Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)

Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)

Emotions & Science of Motion

Niin paljon olisi taas kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaa. No vaikka siitä, että wuhuu, miten paljon mä olen oppinut kuluneiden viikkojen aikana! Elämä on kyllä ihan varmasti ihmisen parasta aikaa :)

Väliin on mahtunut jänniäkin hetkiä. Durppa on välillä vähän sinkoillut, kun on säikähdellyt sitä tai tätä. Onneksi mulla on useimpina semmoisina päivinä ollut tunti – Mian läsnäollessa sinkoilut ei vaikuta muhun lähimainkaan yhtä voimallisesti. 

Esimerkiksi alla olevia videoita edelsi säikähdys tuolla laitumen reunalla, joku pupu siellä kai oli. Mutta kun Istu! kajahti ajoissa, sain tilanteen haltuun melko nopeasti. Eka video on kuvattu tosi pian tuon jälkeen, ja en mä nyt ihan eksyneeltä siinä näytä :) 

Näissä kaikissa kolmessa videossa työn alla oli hyvät siirtymiset – ravista laukkaan piti yrittää siirtyä mahdollisimman pienellä ulkopohkeen hipaisulla ja takaisin raviin vain pysäyttämällä lantion liike. Tietysti koko ajan piti yrittää pitää hevo suorana ja huolehtia energiasta ja siitä, että etuosa pysyisi ylempänä – ne tavalliset työlistan asiat :) 

Toisaalta on ollut niitäkin päiviä, jolloin on jännittänyt vähän enemmän.  Viime torstaina talutin Durtsin maneesiin ja yhtäkkiä iski aivan järkyttävä pelko. Ja periaatteessa ihan ilman mitään syytä. Maneesiin oli kyllä tuotu kukkia ja päädyssä oleva pieni ovi oli auki, ja Durtsin näiden vuoksi ehkä pikkuisen normaalia enemmän hereillä – ei kuitenkaan mitenkään villi tai edes säpsy. Ja silti. Mua pelotti niin paljon, että tuli ihan tuskan hiki. 

Onneksi en ehtinyt kauaa hikoilla yksinäni, kun Mia tuli maneesiin. Aloitettiinkin sitten ihan hengitysharjoituksilla :) Jokaisen hengityksen myötä piti muuttua painavammaksi satulassa ja yrittää keskittyä vain hevoseen. Pikkuhiljaa pelko hellitti. 

Lopputunnista (meidän tunnit on tosin vaan 30 min) menikin jo ihan superhyvin. Kivaa ravia, ihana hevonen, hyviä laukannostoja ja suht kontrolloituja siirtymiä takaisin raviin. Tunteiden vuoristorata päättyi onnen kyyneliin. Pelosta jäi tosin kotiinviemisiksi päänsärky. Mutta siis ihan järkyttävää, että tuommoinen pelko voi ihan yhtäkkiä yllättää. 

En tiedä, jos sillä saattoi olla jotain tekemistä tulossa olevan Science of Motion -valmennuksen kanssa – olihan mun ratsastustunti jo heti sunnuntai-iltana, joten hyvä kai sitä oli alkaa jo torstaina hermoilemaan :)

Science of Motion -klinikka

Torstaina koitti kauan odotetun Science of Motion -klinikan ensimmäinen osuus: teorialuento. Olin pelännyt, etten ymmärtäisi Jean Luc Cornillen vahvalla ranska-aksentilla puhumasta englannista yhtään mitään, semminkin kun tiesin esityksen sisältävän runsaasti latinankielisiä kehon osien nimiä. Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Pystyin kyllä seuraamaan puhetta ja osan varmasti ymmärsinkin. 

En kuitenkaan aio tässä blogissa alkaa SOM-ajatuksia yhtään referoimaan muuta kuin siltä osin, mitä ymmärsin ohjeiksi tehdä Durtsin kanssa (näistä tuossa vähän alempana). Riski, että levittäisin vääriä käsityksiä, on liian suuri. 

Jean Luc ei mitenkään pihistele näkemyksiään, joten halukkaat voivat tutustua niihin Science of Motion -sivustolla. En yritäkään väittää, että helposti, koska mielestäni sivusto on vaikeaselkoinen ja raskaslukuinen, mutta jos mielenkiintoa riittää, niin sitähän sinnittelee, vaikka millaisessa viidakossa.

Joitakin teesejä klinikalta löytyy jo nyt koottuna Piitun blogiin. Ja sillä tahdilla millä muistivihko täyttyi, veikkaisin, että Piitu palaa aiheeseen vielä myöhemminkin :) (Oli muuten tosi mukava tavata!)

Perjantaina alkoivat sitten valmennustunnit, joille osallistuivat pääsääntöisesti samat valmentajat, jotka olivat mukana jo edellisellä SOM-klinikalla pari vuotta takaperin. Heidän joukossaan tietysti Super-Mia ja järjestelyistä päävastuun tälläkin kertaa kantanut Mini Wahlberg. 

Tunteja oli todella mielenkiintoista seurata. Jean Luc kävi useammankin hevosen selässä, ja sai älyttömän helpon näköisesti hevoset kuuntelemaan itseään ja liikumaan melko erinäköisesti. Hän myös koko ajan kertoi ratsastaessaan, mitä korjasi, millä keinoin ja miten toivoi hevosen reagoivan ja miten se reagoi. Mahdottoman mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa!

Tunnelma oli lämminhenkinen.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena – ja ripulisena. No joojoo, ehkä taas liian krouvia kuvausta, mutta yritän vaan olla rehellinen :) Yö meni huonosti. Näin painajaisia, että mua jännittää niin paljon, että D pistää ihan ranttaliksi ja JLC kauhistelee, miten _kukaan_ ei _koskaan_ aiemmin ole tippunut hänen valmennuksessaan. Koko päivän vatsa oli ihan sekaisin, välillä itketti, välillä hikoilutti, pyörrytti ja olin ihan täysin keskittymiskyvytön. Jälkimmäisen arvasinkin, ja siksi otin vikalle päivälle kameran mukaan, kun en kuitenkaan olisi pystynyt täysipainoisesti kuuntelemaan. 

(Kameran mukanaolosta olen jälkikäteen todella iloinen, sillä ystävällinen Pirita oli videoinut mulle talteen suurimman osan JLC:n puheista, joista väistämättäkin osa meni siinä hetkessä vähän ohi.)

Mua jännitti valmennukseen mennessä kaikki. Miten pärjäisin? Nolaisinko itseni? Mian? Hermostuisiko Durtsi? Saisinko sen liikkumaan ilman kannuksia? Mitä yleisö ajattelisi? 

Kaikkein suurin huoli oli kuitenkin se, että mitä jos D:n ongelmat olisivat JLC:n mielestä niin pahoja, ettei hän näkisi mielekkäänä edes yrittää korjata asiaa ratsastuksella...

*****

Talutin Durpan maneesiin, jossa oli edellinen tunti vielä menossa nuoren poniorin kanssa. Vaikka katsomossa oli ihmisiä, kentällä oli tuoleja ja ihmisiä ja päätyovi oli auki, oli D ihanan rento. Silloin suli myös pahin terä mun jännityksestä.

Sitten tuli meidän vuoromme. Aloitin (tietysti) kertomalla, miten paljon jännittää, ja aika ihanasti Jean Luc helpotti mun oloa vitsailemalla – se tuli tarpeeseen. 

Kun olin siis ensin selvittänyt omat mielipuolihaasteeni, kerroin, että Durpan ongelmat ovat takapolvissa (ainakin). Jean Luc tunnusteli polvia, useita eri pisteitä lannerangasta sekä pakaroiden alueelta. D reagoi yli puoleen näistä, mikä ei ole hyvä juttu. Kuitenkin JLC:n mielestä ne olivat sillä tavoin linjassa, että voisivat kaikki olla seurausta samasta ongelmasta. Hän katsoi myös D:n etupäätä, ja totesi, että hevo on todella kapea, kainalot ovat hyvin lähekkäin ja paino vahvasti etujaloilla. 

Ja siellä etujalkojen liikemekaniikassa se pahin vika onkin: etukavio jää liian taakse, jolloin takajalka ei mahdu astumaan oikeanlaista askelta, kun etukavio on vielä siinä, mihin takakavion pitäisi tulla. Siksi takajalka tekee kiertoliikkeen ulkokautta, mikä taas kuluttaa takapolven niveltä. Tämä on nyt ihan liian yksinkertaistettu kuvaus, mutta tämän enempää en toistaiseksi ole ehtinyt sisäistää.  Ei ole kuulkaa ihan helppoa :)

Ratkaisu vaivaan on joka tapauksessa etujalkojen liikemekaniikan uudelleenohjelmointi. Ne pitää saada astumaan enemmän ylös- ja eteenpäin. Se taas ilmeisesti tehdään "nostamalla" rintakehää, jolloin etujaloilla on enemmän tilaa liikkua. Hipsut nostamisen ympärillä johtuvat siitä, että "it´s not actually a lift, it´s a rotation".

Yksi onnistumisen edellytys on tietysti suoruus. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että etu- ja takajalat ovat linjassa vaan myös rungon pitää olla suora - sekä vasen-oikea-suunnassa että selkärangan rotaation osalta. 

Jean Luc on puhuu paljon, mutta lopulta pääsin myös kokeilemaan hommaa käytännössä. Sitä ennen korjattiin kuitenkin asentoa: ylävartalo piti siirtää inasen verran eteenpäin niin, että istuin tismalleen istuinluilla ja että selkärangan keskikohta oli täsmälleen istuinluiden yläpuolella. Rintakehää piti avata enemmän kuin mihin olen tottunut, mutta kokonaisuudessaan uusi asento tuntui ihan hyvältä...kunnes piti alkaa ratsastaa. 

Minun piti stabiloida kroppani mahdollisimman vakaaksi. Mitä vähemmän sivu- tai eteen-taakse-suuntaista liikettä, sen parempi – tämä on tuttua ja siihen oon Mian valmennuksessa pyrkinyt tähänkin asti. Mutta kun tähän lisätään se, että piti edetä niin hitaasti kuin mahdollista, tehdä puolipidätteet rintarankaa avaamalla (ikään kuin sisäänhengitysliike) ja samalla huolehtia, ettei käsivarsi jännity yhtään ja yrittää omilla sisäreisillä estää hevosen selkärangan rotaatio ja vielä pitää Durpan pää riittävän ylhäällä, niin ohop, kun olikin tekemistä. Muutama kierros käyntiä ja vähän ravia ja olinkin ihan poikki.

Alla olevalta videolta pääsee ehkä vähän käsiksi siihen, mitä tehtiin. Tämä on jo ratsastuksen loppupuolelta, minkä vuoksi tuo tasapaino löytyi tuossa videon alussa suht nopeasti. Aluksi se vei huomattavasti pidemmän ajan. Hassua on, että ravi tuntui minusta ihan kamalan huonolta, täysin vetelältä ja hitaalta. No ei se tietty mitenkään näyttävää olekaan, mutta kyllä itse yllätyin kun tuota siihen fiilikseen peilasin. ...Ja videon loppu paljastaa karusti sen, miten käy ravi-käynti-siirtymisen, kun jäntevyys katoaa :(

Fiilis valmennuksen jälkeen oli superonnellinen monestakin syystä: 

1. Jean Lucin mielestä D ei ole tuhoon tuomittu tapaus!!!

2. Pärjäsin ihan hyvin: sain mieleni kuriin, ymmärsin tehtävät ja keskityin ratsastamaan, en kikatellut enkä katsellut yleisöön huolestuneena siitä, millaisia ilmeitä siellä mahdollisesti olisi.

3. Durando käyttäytyi hienosti. 

Kun vielä valmennuksen jälkeen Mia kävi kehumassa ja sanoi olevansa ylpeä minusta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Durpan kanssa maneesiin toiseen päähän vähän pillittämään. 

Olen minä itsekin ylpeä itsestäni. 

Ja herrasmieshevosestani <3 p="">

Disclaimer: tätä tekstiä tai sen osia ei saa käyttää ketään muuta kuin minua vastaan - on enemmän kuin mahdollista, että olen ymmärtänyt asioita väärin, ja pidätän kaikki oikeudet muokata tekstiä ja mielipiteitäni mielin määrin, jos Mia tai Mini tai joku muu asiaan paneutunut oikaisee väärinkäsityksiäni  :)

Monenlaisia kyyneleitä

Kyllä. Myös toukokuussa on itketty moneen otteeseen. Onneksi enimmäkseen ilosta; oivalluksen, onnistumisen ja onnellisuuden kyyneleitä.

Mutta mahtuipa joukkoon myös pari sammiollista katkerampia kyyneleitä. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely eikä edes irronneilla ripsillä toivominen. On vain hyväksyttävä se surullinen tosiasia, että minun hevoseni on sosiopaatti. Ihan viittä vaille kuukauden päivät sujui yhteiselo kutakuinkin rauhaisasti, mutta sitten alkoi Durandon todellinen luonto paljastua (onneksi ei ehtinyt sattua mitään vakavaa) – ja niinpä Durtsi tarhaa jälleen yksinään.

Tiedän, etten pysty asiaan itse vaikuttamaan, mutta on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten pysty tarjoamaan hevoselleni mahdollisuutta elää laumassa ja rapsutella kaverin kanssa. Sydän särkyy.

Pari päivää olin ihan maassa, mutta nyt olen koonnut itseni ja päättänyt keskittyä myönteisiin asioihin ja ylipäätään asioihin, joihin voin vaikuttaa.

Durpalla on sentään välillä ollut yksinäänkin tarhassa ihan kivaa:

*****

Onnistumisia on tullut monella rintamalla. Kuvat ja videot kertonevat siitä paremmin.

Maastossa oltu jo kolmannenkin kerran.
Ja uudestaan se ihan kamala reitti. Pelotti ihan yhtä paljon ku ekakerralla – ja siis nimenomaan se reitti :)
Durtsi käyttäytyi hyvin, tietty!

Maneesissa on harkkailtu laukannostoja sulkutaivutuksesta – no joo, mut hei edes ajatus sinnepäin :)






Ja sit on harkkailtu ihan viimeisillä kerroilla tehokkaampaa istunnan käyttöä siirtymisissä. Lantio pitäis saada ihan liikkumattomaksi ja istua ikään kuin liikettä vastaan. Toimii todella hyvin silloin, kun onnistun. Tulee sen tuntuisia siirtymisiä, että voin väittää ratsastavani jokaisen askeleen.

Useamman tunnin aikana on tullut hihkuttua ja tiristetty ilon kyyneleitä. Se on vaan niin hieno fiilis, kun välillä löytyy yhteys, tasapaino ja pehmeät siirtymiset.



Ja sit on tosiaan yks Iso Haaste jälleen taklattu. Mulla on ollut pakkomielle, että pitäisi joskus kokeilla ratsastaa Durtsilla ilman satulaa. No nyt on kokeiltu. Ja seuraavan kerran kokeilen sitten, jos joskus onnistun saamaan Durpan siihen kuntoon, että selässä olisi oikein lihaksiakin. Nyt istuminen oli...no, elämys.

Durtsilla ei tietääkseni ole juuri menty ilman satulaa. Apuni taisivat olla melko epäselviä, sillä muutamaa raviaskelta tehtiin useamman ympyrän ajan. Yritin sekä pohkeella että istunnalla, ja askel kyllä kiihtyi, mutta todella pitkään meni ennen kuin tuli ravia. Mutta nyt se on tehty ja selvisin hengissä!



Ja ei muuten olisi tullut tätäkään tehtyä ilman Mian painostusta kannustusta. Olenko jo sanonut, miten huippua on se, että joku tuuppaa aina seuraavalle askelmalle, vaikka mukavuudenhaluisena, vähän laiskana ja aikamoisen pelokkaana sitä jäisi niin mielellään aina siihen, mihin on juuri saanut itsensä sinniteltyä :)

Strutsi

Hyvin on menneet ratsastukset, uskokaa tai älkää. Pikkuinen pessimmistipeikko meinaa aina välillä tulla olalle kuokkimaan ja kuiskuttelemaan manauksiaan, mutta sneppaan sen järjestäen matkoihinsa. Aion nauttia täysin siemauksin kaikista näistä ihanista fiiliksistä (pois lukien toi strutsi-hommeli, josta kerron vähän myöhemmin) :)

Viime torstaina oli Durtsin rokotus ja raspaus. Rokotuksesta nousi pieni lämpö ja D oli kyllä perjantaina ihan pois pelistä (vaikkei siis kuumemittari näyttänytkään enempää kuin 38,4) eikä edes päivittäisiä venytyksiä voinut ajatellakaan, koska tyyppi oli ihan huojuva.

Näyttää siltä, että rokotusreaktiot Durtsilla voimistuvat vuosi vuodelta, joten saa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Nyt onneksi kolme talutuspäivää riitti palautumiseen, kun lämpöä ei ollut kuin yhtenä päivänä.

Raspaus hoitui jälleen asiallisesti ilman rauhoitusta. Ilman rauhoitusta hoitamisessa on kolme hyvää puolta:

1) hereillä olevan hevosen pään kannattelusta ei tule hiki
2) heppaa ei tarvitse hoidon jälkeen varjella heinältä eli ei tarvitse käydä hysteerisesti imuroimassa korsia pois karsinasta ja
3) en tiedä, onko rauhoittamisesta merkittävää fysiologista haittaa, mutta tuskin siitä ainakaan hyötyäkään on.

Durppulan hampaat olivat hyvällä mallilla. Ihan takimmaisissa hampaissa oli vähän turhan paljon terävyyttä, mutta muuten kaikki näytti hyvältä, hampaiden osalta. Sen sijaan vasemman posken limakalvolla oli noin peukalonpään paksuuntuma, joka on voinut syntyä esimerkiksi paineen seurauksena. Ohjeeksi sain ratsastaa vaihteeksi toisilla suitsilla ja kuolaimilla.

Toisin kuin monilla pidempään lajia harrastaneilla ystävilläni, itselläni ei kaapista löydy valtavaa kuolainvalikoimaa. Niinpä kiinnitin Durtsin vanhoihin suitsiin vajaa vuosi sitten hankkimani suoran kumikuolaimen (juu, happy mouth ja maistuukin kuulemma ompulta), jota ei vaan ole rohkeus riittänyt aiemmin kokeilla (ai miksi ostin? Koska jossain artikkelissa sanottiin, että spagettihevoselle voisi toimia suora kuolain ja suoria kuolaimia osoittautui olevan melko vaikea löytää -> ostin ainoat, jotka löysin).

Nyt sitten maanantaina suuntasin kumikuolaimen kanssa tunnille enkä voi väittää, etteikö olisi vähän jännittänyt. Hyvin kuitenkin sujui. Muutaman kerran D koetti punkea läpi vasemmalle kääntävistä avuista, mutta ei mitään katastrofaalista ja sain korjattua. Muutoin meni ihan mallikkaasti, joskaan ne parhaimmat hetket eivät tuntuneet ihan yhtä hyviltä kuin tutuilla kolmipaloilla. Ehkä tuntui hankalalta saada ihan yhtä "elävää" tuntumaa vaan fiilis oli vähän puumainen. D oli kuitenkin ihan tyytyväisen oloinen ja sopivan reipas.

Tiistaina ratsastin itsenäisesti. Suitsitelineellä mieleeni muistui edellisenä päivänä kuulemani kokeneemman ratsastajan lausahdus: onhan noi muuten varmaan hyvät, mut jos se päättää lähteä, niin noilla sä et sitä saa kiinni. ...ja päädyin ottamaan suitset, joissa oli valmiina tutut, turvalliset kolmipalat (nössö!).

Tänään oli onneksi taas tunti, joten uskalsin laittaa jälleen kumikuolaimen. Ja nyt vasta ollaan tulossa tuohon otsikossa mainostettuun strutsiin.

Kaikki meni alkuun melko kivasti, ja sain Durtsin ravaamaan paikoitellen oikeinkin kivaa ravia. Myös meidän tasoon nähden tehtiin suht kivoja käyntipätkiä pitkän sivun lopusta seuraavan pitkän sivun alkuun asti. Siis kahden kulman läpi, joka ei todella ole meille helppoa. Ja ravissa tehtiin kolmikaarista kiemuraa, joista muutama oli kyllä ihan mun esitysten parhaimmistoa.

Sitten piti nostaa ensimmäisen kerran laukka. Ja ihan on totta, en edes tajua, mitä tapahtui. Laukka ei noussut ja joku mun tavassa pyytää tai jotain ehkä ärsytti Durtsia sen verran, että se hieman heilautti päätään yläetuviistoon. Apua! Ja sitten vielä toistamiseen sama. A-pu-va! Jos se lähtee, niin... Komensin sen verran, että sain D:n edes ravaamaan.

Siinä sitä sitten mentiin pari kierrosta, kunnes valmentaja sanoi, että nosta sitten vaikka ravista, kunhan nyt vaan tulisi sitä laukkaa. Ja siinä kohtaa mä heräsin. Tajusin, että en ollut edes yrittänyt nostaa laukkaa niiden kahden kierroksen aikana, mitä olin siinä ravannut. En ollut edes ajatellut laukan nostamista. En sen puoleen käyntiin siirtämistä, kulmia, taivutuksia tai tahtiakaan. En ajatellut mitään. Sillä hetkellä, kun D toisen kerran liikautti päätään, tungin pääni hiekkaan ja lakkasin ratsastamasta. Ihan kokonaan.

Ja mikä hurjinta, valmentajan kommentti laukan nostamisesta yllätti minut, sillä olin todella strutseillut menemään ihan siinä uskossa, että hänenkin arvionsa mukaan D varmasti näyttää juuri niin villiltä, ettei missään nimessä mitään laukkaa enää kannata ajatella.

En oikeasti tajua! Kyllä mä siis naurankin itselleni tämän vuoksi, mutta kyllä yksi osa mua myös on ihan aidosti hämmentynyt ja ärtynytkin. Miten mä voin mennä niin lukkoon jostain noin pienestä ja mitättömästä. Ja se todella oli pientä, niin pientä, että suurin osa ratsastajista ei varmasti edes mainitsisi koko asiaa - ja osa ei varmasti olisi edes huomannut mitään tapahtuneen. Tai siis, kun eihän mitään tapahtunut!

Katatoniasta herättyäni sain joka tapauksessa lopulta laukan nousemaan, ja sitten laukattiin vähän enemmänkin: kasia niin, että halkaisijalla vaihdettiin laukka ravin kautta. Muutamien roiskaisujen jälkeen siirtymät alkoivat sujua ja laukka oli molempiin suuntiin ihan semihyvää.

Jotenkin tää päivä pistää miettimään, että olisko mulle sit kuitenkin parempi se Simo-heppa, joka ei koskaan tee mitään yllättäviä liikkeitä? Kauhulla vaan venailen sitä päivää, jos D vaikka yskäsee, kun mä oon selässä :D

Muttei edes strutseilu ja sen nolostelu saa pyyhittyä pois hyvää mieltä. Elämä on :)

Yhden jutun haluaisin jakaa

Täällä vähän tiirailen kengänkärkiäni ja vaihtelen painoa jalalta toiselle, heijailen ja kurkkailen kulmien alta.

Vähän ujostuttaa, mutta silti tekee mieli kertoa ja itselle muistiinmerkitä tämä tärkeä asia:tänään tunnilla sain kehuja. Enkä nimittäin mistään pikkujutusta vaan täpäkästä asenteesta, jonka jollain ihmeen taikatempulla loihdin esille ihan omatoimisesti heti tunnin aluksi. En tiedä, mistä Hän tuli, mutta Hän on varsin lämpimästi tervetullut toistekin.

Asenteesta tietysti seurasi se, että Durtsi liikkui heti alusta lähtien reippaasti, ja itse sain hymyillä jo verkkaravien aikana. Saatiin aikaiseksi jopa melko nätti nelikaarinen kiemura, jollaista en ole tainnut kovin montaa kertaa ratsastaa.

Laukassa tehtiin samaa kasia kuin edelliselläkin tunnilla. Ero omassa ratsastuksessa oli perjantain tuntiin verrattuna iso: nyt onnistuin keskittymään muuhunkin kuin vain seuraavan laukannoston murehtimiseen. Ratsastin parempaa laukkaa ja keskityin siirtymisiin – ja se palkittiin.

Tosin... vasemman laukan esille kaivamisen kanssa on edelleen vaihtelevasti ongelmia. Tässä tehtävässä haaste kilpistyy siihen, että kun yrittää oikean laukan jälkeen suoristaa kaulaa – puhumattakaan siitä, että saisi edes pientä asetusta vasemmalle –, nostaa D laukan jo sillä hetkellä, kun tuntee edes pienen liikkeen sisäohjassa. Ja se laukka on silloin lähes järjestään oikea eli väärä.

Toisaalta, joskus nousee oikea laukka, vaikka D tuntuisi olevan kaikin puolin kropastaan ihan optimaalisessa asennossa vasempaa laukkaa ajatellen – ja välillä nousee vasen, vaikka palaset eivät ole sinnepäinkään paikoillaan...että yritä siinä sitten analysoida, mistä mikäkin johtuu. Ehkä pitäiskin vähemmän analysoida ja yrittää vaan entistä vahvemmin itse ajatella sitä vasenta laukkaa ja sitä, miltä siihen ponnistaminen tuntuu.

Vaikka laukat vasemmalle eivät ihan täydellisesti onnistuneetkaan, oli Durtsi laukkatehtävän jälkeen kuitenkin ihan superkiva! Mentiin niin ihanaa, energistä mutta tasapainoista ravia (ja kuulemma hyvässä muodossa) - sain taas nauraa ja kyynelehtiä yhtäaikaa.

Sitten tokat välikäynnit, joiden aikana päätettiin lopettaa taas hyvän sään aikaan. Ja se jos mikä palkitsee paitsi hevosen, myös ratsastajan. D lähti raviin ensimmäisestä, pienestä pyynnöstä tosi innokkaasti eikä ilo ainakaan yhtään laantunut, kun se huomasi mun keventävän :) Muutamat kierrokset ilmavaa, rentoa ravia molempiin suuntiin. Sitten loppukäynnit talutellen ja vähän temppuja maasta käsin. I-ha-naa!!!

P.S. Maastoilun sarallakin yritetään edistyä. Toissaviikonloppuna oltiin maastossa niin, että Durtsin vuokraaja meni Durtsilla ja itse sain lainata tallikaverin heppaa. Oli ihana päivä ja ihana maastoreissu, mutta olin varsin kiitollinen, etten ollut oman höyrypääni selässä – kaivannee vielä hieman totuttelua ;D

Yllättäviä ajatuksia

Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!

Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki.  Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.

Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.

Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.

Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)

Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!

Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.

Potkut.

En ole vieläkään toipunut sokista, mutta kai se on pikkuhiljaa alettava tätä tilannetta avaamaan. Ehkä omat ajatukset aukeavat siinä samalla?

On nimittäin tapahtunut kamalia valmennusrintamalla: sain potkut. Harvemmin kai menee näin päin, että valmennettava saa potkut, mutta ei se näemmä mahdotonta ole.

Vakavissaan, tähän ei liity mitään henkilöiden välistä dramatiikkaa, mutta tilanne on todella se, ettei Mia tällä hetkellä valmenna mua. Kirjoitin tällä hetkellä, koska toivon, että vielä joskus...

Totuttelu hevosteluun ilman Miaa ei alkanut hyvin: palasin saman tien lähtötilanteeseen eli esimerkiksi puristamaan vasemmalla jalalla niin paljon, että sain Durtsin kyljen taas auki.  Nyt pitää sitten pärjätä paitsi ilman Miaa, myös ilman kannuksia, kunnes opin taas olemaan puristamatta.

;(

Ihan järkyttävää :( Eikä pelkästään hevosen vuoksi. Onhan se nyt aika hurja tilanne, etten pärjää henkisesti päivääkään ilman Miaa ilman, että palaan taas kaikkiin vanhoihin huonoihin tapoihini.

Riippuvuus kauhistuttaa ja niin kauhistuttaa taantuminenkin. Samalla yritän kuitenkin ajatella, että ehkä – ehkä – tämä on minulle arvokas mahdollisuus rakentaa itseluottamusta, joka ei perustu toisen ihmisen uskoon pärjäämisestäni vaan siihen, että itse uskon itseeni.

En tiedä. En tiedä, koska mulla ei ole hajuakaan siitä, miten se tehdään. Välillä melkein henkeä ahdistaa, kun tuntuu, että oon niin hukassa. Tätäkin kirjoittaessa itkettää. Itsesäälistä. Miksi mä en osaa itsevarma? Miksi mä en voi vaan tehdä ratkaisuja ja luottaa siihen, että ne on oikeita? Miksi kaikkea värittää mutta entä jos...?

Miten itsevarmaksi tullaan?

*****

Vaikka juuri nyt ryvenkin kokolailla pohjamudissa, niin toivottavasti päivä vielä joskus paistaa tähänkin risukasaan yhtä upeasti kuin se tässä kuvassa paistaa rakkaan Durtsin yllä.

Edit:
Näköjään surun ja epätoivonkin hetkellä pitää yrittää hauskuutta ja dramatisoida juttuja, jopa sillä kustannuksella että varsinainen viesti välittyy väärin. Vastasin jo Maukan kommenttiin, mutta lisään nyt vielä vastauksen tähän, jottei enää muille tule väärää kuvaa:

Painotan nyt siis tässä vielä, että valmennusyhteistyö loppui Mian tahdosta, mutta hyvillä perusteilla eikä minua ole millään tavalla kohdeltu kaltoin – eikä siis missään nimessä ainakaan Mian taholta. Se, että olen itse tehnyt itsestäni riippuvaisen Miasta, on vain ja ainoastaan minun ansiotani, tiedän Mian pyrkineen nimenomaan kasvattamaan omaa itseluottamustani.

Olen ikuisesti kiitollinen Mialle kaikesta siitä, mitä olen häneltä vuosien varrella saanut. Samanlaista panostusta tulen tuskin koskaan keneltäkään valmentajalta saamaan. Ystävyys jatkuu joka tapauksessa, mutta toivon, että myös jonain päivänä voimme jatkaa valmennussuhdetta.

Videotodisteita

Videot on aika rakeisia (osaako joku sanoa, miksi iPhonella kuvatut videot on välillä ihan skarppeja ja välillä tämmöisiä?), mutta kyllä niistä näkee, että ollaan muualla kuin kotikentällä. Nämä siis kuvattu Stenbackan tallilla, toisella vierailukerralla.







Näihin lyhykäisiin sekunteihin mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä. Oma silmä tarttuu tietysti  hanakammin niihin huonoihin, mutta varmaan pitäisi katsoa tätä vain tyytyväisenä siitä, että ratsastan edes noin hyvin vieraassa paikassa.

Luulen, että voin myös olla tyytyväinen siitä, että esimerkiksi joku laukka-ravi-siirtymisistä näytti vähän vauhdikkaalta, mutta omaan silmääni ainakin näytti, että jo muutaman askeleen jälkeen sain homman haltuun ja hevosen takaisin mun alle. Se, että mun silmä on oppinut erottamaan tällaista on iso juttu. Vielä isompi juttu on tietysti se, että osaan ratsastaa niin!

Ja missä nyt mennään...

Tiistaina ratsastin itsekseni omalla mittaristollani todella skarpisti ja sinnikkäästi. Sain aikaiseksi yhden vasemman laukan, ja lukemattomat nostot oikeaa laukkaa vasemmassa kierroksessa :/ Vaikka miten yritin löytää ja tuntea oikean tasapainon.

Toisaalta tajusin ratsastuksen jälkeen, että mulla on vähän taipumusta myös jäädä ajatuksissani jumittamaan ja hakkaamaan päätä seinään: pakko saada vasen laukka, pakko saada vasen laukka, vasen laukka, edes kerran, vasen laukka, vielä kerran, pakkopakkopakko... No en nyt ehkä ihan noin hullu ole, mutta melkein ;) Tuommoinen pakkomielteisyys tuskin luo kovin hedelmällistä maaperää onnistumiselle. Ja ainakin se varmistaa sen, että ajatukseni ovat koko ajan siinä pakkomielteen kohteessa, sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä juuri sillä hetkellä teen – kyllä mä nimittäin yritin aina väliin tehdä jotain järkevää ravissa ja käynnissäkin.

Tämän päivän tunti sitten lopetettiin parin ravikierroksen jälkeen. D oli ponneton ja yskikin pari kertaa. Mittasin lämmön ennen laitumelle palauttamista, mutta ei ollut ainakaan kuumetta. Saattoihan olla vaan joku korsi jumissa jossain.

Lääkärisetä on joka tapauksessa tulossa huomenna. Veikkaan, ettei tällä kertaa kuulla liikkeestä sitä "very good" -kommenttia, joka viimeksi lämmitti mieltä niin kovasti...

Silmän turvotus on laskenut selvästi, mutta olisi saanut laskea nopeamminkin. Maanantaina soitin eläinlääkärille, joka sanoi, että mikäli hevo pitää silmää normaalisti auki, ei yleensä ole mistään vakavasta kyse. Neuvoi huuhtelemaan steriilillä vedellä, ja minä tein työtä käskettyä. D on kyllä niin ihana: se ei liikahtanutkaan, kun ruiskutin vettä sen silmään. Erittäin hoitomyönteinen yksilö, ja hyvä niin :)

Hajatelmia

Kärsimättömyys – helmasyntini

Miksi, oi miksi, en voi oppia nopeammin paremmaksi ratsastajaksi? Paitsi että se olisi muutenkin kiva juttu, olisi se Durtsin terveyden vaalimisen kannalta tärkeää.

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että junnaan paikallaan tai oon jopa mennyt takapakkia. Se tunne voi tosin johtua siitäkin, että kun haluaa koko ajan kovasti enemmän sitä unohtaa missä oli eilen.

Ongelmille vähemmän prosentteja

Voimallisimmin Mia on viime tunneilla yrittänyt iskostaa mieleeni sitä, että valtaosa keskittymisestä pitää koko ajan suunnata siihen omaan suunnitelmaan: miten liikutaan ja mihin suuntaan, millaisella energialla jne. Vaatii kehittynyttä mielenhallintaa (ja luultavasti minua edistyneempää ratsastustaitoa) antaa huonosti olevan jalustimen tai ohjien korjaamisen varastaa vain pieni pieni siivu ajatuksista. Kuulemma siihen jalustimeen saisi uhrata ihan maksimissaan 20 prosenttia keskittymisestä, loput 80 pitäisi keskittää suunnitelmaan ja tuntemiseen.

Paperillahan se kuulostaa ihan helpolta. Oikeassa elämässä menetän hevosen samalla sekunnin murto-osalla, kun huomaan jalustimen olevan huonosti tai ohjien päässeen pitkiksi. – Nimenomaan, en menetä hevosta sen takia, että ohjat ovat pitkät vaan siksi, että keskityn miettimään (voivottelemaan?) sitä, että ne ovat pitkät.

Yleinen negatiivisuus, voivottelu ja selittely – lisää täytettä syntisäkkiin

Joo, enpä voi kehua viime aikoina tursuneeni myönteisiä ajatuksia. Olen kuin huomaamatta valahtanut siihen ansaan, että latistan itseäni näkemällä pelkkiä kehittyskohteita enkä muista huomioida kaikkea sitä, mikä on hyvää ja mihin on syytä olla tyytyväinen.

Osa syy on varmaan siinä, että yleinen velttous on vaikuttanut myös kirjoitusintoon enkä ilman näitä blogianalysointeja oikein samalla tavalla tule huomanneeksi niitä hyviä juttuja. (Melko hyvä syy kirjoittaa säännöllisemmin, vai mitä?!)

Vasemmalla taas vaikeuksia

Vasemman laukan kanssa mennään taas vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tilanne ei ole vielä katastrofaalinen, mutta selkeästi samansuuntaista oireilua kuin keväälläkin. Onneksi ell on tulossa tarkistuskäynnille nyt torstaina. Toivottavasti saadaan nyt humma korjattua ennen kuin tilanne menee yhtä pahaksi kuin keväällä. Tähänkin vaivaan muuten auttaisi, jos osaisi ratsastaa paremmin...

Pakolliset positiiviset :) 

On tässä paljon hyvääkin tapahtunut. Kävin esimerkiksi toistamiseen valmennuksessa Mian kotitallilla. Tämä toinen reissu meni jo vähän vähemmällä jännittämisellä. Haasteellisuusastetta Mia nosti: pisti mut ratsastamaan ulkokentällä, jossa oli esterata ja hurjia nuoria ratsastajatyttöjä, joiden luulin olevan aikeissa hypätä (eivät sitten onneksi hypänneetkään). D oli oikein kiva, vaikka yritin välillä lietsoa sitä paniikkiin :D

Ja sitä paitsi traikun kiinnitykset ja peruutukset sujuivat jouhevammin.

Lisäksi pitää hehkuttaa sitä, miten mahtavan lungisti hummani suhtautuu paarmoihin. Kyllähän ne ärsyttävät, mutta pystyy silti seisomaan pitkiä aikoja paikallaan eikä ole mitenkään hysteerinen niiden suhteen (lobotomia?!).

Onko muuten kukaan löytänyt mitään karkoitetta, joka tepsisi paarmoihin? Mä kyllästän Durtsin vuorotellen pikiöljyllä ja Effolin karkotteella – näistä ehkä pikiöljy toimii pikisen paremmin, mutta ei mitenkään mahtavasti. Effolille paarmat nauravat päin naamaa istumalla kohtaan, johon juuri sekunti sitten ruiskutin karkotetta :/

Loppukevennys

Tiedättehän, miten sitä sanotaan, että lemmikit ja omistajat alkavat ajan mittaan muistuttaa toisiaan? Me ollaan Durtsin kanssa toteutettu sitä niin, että ollaan molemmat otettu hyönteisiltä osumaa silmien ympärille: mua pisti amppari kulmakarvaan ja Durtsia on varmaan purrut paarma, ainakin sillä oli alaluomi eilen melkoisen turvoksissa.

Täti Rohkea

I learned that courage was not the absence of fear, but the triumph over it. The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.
– Nelson Mandela

Courage is being scared to death but saddling up anyway.
- John Wayne

Courage is doing what your afraid to do. There can be no courage unless you’re scared.
- Eddie Rickenbacker

Siitä taitaa olla piskuisen vajaa vuosi, kun kirjattiin Mian kanssa mulle tavoitteita parille-kolmelle kuukaudelle. Yksi niistä oli pakata heppa traikkuun ja ajaa valmennustunnille Stenbackan tallille. Ihan että tulisi vähän harjoiteltua pelon ja hermojen hallintaa. Monessakin mielessä.

No, syitä ja selityksiä aina keksin, joilla sain visiittiä siirrettyä ja siirrrettyä. Niin paljon, että Mia varmasti oli jo luopunut toivosta.

Eilen illalla jo möngersi masussa ja oli inhottava olo. Aamulla heräsin päänsärkyyn vähän ennen seitsemää. Oksetti, pyörrytti ja oli paha olla.

Lähdin tallille vähän myöhässä. Mietin kai viimeiseen asti, voisiko huonoa vointia käyttää tekosyynä. Taas. (Oikeasti olen ollut vähän flunssainen, joten nyt selitys olisi jopa saattanut mennä läpi.)

Traikun autoon kiinnittäminen oli työlästä. Edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja kun rutiinia kaikkiaankin on huikeiden kolmen vai neljän kerran edestä, oli multa kokonaan päässyt unohtumaan, miten se tehdään. Yritin voimalla sen sijaan, että olisin käyttänyt älliäni. Olin ihan hiestä märkä, kun parinkymmenen minuutin ähellyksen jälkeen viimein onnistuin.

Pakkasin satulan, suitset ja muut romppeet traikkuun ja sitten hain Durtsin laitumelta. Tyyppi oli ehtinyt piehtaroida oikein huolella, joten harjattavaa riitti. Hiki ei päässyt kuivumaan eikä syke laskemaan.

Lastaaminen sujui ilman mitään epäröintiä, niin kuin tietysti odotettavaa olikin. Myyjältä saamissani käyttöohjeissa mainittiin, että lastaus ja purku hoituu ihan yhdenkin ihmisen voimin, mutta ystävällisesti mieheni kuitenkin piipahti paikalla sen verran, että laittoi puomin paikoilleen. Koska D on helppo lastata, en halua ryssiä ja aiheuttaa huonoja kokemuksia.

Matka Stenbackaan meni kivasti ja oltiin kohtuuajoissa perillä. Automatkalla hikisessä paidassa meinasi alkaa vähän paleltaa – onneksi syke oli kuitenkin pysynyt tasaisen korkealla koko ajan.

Satuloin Durtsin traikussa ja viilsin siinä jossain välissä pari rystystäkin auki. Kädet tärisivät eikä mistään oikein meinannut tulla mitään.

Traikusta ulostauduttuaan D oli hetkisen vähän pinkeänä. Ja siis painotan, että todella vähän. Pää vähän korkeammalla ja hirnahti pari kertaa. Kentälle mennessä otti pari raviaskelta. Siinäpä se draama sitten olikin.

Tein kentällä maasta samat takaosan väistätykset, jotka teen joka päivä kotonakin. En tiedä, onko niistä fysikaalisessa mielessä mitään hyötyä, mutta varsinkin omaan mielenhallintaan auttaa tehdä "jotain järkevää". Ehkä se auttaa vähän heppaakin.

Kenttä oli täynnä esteitä ja olin todella iloinen, kun Mia varmasti säälistä mua kohtaan päätti pitää tunnin maneesissa. Mukana oli kaksi muutakin ratsukkoa ja tämä taisi olla toinen kerta, kun oltiin Durtsin kanssa ryhmätunnilla. Edellisestä onkin aikaa aika tarkalleen kaksi vuotta.

Kiipesin kyytiin ja jonkinmoinen ihme tapahtui. Pahin jännitys helpotti melkein saman tien. Varmasti vielä jännitti, muttei enää pyörryttänyt eikä oksettanut eikä tuntunut sitä sisäistä horkkaa – jipii (ja tämän sanottaisiin silleen aika väsyneellä, toteavalla äänellä). 

Lämmittelyraveissa olin sitä mieltä, että D oli enemmän kiinnostunut kahdesta muusta hevosesta (erityisesti siitä tammasta) kuin minusta, mutta ei ollut mitenkään pahantahtoisen tai villin oloinen. Sitten harjoitusravista lähtien D esittikin parastaan. Ei ole usein niitä hetkiä, kun heppa on noin kivan tuntuinen: kevyt, sopivan energinen ja jotenkin todella pehmeä. Ihana <3 nbsp="" p="">
Välikäyntien jälkeen olikin sitten tutumpi fiilis. Ei mitään mahdottoman kamalaa, mutta yhtäkkiä tuntui kuin Durtsin jalkoihin olisi laitettu punnukset ja suukin eleli taas välillä omaa elämäänsä. Mian mukaan se ei näyttänyt niin pahalta kuin mitä se minusta tuntui. Ja tietysti laskeuduin aika korkealta, kun D oli alkuun niiiiiiiin superkiva.

Mutta tärkeintä oli, että hengissä selvittiin eikä Durando tehnyt mitään tyhmää koko aikana.

Lastaus sujui ihan kivasti, joskin D kerran pysähtyi sillan eteen ja yritti olla sen oloinen, ettei muka tulisi sisään. No murahdin ja nykäisin vähän narusta, niin tulihan se heti kiltisti. (Mä oon muuten alkanut murista ihan kamalan paljon, se on kuulkaa kamalaa. Mähän oon kohta niinku joku liikkuva eläintarha: pikkuoravat ja jääkarhut samassa paketissa.)

Kotimatka sujui hyvin ja D oli onnellinen päästyään takaisin laitumelle.

Minä tein oman ennätykseni peruuttamalla traikun paikalleen alle viidessä minuutissa – edellisellä kerralla meni parikymmentä minuuttia ;)

Päivästä olisi varmasti voinut napsia paljonkin kuvia, jollei olisi ollut niin p****t housuissa koko ajan. Mutta kyllä mä sitten lopulta vähän rentouduinkin, ja muistin että vois kuvata, joten tässä kuvasaalis, olkaa hyvä:

Ihan itte peruutettu. Ja vielä tuolta vaikeemmasta suunnasta. Vau.

Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta

Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.

Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...

Inisevä täti

No, koville on joutunut Miakin mun kanssani.  Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:

"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."

Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.

Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.

Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen

Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.

En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.

Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!

Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).

(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))

Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.

Ja loppuun kootut selitykset

Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.

Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)

On ratsastamista – ja sitten on Ratsastamista

Siitä on nyt suunnilleen vuoden päivät, kun ratsuväki (=supervalmentaja Mia) karautti tallinpihaan pelastamaan tätiä pahasta pulasta. Monien muiden ongelmien ohella hyvin nopeasti kävi ilmeiseksi, että yksi este täysipainoiselle harjoittelulle oli surkea kunto.

Niin kuin moni muukin asia, on myös kunto kohentunut vuoden aikana, mutta samaa tahtia on kasvanut myös vaatimustaso – lopputulema on se, että jokaisella tunnilla meinaa loppuu kunto kesken, sekä minulta että Durandolta. Tilannetta ei varmasti ole parantanut pyrkimykseni onnistuneisiin ratsastuskertoihin, mikä on tarkoittanut käytännössä noin 15–20 minuutin ratsastuksia. No päätin viime viikolla, että on ryhtiliikkeen aika!

Mutta voi hyvänen aika, miten vaikea on Ratsastaa itsekseen! Sykemittari on tämänkin sluibailun todentamisessa aika armoton kaveri:

Valmennustunnin lukemat

sykealue 3 (korkein) – 13:23
sykealue 2 – 18:30

Itsekseen ratsastaessa

sykealue 3 – 0 min
sykealue 2 – 3:26

Ja minä muka ihan tosissani yritin!!! 

No nyt tuon herätyksen jälkeen olen tsempannut entistä enemmän ja eilistä itsenäiseltä ratsastukselta kirjautui reilut 13 minuuttia sykealueelle 2 ja 3-sykealueelle jopa 20 sekuntia :)

Enkä nyt siis yritäkään väittää, että ratsastuksen kuuluisi aina olla sellaista, että syke nousee hurjaksi – sehän riippuu aina ratsukon tasosta, päivän kunnosta ja siitä, mitä harjoitellaan. Selvää kuitenkin on, että samalla hevosella näin suuret erot valmennustuntien ja itsekseen ratsastusten välillä kertovat karua kieltä siitä, että itsekseen tekeminen ei ole Ratsastamista nähnytkään, ei aina edes ratsastamista vaan ehkä pikemminkin jonkinlaista ratsastelua.

Haastan siis itseni muokkaamaan sekä valmennustuntien että itsenäisten ratsastustuntien sykealuelukemia lähemmäs toisiaan. Valmennustuntien lukemat saisivat kunnon kohentamisen myötä mielellään vähän laskea ja itsenäisen ratsastuksen lukemat tsemppaamiseen ja keskittymisen myötä vähän kasvaa.

Kuntokuurilaiset :)