Muutettu on!

Huh, mikä päivä! Hirmuista tunnemyrskyä, jännitystä, uusia asioita, järkyttävästi roudattavaa ja ihan liian pitkä siivu ilman ruokaa. Mutta selvisin! Ihana mies kyllä auttoi paljon ja uudella tallilla oli  kaikinpuolin mukava ja turvallinen vastaanotto.

Durtsi matkusti kuin herrasmies. Ei liikkunut varmaan askeltakaan koko matkan aikana. Traikku oli sen näköinen, ettei siellä olisi kukaan koskaan ollutkaan, mitä nyt ulosperuuttaessa purukasa ihan vähän levisi:

Perillä uudella tallilla laitoin aika nopsaan hepan kuntoon ja suuntasin maneesiin samaan aikaan kuin Mia ratsasti omaa hevostaan (jotta olisi henkistä tukea tarjolla). Jotenkin oli kiire saada eka kerta äkkiä pois alta.

Maneesin ovi oli auki ja oviaukosta näkyvällä ulkokentällä kasattiin esteitä ja jotain sellaista - Durtsia se vähän jännitti, mutta jostain syystä nyt oli koko ajan sellainen olo, että jännityksestä huolimatta se oli siinä mun kanssa eikä itsellä tarvinnut olla sitä pelko pepussa, että milloin se lähtee ja mihin suuntaan.

Pikkuhiljaa se vähäinenkin jännitys katosi ja mentiin semmoinen lyhyt, mutta napakka sessio. Kivaa ravia, vähän laukkaa (vasemmatkin nousivat hienosti) ja lopuksi vielä ihan superkivaa ravia, jossa sivukorvaan osui ainakin kommentit "kivannäköistä, "hyvä istunta" ja "hyvin kädet". Jeeeeee! Ihana, kultainen heppa tuntui olevan mun kanssa ihan samassa juonessa.

Olin ollut tyytyväinen itseeni jo ennen ratsastusta (klaarasin itseksi kaikki vetokoukku- ja traikkuhommat) ja ratsastuksen jälkeen olin entistä tyytyväisempi. Jos tänään multa kysyttäis, kuka on mun idoli, niin just tänään se olisin ollut MÄ!

Mia sai myös mut houkuteltua loppukäynneille pihatietä pitkin, mutta pupu meni pöksyyn kesken matkan, kun yhdessä tarhassa pari tammaa esitti kaikkia mahdollisia korkeankoulun liikkeitä. Ehkei ekana päivänä rohkeus tartte riittää ihan kaikkeen, eihän? :)

Vaikka Durando vaikutti uudessa karsinassaan täysin tyytyväiseltä, vähän kurjalta tuntui jättää ukkeli yksin uuteen paikkaan, mutta vertaistuki vahvisti, että ovat ihan normaaleja tuntemuksia. Varmaan huomenna on jo helpompaa.

Kuvia tuli mieleen ottaa just tasan toi yksi, sooooriii! :D Mutta hei, tässä hyvitykseksi vinkki: Käykää Jillan blogissa katsomassa ihan mahtavia kuvia vähän erilaisesta päiväkahviseurasta.

Paluu menneisyyteen – ainakin tavallaan

Lähiaikoina on parissakin blogissa keskusteltu ehkä hieman vähättelevästi siitä, mikä on ratsastuksen vaikutus hevosen terveysongelmiin. Itse olen sitä mieltä, että sen vaikutus täytyy olla todella suuri. Ei tarvitse kuin katsoa hevosen etupainoista rakennetta voidakseen todeta, ettei se nyt ole kovin optimaalinen kantamaan ylimääräistä taakkaa.

Etteikö ratsastuksen laatu vaikuttaisi hevosen terveyteen? Yhtä hyvin voisi vaikka väittää, ettei laukun malli tai muut ominaisuudet vaikuta yhtään siihen, kipeytyykö kantaja vai ei. Kapeaolkainen putkikassi tai vimpan päälle tasapainotettu laaturinkka – ihan sama, kunhan kengät on hyvät ja lihakset hierottu? En väitä, että ratsastaja = laukku, vaan väitän, että ratsastuksen merkitys on paljon suurempi kuin laukun.

*****

Minussa elää vielä usko, että voisin löytää keinon, jolla Durando pysyisi kunnossa, ratsastuksesta huolimatta – ja toivottavasti lopulta sen ansiosta.
-->
"If you always do what you always did; you'll always get what you always got."

Pohdin monia eri vaihtoehtoja, joista mikään ei oikeastaan ole vieläkään poissuljettu. Ensimmäisenä oljenkortena kilautin kaverille ja valitsin ratsutuksen. En mitä tahansa ratsutusta vaan Science of Motion -ideologiaan pohjautuvan ratsutuksen. Ratsuttaja on tietysti ihana kokovartalovalmentajani Mia, jonka Universumi minulta aina välillä ryövää, mutta onneksi sitten taas palauttaa (kiitos Universumi!). 

Tämä valinta tarkoittaa siis samalla myös sitä, että Durando muuttaa Mian kotitallille. Haluaisin tarjota hevoselle pysyvyyttä, ja olisin periaatteessa toivonut nykyisen tallin olevan Durtsin eläkekoti (vaikka välillä parempien maastojen perään olenkin haikaillut), joten päätös ei ollut helppo, mutta välttämätön.

Kevään sairaslomailun aikana on ollut aikaa pohtia ja pähkiä asioita monesta vinkkelistä, ja vaikka mieli on haikea ja muutos pelottaa, on päällimmäisenä kuitenkin helpotus siitä, että päätös on tehty. Aika näyttää, onko se oikea vai joudunko turvautumaan seuraavaan oljenkorteen.

*****

Science of Motion -lähestymistä Durtsin kanssa kokeiltiin jo puolisentoista vuotta sitten Mian kanssa, mutta jouduimme sen kanssa tuolloin luovuttamaan. Kun idea on korjata hevosen vinoutta ratsastamalla aluksi hyvin hitaasti, ei laiskahko hevonen ja epävarma ratsastaja ole mikään voittava yhdistelmä. Lupaavasta alusta huolimatta päivien edetessä hitaasti hissutteleminen johti siihen, että Durtsi sammahti minun allani aika pahasti.

Näillä pelimerkeillä on siis varmasti järkevää, että uutta liikkumistapaa opettaa hevoselle henkilö, joka tietää, mitä tekee. Ja sitten opettaa samaa tekemistä mulle. Saan siis itsekin ratsastaa, mutta aluksi vain valvotusti ja varmasti enimmäkseen Mian jälkeen, niin että Durtsi on jo oikeassa vireessä.  Siis miten ihanaa, meinaan ottaa siitä niin kaiken irti! Oon myös päättänyt tulla hyväksi ratsastajaksi ja lopettaa vinkumisen :)

*****

Väestöliiton onnellisuutta käsittelevästä blogikirjoituksesta bongasin tähän hetkeen osuvan lainauksen: "Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin."

Voin ihan rehellisesti myöntää, että minun ei olisi pitänyt ostaa omaa hevosta niin aikaisin. Tai tavallaanhan tarkoitus oli ostaa se nimenomaan niihin puitteisiin, joihin nyt olen siirtymässä. Siis tilanteeseen, jossa en joudu arvioimaan hevosen kuntoa, vointia ja hoitoa yksikseni.

Enhän ole ollut yksin tähänkään asti, vaan tukea ja apua on näiden parin vuoden aikana tarjonnut useampi ihana ihminen, ja esimerkiksi tallinpitäjä on ollut ihan korvaamaton apu. Neuvoja olen saanut aina pyytäessäni eikä koskaan ole tullut sellainen tunne, että minut olisi koettu jotenkin riesaksi. Ongelma on vaan ollut siinä, että eri ihmisten neuvot ovat harvoin yhteneväisiä, joten olen kuitenkin kokenut oloni hieman yksinäiseksi sen lopullisen päätöksenteon kanssa.

Tuntuu, että ainakin tähän osaamistasoon ja kehityskaaren vaiheeseen minulle sopii erinomaisen hyvin se, että on yksi selkeä auktoriteetti yli muiden, jonka kanssa arvioida, puida ja tehdä päätöksiä.

On huikeaa, miten jo pelkästään tieto tulevasta muutoksesta on vaikuttanut henkiseen tasapainooni. Olo on huojentunut ja tuntuu, että jättimäinen osa kaikesta siitä epävarmuudesta, jota olen mukanani kantanut, on pyyhkäisty pois. Myös hepasta huomaa, ettei sen täti ole enää pelkkää epävarmuutta alusta loppuun.

Moittikaa vaan ripustautujaksi ja riippuvaiseksi – sellainenhan olen ja tällä hetkellä varsin ylpeästi :) Toivottavasti en kuitenkaan lopun elämääni.

Ihan on rohkeus riittänyt ulkokentälle asti. Kelit harvemmin :/

Lepo- ja muuttopäivä

Ei tota horisonttia vaan saa suoraan, kun on aina hirmu kiire napata kuva ennen kuin Mr. Utelias tunkee turpansa kiinni linssiin. Pitäis varmaan opettaa polle pysymään paikallaan ;)

Alunperin oli tarkoitus, että tänään olisi ollut ensimmäinen päivä Durandon tulon jälkeen, etten olisi mennyt tallille lainkaan. Ratsuttajan oli tarkoitus hoitaa tämä päivä ja sellaiseen aikaan, että olisi mennyt päällekäin mun jumpan kanssa (yleensähän oon ollut aina mukana hengittämässä niskaan ja vahtaamassa ;)).

En tiedä, miten olisin selvinnyt päivästä ilman tallilla käyntiä, mutta tänään ei vielä ollut aika ottaa siitä selvää. Ratsuttaja nimittäin sairastui ja joutui jättämään käynnin väliin. Niinpä ähräsin aikataulujen kanssa vähän, jotta ehdin sekä tallille että jumppaan. Durando joutui nyt tästä aikataulumuutoksesta eniten kärsimään, sillä vaikka lepopäivä onkin välillä paikallaan, olisin mielelläni kävelyttänyt kaveria vähän kauemmin kuin  reilun puoli tuntia. No, tyhjää parempi varmasti. Kipuilevaa omatuntoani lepyttelen myös vakuuttelemalla, että vatsalihaksien treenaaminen myös muualla kuin ratsailla on myös Durtsin etu. Ja onhan se.

Muutto

Durando pääsi muuttamaan ulkokarsinasta sisälle talliin. Viihtyi kyllä ihan mainosti ulkona, mutta ehkä talvea ja paukkupakkasia silmällä pitäen on parempi olla sisällä, kun D kuulemma tahtoo talvisin vähän enemmän muutenkin jäykistyä. 

Pikkuisen oli ukko hermostuneen oloinen muutosta. Täytyy toivoa, että asettuu pian, jottei saada häätöä :) Durtsilla tuntuu olevan vähän taipumuksena vahtia koko heppalaumaa. Kun iltapäivällä tarhoista haetaan yksikin hevonen sisälle, niin saattaa aloittaa ihan järkyn tramppauksen eestaas. Eikä siinä hädässä auta, vaikka viereisten tarhojen kaverit tulee lähelle rauhoittelemaan. Toivottavasti tämäkin stressaaminen vähenee ajan mittaan. 

*****

Huomenna pidetään varmasti vielä melko kevyt päivä, sillä sitten alkaa melkoinen valmennusputki. Viikonloppuna (pe, la ja su) tallille tulee kurssia pitämään vieraileva valmentaja ja maanantaina ja tiistaina onkin sitten vakiotunnit Tipan kanssa. Siis peräti viitenä perättäisenä päivänä pitäisi onnistua skarppaamaan ja keskittymään ihan täysillä. Siinä on kyllä tädille haastetta!

Voi, voi tätä onnen määrää!

Maanantaina kävi uuden tallin luottokengittäjä. Aivan mahtava, vanhan ajan käsityöläinen, joka on oppinut ammatin omalta isältään. Valoi tätiin uskoa siihen, että kenkäongelma saadaan ratkaistua. Alku on ainakin lupaava, sillä eilen iltapäivällä kiinnitetyt kengät olivat vielä tänään paikallaan. Molemmissa on nyt myös kaikki naulat, ja silti ontuminen on jo hellittänyt. Ravissa vielä oli pientä epäpuhtautta, joten eilen ja tänään on enimmäkseen vaan kävelty, mutta huomenna ajattelin alkaa pikkuhiljaa ottaa vähän pidempiä ravipätkiä ja ehkä vähän laukkaakin.

Ammattitaito tietysti aina ihastuttaa, mutta lisäksi kengittäjä oli tänään aamulla soittanut tallinpitäjälle ja kysellyt, miten Durando oli aamulla kävellyt – olen kiitollinen, onnekas ja joudun aina välillä nipistelemään itseäni varmistaakseni, että olen hereillä!

Muutto on kohentanut mielialaani ihan valtavasti. Niin hyvin kuin meitä tilapäismajoituksessa kohdeltiinkin, on epämääräisyys ja väliaikaisyys tällaiselle turvallisuushakuiselle listaihmiselle raskasta. Ei voi oikein mitään suunnitella, kun ei tiedä, milloin on muutto ja toisaalta huolettaa, että jos ei paikkaa nykyiseltä kotitallilta olisi järjestynyt näin pian, niin ennen talven tuloa olisi pitänyt muuttaa vielä toiseen tilapäismajoitukseen. Mitään valmennuskuvioita ei oikein huvittanut alkaa järjestelemään vain muutamaksi viikoksi.

Pysyvyyden tunne tekee minut levollisemmaksi, vaikka muutoin haasteita riittäisikin. On myös eri asia ratkoa vaikkapa näitä kenkäongelmia sellaisen kengittäjän kanssa, jonka kanssa oletettavasti (toivottavasti) saadaan rakentaa pitkäaikainen suhde kuin sellaisen kanssa, joka on käytettävissä ainoastaan tilapäismajoituksessa oleilun ajan.

Minusta on ihan lapsellisella tavalla ihanaa, kun meillä on oma kaappi ja muutenkin tavaroille omat paikat. Yritän malttaa olla ihailematta kaappiamme joka päivä suureen ääneen – on parempi yrittää ensi alkuun luoda jonkinlainen täysijärkisyyden illuusio :)  Oi, ja pääsin vihdoin purkamaan kaikki autossa viime viikot majailleet heppakamat, ehkä tämän kunniaksi voisi myös pestä ja siivota auton? Tai ehkä ei...kaikki aikahan menee tallilla ;)

*****

Edit: heti, kun näin tämän postauksen julkaistuna, tuli vahva tunne, että samaa otsikkoa olen käyttänyt aiemminkin. Niin olenkin, toukokuussa 2010. Onnen aiheet olivat tuolloin vähän erilaiset, mutta yhtäkaikki hevosiin se liittyi silloinkin. Lukiessani vanhaa postausta huomasin, että trampoliini on edelleen hankkimatta. Nyt se taitaa olla myöhäistä, kun kaikki raha menee kengittäjille :)

Jos mietitte, miksi haksahdin käyttämään samaa otsikkoa, niin syynä on Myötätuuli-nimisen yhtyeen kappale, jonka kertosäkeen alku pärähtää mieleeni usein niissä tilanteissa, kun asiat alkavat sujua. Myötätuuli on kunnon tätimusaa ;), johon kiinnostuneet voivat tutustua täällä.

No ei kai kukaan tosissaan ajatellutkaan niiden pysyvän?

Eilen illalla kävi siis ihana kengittäjä lyömässä irronneen oikean etukengän paikalleen (ilman pohjallista) ja poisti samalla vasemmasta yhden naulan, joka tuntui selkeästi painavan. Lopputulemana molemmat etukengät olivat siis kiinni enää kolmella naulalla.

Tänään muutettiin uudelle tallille. Durando oli vähän pörheänä ja ilmeisen innoissaan kuivasta haketarhasta. Parit pukkilaukat – ja heihei vasen etukenkä! Tämän jo jotenkin aavistin. En osaa edes olla enää kauhean masentunut, tai oon jotenkin ehkä turtunut ja sopeutunut siihen, ettei tässä harrastamaan pääse. Siihen on vaikeinta sopeutua, ettei Durando pääse liikkumaan.

Uusi kotitalli vaikuttaa ihanalta ja vastaanotto oli tosi mukava. Väliaikaistallilla meistä pidettiin hyvää huolta ja tunnelma oli mahtava, mutta oli ihanaa purkaa tavaroita nyt sillä ajatuksella, että saa kunnolla kotiutua.

Jos hyvä tuuri käy, niin maanantaina tulee kengittäjä. Laskin muuten eilen väärin: viimeisin kengittäjän käynti oli jo seitsemäs kuuden viikon aikana. Kiinnostaiskohan Guinnesia?

Satula-asiaakin olisi, mutta niistä ei huvita nyt jutella, kun ei oikein tunnu olevan satulalle käyttöä...