itse saanut päättää, olisin varmasti sanonut, että noooh, eiköhän tämä jo tältä päivältä riitä, ja teeskennellyt, että olisin muutenkin ollut jo lopettelemassa. Olisin siis lopettanut epäonnistumiseen ja kasannut siitä luultavasti mörköjä seuraavaa ratsastuskertaa odottamaan.

Onneksi minä en saanut sitä päätöstä nytkään tehdä. Sain hetken aikaa koota itseäni, ja sitten uusi yritys. Ja voin kertoa, että fiilis on huikea, kun epäonnistumisten ja niiden aikaansaaman jännityksen keskeltä saa koottua itsensä ja onnistuu! Kyllä oli taas onnenkyyneleet silmissä!

Tähän tarinaan sisältyy kolme opetusta, joista ensimmäistä julistinkin jo heti tämän kirjoituksen alussa:

1. Ajatuksen voima on valtava. Jos päättää epäonnistua, niin todennäköisesti onnistuu siinä. Siis epäonnistumisessa. Jos taas päättää unohtaa entiset epäonnistumiset ja yrittää parhaansa, saattaa vaikka lopulta huomata tirauttavansa iloitkua.

2. Hyvä valmentaja tai opettaja on monin tavoin arvokas asia, eikä vähiten estäessään tätiä heittämästä hanskoja tiskiin juuri väärällä hetkellä.

3. Vaikka se näyttää keventämiseltä, se ei välttämättä ole sitä.

Kriittinen rauha

Perjantain tunnille mennessä en enää edes arponut, että kukahan mulle on laitettu - Siina tietenkin :) Ja se on siis  pelkästään positiivista. Vaikka on kiva, että saa ratsastaa erilaisilla hevosilla, on mukavaa saada mennä useampia kertoja perätysten samalla. Se on ainakin mulle ainoa tapa päästä kokemaan isompia onnistumisia. Ensimmäinen kerta pitkän tauon jälkeen on nimittäin aina vähän jotain sinnepäin.

Meillä oli kivan rento tunti ilman hankalia kuvioita. Siinan kanssa yhteistyö on parantunut tosi paljon. Muistan jo huomattavasti paremmin pidätteet - tällä tunnilla jopa ihan ensimmäisestä ravista lähtien - enkä jää enää läheskään niin usein vetämään kuin aiemmin. Kokonaisuuden hallintaa helpottaa se, että Siinan ravi on tosi tasainen, joten minunkin on siinä suhteellisen helppo istua. Tällä tunnilla myös taivutukset onnistuivat paremmin kuin aiemmin ja ylipäätään oli semmoinen olo, että homma oli kuskilla jotenkin hallussa.

Olen viime viikkoina tosi paljon pohtinut omaa oppimistani. Väitän, että itselläni ainakaan stressi ei sitä edesauta. Vaikka toki stressaavista tilanteista selviäminen saattaa aiheuttaa jonkinasteisen voittajaolon, niin ratsastuksellisesti stressitunnit saattavat viedä minua ennemmin huonompaan suuntaan. Siis kun stressaan, jännityn entisestään ja unohdan kaiken hyvään istuntaan liittyvän - tai en ainakaan kykene tietojani käytännössä toteuttamaan. Ja itse ainakin pelkään, että nämä kokemukset sotkevat sitä pientä hyvää alkua, joka lihasmuistiini on toivottavasti ehtinyt syntyä onnistuneiden tuntien aikana?

Joka tapauksessa nyt oli taas sellainen tunti, jolla oli aikaa ja tilaa miettiä omaa istuntaa, käsiä, kantapäitä, polvia, pakaroita ja reisiä - jopa vatsalihaksia. Paikoitellen oli sellaisia hetkiä, jolloin ratsastus tuntui tosi mukavalta. Ja Siina oli kyllä taas ihan huippu! <3