Taas paukkuu

Alkuun varoitus: Jos olet kyllästynyt lukemaan leijumista, kannattaa oikeastaan skipata tämä postaus ihan kokonaan :)

Niin olen ollut ylpeä itsestäni ja edistymisestäni, että henkselit ovat paukkuneet oikein urakalla. Kehitystä on tapahtunut sekä teknisellä että henkisellä puolella. Ja vaikka ensimmäinenkin on tärkeää, niin jälkimmäinen se vasta tärkeää ja merkityksellistä onkin! Oon ollut oikein reipas ratsastaja!

Maastossa oon käynyt usein ja erilaisilla kokoonpanoilla. Erityisistä rohkeuden puuskista mainittakoon reissu, jolla kaverin heppaa vähän jännitti pariinkin otteeseen, mutta onnistuin siitä huolimatta pysymään itse rentona ja luottavaisena siihen, että D kyllä käyttäytyy. Ohjat pysyivät pitkinä ihan koko taipaleen ajan.

Tuolla reissulla vastaan tuli myös ravihevo kärreineen. Väistettiin kyllä vähän sivuun, mutta tuskin olisi tarvinnut, niin rentona pysyi molemmat hepat. Sitä paitsi ohjastaja oli todella mukava mies, joka ohitti meidät asiallisesti käynnissä ja vielä mukavia jutellen.

Myös sänkkärillä on käyty kävelemässä ja nauttimassa useampaan otteeseen.

Eikä ihan pelkästään kävelemässä vaan jopa:




Tuo tuossa videolla on siis elämäni toinen laukkapätkä sänkkärillä. Ensimmäinen tapahtui noin 45 sekuntia ennen tuon videon alkua ja oli ihan yhtä rauhallinen. Mian piti kyllä tuohon kokeiluun usuttaa, mutta Rouva Ei taisi kerrankin olla lomalla oikeaan aikaan, ja tein reippaasti työtä käskettyä. Hymy tuossa lopussa kertonee kaiken tarvittavan fiiliksistä :) No, siltä varalta, että suttuinen kuva hämää, niin ehkä vielä yksi: JEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

****

Tänäänkin oltiin sänkkärillä, mutta tunnelma ei ollut ihan yhtä seesteinen. Jokaisen piti vuorollaan ottaa vähän ravia ja laukkaa. En ollut vielä ehtinyt kuin ravata puoli ympyrää, niin sain tällaista kyytiä: 






No ei ollut niin kamalaa sitten videolta katsottuna, mutta siinä hetkessä tuntui kyllä ihan kunnon pompuilta. Olisin myös voinut istua siellä satulassa ja käyttää vähän vatsalihaksia, niin ei välttis olis tuntunut niin hurjalta ;)

Onneksi oli taas mukana Mia, joka komensi ratsastamaan eteenpäin, ja kyllähän se D siitä asettui. Ja taas tuli myös aihetta olla itseeni tyytyväinen, kun ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta otin laukkaa vielä toiseenkin suuntaan. Ei ehkä välttämättä olisi tehnyt mieli, mutta halusin lähteä pellolta tilanne kaikin puolin hanskassa – ja niin myös tein! Eihän tätä opi eikä rohkeus kasva muulla kuin yhdellä tavalla: tekemällä. 



*****

Kentälläkin on treenattu. Esimerkiksi sitä, miten se oikea käsi pysyisi paikallaan eikä aina seilaisi eteenpäin ja/tai sään yli. Piti ottaa kiinni jalustinhihnan hännästä, ja kyllä tuntui haasteelliselta ratsastaa. Meinattiin mennä päin estetolppia, kun en yhtäkkiä osannutkaan ohjata :)



Aika paljon on myös harjoiteltu vastalaukkaa. Sehän on ollut mulle aina aika vaikeaa, on tuntunut, että homma ei oo ollenkaan mun hanskassa, että kaahotetaan ihan holtittomasti tai että ihan just tippuu raviin. Nyt on harjoiteltu jopa vastalaukkoja ympyrällä niin, että aina joka toinen kerta piti nostaa myötä- ja joka toinen kerta vastalaukka.



Siihen nähden, miten meidät ongelmat ovat monta vuotta pyörineet lähinnä sen vasemman laukan löytymisen ympärillä, on aika yllättävää löytää itsensä tilanteesta, jossa vasemmassa kierroksessa ympyrällä ei yhtäkkiä nousekaan oikea laukka :)

Kaikkiaan vastalaukankin osalta on menty iiiiso harppaus eteenpäin, ja ajoittain vastalaukan ratsastaminen on jo tuntunut lähes yhtä mukavalta kuin myötälaukankin ratsastaminen. Ja ihan varmasti ollaan tultu todella pitkälle siitä kaahottamisfiiliksestä ja tunteesta, että laukka menisi rikki pienestä liikkeestä.



*****


Kaiken muun ylpeyden lisäksi olen myös todella ylpeä mun valmentajasta, joka on ihan itse kouluttanut estesukuisen hevosen siihen pisteeseen, että tänä kesänä pääsivät starttaamaan ensimmäisen Pyhän Yrjön ja viikko sitten tekivät molemmat ensimmäistä kertaa elämässään vaihtoja joka askeleella. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista? Siis opettaa hevoselle jotain sellaista, mitä ei itsekään ole koskaan päässyt aiemmin kokeilemaan, mutta näköjään joillain meistä on vain riittävän vahva intuitio, että sen kanssa pääsee vaikka mihin!

Tässä vähän videota, kait tokalta kerralta. Ja klassisesti parhaat sarjat meni tietysti ennen kuin nauhoitus alkoi, mutta todistajia oli onneksi livenä paikalla runsaasti :) Go Mia ja Rampe!




*****

Valmentajalta tuli ukaasia, ettei saisi kirjoittaa mitään muuta kuin positiivista, mutta meinasin sitä kuitenkin vähän uhmata. On meidän taivaalla nimittäin yksi pilvikin: kenkiä on taas lähtenyt enemmän kuin jaksaisin laskea. Vai miltä kuulostaa se, että kaksi viikkoa kengityksen jälkeen (jihuu, sentään pääsi seppä kerran kengittämään ympäri asti), lähtee toinen etukenkä ja toisesta kaikki sisäpuolen naulat.

No sitten perjantaina tulee seppä ja joutuu laittamaan paikka-aineen molempien etusten sisäsyrjään, että on joku kohta, mihin naulata. Sunnuntaina (!) lähtee toinen etukenkä ja samalla meinaa lähteä tulppa sieltä surullistenkyyneltenkanavasta (onnellistenkyyneltenkanavahan on auki tuon tuostakin).

Seppäkin melkein itki, kun laittoi tiistaina uudet paikka-aineet. Painotti jälleen, että nyt ei kyllä saisi enää irrota...No mitä mä nyt sit voin tehdä, pidän peukkuja? Tilaan niitä superhyviä Cavallon bootseja vielä kolme lisää, että on sitten tarvittaessa jokaiseen jalkaan?

*****

Mut kun tuolle kenkäasialle en voi tehdä enempää kuin voitavani, niin olen päättänyt keskittää energiani näihin hehkutuksiin ja leijumiseen. Meillä oli nimittäin myös rataharjoitus eilen, eikä muuten mennyt huonosti! Mutta siitä teen oman postauksensa, jottei tämä veny ihan kohtuuttoman mittaiseksi.

Loppuun vielä yksi suloisuus:

Mini-Rianna muutti tallille. Durtsin mielestä se oli aluksi toooosi epäilyttävä.

Hakuna matata

Säät vaihtelee, mutta hyvä mieli pysyy :) Se on tän hetken tunnelma, ja silläkin uhalla, että sen ääneen sanominen tuottaisi huonoa onnea, olen päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta tällaisesta päivästä, jolloin:

A) Durtsi on tyytyväisenä tarhassa kaverin kanssa (jopa niin hyvin, ettei todellakaan tuu mua portille vastaan!), ja

B) mun ja Durtsin yhdessä tekeminen sujuu kivasti.

"Oon täällä taaimmaisessa kulmassa, tuu hakemaan, jos haluut mut hommiin."

Olen tietoinen siitä, että Durtsin tämän hetken käytös voi olla vielä vieraskoreutta ja muuton aiheuttamaa hämmennystä. Ja tietysti samalla kovasti toivon, ettei niin ole.

Se, että olen saanut ratsastaa nyt viikon yhtäjaksoisesti Mian valvonnassa, on tehnyt ihan huikeasti hyvää mun itsevarmuudelle. (Ja sekin tietysti vaikuttaa Durandon olemiseen myönteisesti.)

Just nyt olo on sellainen, etten aio antaa periksi yhdellekään tyhmälle pelolle. Tai ei toi ilmaus oikeastaan kuvaa sitä, miten koen tämän hetken olotilan. Enemmän kyse on siitä, että oon onnistunut tsemppaamaan keskittymispuolella ihan valtavasti. Mietin enemmän sitä, mitä mun ja Durtsin välillä tapahtuu enkä niinkään keskity kyttäämään, mitä sellaista ympärillä tapahtuu, joka voisi tulla meidän väliin :)

Alla pari Mian ottamaa kuvaa tältä päivältä. Näin sitä vaan ratsastellaan, vaikka vieressä laitumella juoksee alta viikon ikäinen varsa :)

Noo, ehkä varsaa on vähän vaikea erottaa tuolta, mutta on se siellä :)

Tässä näkyy varsa inasen verran paremmin, mammahevosesta vähän vasemmalle.

Tänään treenattiin erityisesti laukannostoja. Ja nyt en siis puhu siitä, että tarttis treenailla sitä, että nouseeko laukka vai ei, koska sehän on itsestäänselvä asia :) Vaan nyt pitäisi pikkuhiljaa saada niihin nostoihin jotain laatuakin; huolehtia siitä, että ensin on laadukas ravi, suora hevonen ja sitten mikään  muu kuin askellaji ei muutu siirtymisessä (eikä pari askelta sitä ennen!) ja selkä pysyisi mukana.

Laukka-ravi-siirtymissä haastetta toi siihen keskittyminen, että laukan jälkeinen ravi olisi heti ensimmäisestä askeleesta lähtien energista, olematta kuitenkaan vauhdikasta. Muutamia vähän parempiakin siirtymisiä mahtui joukkoon, mutta tekemistä riittää.

Tunnin jälkeen oli taas (kuten edellispäivänäkin) sellainen olo, että on oikeasti ratsastanut eikä vain matkustanut. Ja Miakin kommentoi, että kehitystä on tapahtunut siinä, että jaksan jo ratsastaa paremmin kuin vielä hetki takaperin. Wuhuu! 

Henkistä edistystä, mutta muuten luokaton esitys

Hellurei kuulkaas, niin sitä vaan ihan reippain mielin kiipesin satulaan tänään =) Voin ihan rehellisesti sanoa, että ei pelottanut yhtään enempää kuin edellisenäkään päivänä, joskaan en ehkä tuntenut ihan yhtä voimallista riemuakaan. Mutta ei siis pelkoa - ja se on minusta aika hemmetin suuri edistysaskel! Olen ylpeä itsestäsi!

Tunnilla suoriutuminen muuten ei juuri antanut aihetta ylpeyteen. Aloitettiin käynti-pysähdys-harjoituksilla, jotka eivät todellakaan menneet sinnepäinkään. Sähläys ja epävarmuus kasvoivat yritys yritykseltä ja lopulta vaan hävetti enkä edes itse uskonut voivani onnistua missään. Durando varmasti aisti paskan fiilikseni ja paineli menemään turpa maassa melkein koko tunnin. Ja se taas ei millään tavalla parantanut omaa fiilistäni.

Tähän ristiriitaiseen päivään mahtui siis suuren suuri ilon ja ylpeyden aihe ja fiilismielessä ehkä paskin suoriutuminen piiiiiiitkään aikaan.

Halusin loppuun jotain positiivista, joten hämärtyvää iltaa uhmaten suuntasin pellolle ja kapusin selkään. Siinä lämpöisen viltin päällä istuessa pimenevällä pellolla hevosen liikkeet tuntuivat rauhoittavilta. Durde oli levollisen oloinen, vaikka kotiinpäin tullessa kävikin välillä vähän viima. Eikä mua pelottanut. Tallin piha-alueelle palattuamme tosin jalkauduin nopeasti, kun hepat tarhoissa spurttailivat vähän – uhkarohkea mä en sentään ole ;)

Taas mentiin!

Niinpä niin, itku pitkästä ilosta ja ei pitäis nuoleskella ja joka kuuseen kurkottelee jne.

Ehti siis olla todella monta todella hyvää päivää Durden kanssa. Yhtenä päivänä jopa uskaltauduin hämärässä pellolle menemään alkukäynnit ja sekin meni kivasti. Olen ratsastanut maneesissa hyvällä fiiliksellä samaan aikaan kahdenkin ratsukon kanssa ilman mitään paniikkia ja jatkanut laukassa, vaikka joku on poistunut tai tullut sisään.

Kiropraktikko-lääkäri kävi taas niksauttelemassa Durden lauantai-iltana, joten sunnuntaina piti liikuttaa vain kevyesti. Lääkäri varoitteli, että heppa saattaisi olla vähän jumissa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut toivoa, että se olis ollut vaikka vähän enemmänkin jumissa.

Ja mitä sitten tapahtui? Kaikki oli mennyt oikein rauhallisesti ja olin jo ajatellut, että otan enää yhden laukannoston vasempaan ja sitten lopettelen. Montaa askelta ei päästy vasemmassa laukassa, kun lähellä ollut heppa vähän pomppasi. Ja sitten mentiin.

Puolikas pääty-ympyrä ensin ihan holtittoman tuntuista vauhtia ja tuntui, etten aiokaan saada kiinni. Olin ihan varma, että päädyn taas sinne maneesin päätyyn tantereeseen ja pelkäsin laskeutuvani kouluaitojen päälle. Sitten sain kuin sainkin vähän vauhtia pois, mutta siitä säästyneen energian D päätti sitten käyttää näyttävään köyrypukkisarjaan. Onneksi sain ohjat pidettyä käsissä ja Durde ei saanut päätään ihan polviensa väliin.

Jos jotain hyvää pitää tilanteesta hakea, niin fyysinen tasapaino ei järkkynyt pahasti. Henkisestä tasapainosta ei valitettavasti voi sanoa samaa. Olihan tämä odotettavissa, mutta silti harmittaa, kun ehti olla jo niin pitkä, ihanan seesteinen jakso takana.

Onnistuin kuitenkin olemaan sisukas ja päätin, etten tule selästä alas ennen kuin syke on tasaantunut ja voin ratsastaa kutakuinkin normaalisti. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja lopuksi laukkailin lauleskellen vielä härdellin käynnistäneen tamman ympärikin. Satulasta laskeutuessa syke oli normaali ja mieli aika ok, jalat ja kädet ei tärisseet. Pahoin kuitenkin pelkään, etten tänään nouse satulaan yhtä luottavaisin mielin kuin eilen. Onneksi on tunti eli en ole yksin!

Heinälaatikon (yksi) huono puoli on se, ettei aina voi seistä peppu tuiskuun päin :(

Jeejeejee

Parikymmentä minuuttia hyvällä fiiliksellä maneesissa ja sen jälkeen:



Videolla puolivälin jälkeen kuuluva kummallinen ääntely on mun varovaista hehkutusta: jeejeejee :)

Oli erittäin seesteinen, kahden keski-ikäisen kävelytuokio pellolla. Ja niin oon ylpeä itestäni!

Rakkautta, luottamusta ja huumoria

Tällä hetkellä tuntuu, että katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi: näen toki kehitysalueet ja puutteeni, mutta fiilis on sellainen, että kaikki on mahdollista, mikään ei ole ulottumattomissa.

Durandon kanssa tuntuu, että ollaan tultu vähän tutummiksi. Ehkä luotetaan toisiimme hitusen enemmän. Minä olen tietysti ihan rakastanut, Durtsi ottaa vähän maltillisemmin ;)

Olen löytänyt itseluottamuksen siemenen ja onnistunut siitä jo jonkinlaisen hennon verson kasvattamaankin. Sen ansiosta Durando käyttäytyy enimmäkseen hyvin ja kaidalle polulle palauttamiseen riittää yleensä pieni murahdus (no, käytävällä kuopimisesta pitää välillä sanoa aika isosti silloin, kun oon hakemassa porkkanoita). Olen myös oppinut murahtelemaan selässä ollessani; en enää hyväksy ihan mitä tahansa haahuilua ja osaan välillä reagoida suht nopeastikin ei-toivottuihin aloitteisiin tai niiden aihioihin.

Itseluottamuksen verso on myös tuonut yhteiseen olemiseen enemmän hyväntuulisuutta ja huumoria: kun ei koko ajan jännitä ja pelota, jää tilaa vähän muillekin fiiliksille. Ja kun ei koko ajan jännitä ja pelota, osaa niihin jännittäviinkin asioihin suhtautua välillä vähän enemmän nauraen kuin jäykistyen.

Olen toki tietoinen siitä, ettei se välttämättä vaadi kovin kummoista välikohtausta, kun tämä fiilis murenee, mutta uskon myös, että koko ajan kehityksen myötä itseluottamuksen palauttaminen nopeutuu ja sitä pystyy aina rakentamaan pikkuisen vahvemmaksi, kestämään pikkuisen isompia välikohtauksia.

Kuluneelle viikolle on mahtunut todella paljon hyvää eikä mitään mainitsemisen arvoista huonoa. Mia oli reissussa, joten olin tähän päivään asti oman onneni nojassa ja pärjäsin ihmeen hyvin. Ratsastuksellisesti viikko oli kevyt, koska olen päättänyt, että viivyn selässä vain sen aikaa, kun pystyn siellä tekemään asioita keskittyneesti. Maksimissaan olen ratsastanut puolisen tuntia, mutta sen lisäksi on sitten kävelty ja harkkailtu maastakäsin perusjuttuja. 

Tässä kuluneen viikon kohokohdat:

1. Olen useampaan otteeseen ratsastanut maneesissa muiden ratsukoiden kanssa. Myös yhden entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. 
2. Selviydyimme toisen ratsukon ohittamisesta hyvin lähietäisyydeltä ja vielä niin, että oltiin seinän vieressä. Pidin katseeni eteenpäin ja mitään pahaa ei tapahtunut :) 
3. Uskalsin jatkaa laukassa, vaikka maneesin ovi aukesi ja sisään tuli peräti kolmas ratsukko. Olin niin ylpeä itsestäni, että melkein tuli kyyneleet silmiin.
4. En mennyt ainakaan hirmuisesti takapakkia vaikka muutama valmennustunti jäi väliin. Verrattuna taannoiseen suunnilleen saman mittaiseen taukoon, edistys on merkittävä.
5. Olen onnistunut vakauttamaan istuntaani ja sitä kautta rauhoittamaan kättäni, tuntenut sen Durden tasaisuutena ja nähnyt peilin kautta, että Durden suu on välillä ollut kiinni (eli ei siis pelkästään tasaisesti auki :)). Sukeltelu ei ole ollut ongelma mitenkään merkittävässä määrin.
6. Olen hymyillyt, nauranut, päässyt kehumaan itseäni ja ihanaa heppaani. 

Tänään oli sitten tunti pitkästä aikaa ja jatkettiin samoilla linjoilla kuin viimeksikin: energiaa, ylöspäin suuntautuvaa liikettä, pomppimista, säännöllistä tahtia sekä huolellisia teitä ja siirtymisiä. Varsinkin oikeassa laukassa tuli muutamia pätkiä, joissa onnenkyyneleet eivät olleet kaukana. (On ihan mahtava tunne, kun tuntee, että hevonen haluaisi kulman jälkeen pitkällä sivulla kiihdyttää tahtia, mutta pieni korsetin tiivistäminen riittää kertomaan, että eipäs kiihdytetäkään.) Vasemmassa ravissa oli myös yksi aika mainion tuntuinen pätkä, samoin loppuraveissa fiilis oli aika hyvä.

Haasteosastolla jatkui myös sama teema kuin viimeksi: vasemmassa laukassa lävistäjälle, kulma vastalaukassa ja lyhyen sivun keskellä hallittu siirtymä raviin. Muutama huono suoritus, joissa loppui oma usko kesken ja D rikkoi raviin joko kulmassa tai heti sen jälkeen. Lopulta kuitenkin kaksi kelvollista esitystä. Vielä jäi parantamisen varaa sekä siirtymiin että tahdin ja tasapainon säilymiseen myös vastalaukassa. Olin kuitenkin tyytyväinen itseeni.

Kaikkein eniten kuitenkin lämmitti mieltä Mian kehut kohentuneesta asenteesta ja itseluottamuksesta – kyllä musta vielä ratsastaja ja hevosnainen tulee! :)

In my face

Ajoin ihan itse aamuruuhkassa autolla Töölöön ja parkkeerasin. Ei ongelmia. Että siitäs sain, minä ite, epäilijä ja ikuinen jännittäjä. Kyllä minä pärjään.

Tänään on vuorossa se kauan odotettu Centered riding -istuntatunti Inkoossa. Yritän vähän himmailla itseäni, etteivät odotukset kasvaisi liian suuriksi, sillä yhden tunnin aikana ei varmasti vielä maailma mullistu. En silti voi väittää, ettenkö odottaisi kokevani melkoisia ahaa-elämyksiä ja ehkä jopa löytäväni toisenlaisen näkökulman ratsastukseen.

Raportoin muutoksen tuulista jo tänä iltana. Paitsi jos olen umpijäässä.