tiistai 20. joulukuuta 2011

Ei mikään taistelija


Lapsena kun pelotti, nukuin selkä ovelle päin. Niin että jos joku tulisi vaikka puukottamaan, niin en ehtisi nähdä enkä ehtisi pelätä (älkää kysykö, mistä olin tuommoisia saanut päähäni!?).

Vähän vanhempana muistan herättäneeni hieman kyseenalaista huomiota laskettelureissulla Alhovuoressa. Reippaasti hyppäsin muiden perässä hyppyriä, mutta joka hypyn lakipisteessä annoin itseni valahtaa ihan veltoksi. Tuumailin, että jos kaatuu rentona, ei satu niin paljoa. Siis kun kaatuu. Ilmeisesti pystyssä pysyminen ei ollut vaihtoehto.

Tämä sama asenne taisi näkyä myös taannoisessa sivuloikkarodeonäytöksessä, ja olinkin todella lähellä luovuttaa. Tällä kertaa kuitenkin – ihan viime hetkellä – ammensin jostain yllättävän annoksen tsemppihenkeä ja maahan heittäytymisen sijasta kampesin itseni takaisin tasapainoon.

Toivottavasti tämä ei ollut vain se säännön vahvistava poikkeus, vaan askel kohti itsevarmuutta. Tai ainakin uskallusta yrittää.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tää ei tee mitään, tää on niiiiiin kiltti...

Toinen ihanista lomittajista oli tutustumassa Durtsiin ja sen tapoihin. Olin ehtinyt kehuskella herran kiltteydellä hyvinkin toistakymmentä kertaa ennen ratsastusta ja vähän sen aikanakin.

Ratsastus sujuikin kohtuullisen kivasta ja laukattuakin tuli. Sitten hölkyteltiin rennosti loppuraveja ja luottavaisena hölmönä annoin D:lle oikein mahdollisimman pitkät ohjat. Tultiin keskihalkaisijaa pitkin ravissa, kun uralla vastaantullut hevonen protestoi raippaan pienellä pukilla ja äänellä.

Durando säikähti, loikkasi varjoaan nopeamman sivuloikan, jonka aikana horjahdin pahasti sivulle ja taakse. Olin jo ihan varma, että tipun ja itse asiassa meinasin antaa periksi, mutta sitten päätin yrittää vielä kerran päästä takaisin tasapainoon. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin, sillä samaan aikaan Durando päätti jatkaa showta kunnon pukkisarjalla. Oikein hienolla, jossa selkä menee semmoiseen kissaköyryyn. Sain tehdä ihan tosissani töitä, että a) saisin D:n pään ylös ja b) saisin pysäytettyä tai käännettyä ennen edessä olevaa hevosta.

Ehkä Durtsikaan ei halunnut törmätä ja pysähtyi siksi noin metriä ennen. Onneksi törmäyslinjalla ollut hevonen sattui olemaan erittäin rauhallista ja itsevarmaa sorttia eikä mitään pahempaa sattunut. Tosin lomahoitajan silmissä uskottavuuteni on menetetty ikuisiksi ajoiksi ;)

Jatkoin vielä hetken ravailua ja niin, että ratsastettiin heti ensimmäiseksi säikähdyksen aiheuttanutta ratsukkoa vastaan. Toivon, ettei jää mitään turhia kammoiluja kummankaan mieleen.

En voi väittää, ettenkö olisi säikähtänyt, mutta siitä huolimatta jälkitunnelma on erittäin hyvä. Koska lähtökohtaisesti pelkään, että tipun jokaikisestä ennakoimattomasta liikkeestä, tekee todella hyvää huomata, että joskus voin myös onnistua sinnittelemään kyydissä. Että ei jokainen yllättävä tilanne välttämättä tarkoita hiekanmaistelua. Sitä paitsi onneksi en tänään tippunut, koska aikaa leipoa ei oikein olisi. Nyt rodeotäti rientää pakkaamaan :) Blogissa tullee olemaan hieman hiljaisempaa lähiaikoina...

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kynitty


Ehkä olisin päätynyt tähän hirmutekoon muutenkin, mutta reissuun lähteminen ainakin helpotti päätöksentekoa. Durando klipattiin lauantaina. Ei kai olisi oikein reilua jättää sellaista karvapalleroa muiden ristiksi; joillain on ilmeisesti (joo, kuulostaa oudolta) muutakin elämää kuin notkua tallilla vaihtamassa kuivatusloimea toisensa perään.

Valittavasti vauhtiraidoista ei tullut viikonlopun aikana otettua kuvaa, mutta yritän muistaa lähipäivinä. Malli on sama kuin lähes kaikilla tallin tammoilla, niin että Durtsi voi kokea kuuluvansa jengiin.

Klippaaminen oli ilmeisesti Durandolle ihan ensimmäinen kerta, mutta eipä kaveria juuri jännittänyt. Itse asiassa en muista koskaan nähneeni D:tä yhtä tyytyväisen näköisenä. Silmät lupsuivat ja suu teki semmoista pientä mupellusliikettä.

Vauhtiraidat eivät ihan olleet nimensä veroiset, sillä varsinaiseksi liitokavioksi ei Durando niiden myötä muuttunut. Iloisia uutisia kuitenkin, sillä sekä eilen että tänään oli intoa liikkua kuitenkin selkeästi kahta edellistä päivää enemmän.

Positiivista: 

  • Ihana Durtsi ei turhista hötkyile. 
  • Piristymistä havaittavissa. 
  • Laukattukin on.

torstai 8. joulukuuta 2011

Vetoomus: tädille lisää tunteja vuorokausiin!

Muutama päivä sitten oli suuri päätöksenteon hetki. Mies katsoi minuun spanielinsilmillään ja sanoi vetoavasti: "Rakas, älä pakota mua lähtemään yksin". Mitä siinä voi vaimo muuta tehdä kuin myöntyä.

Tiistaina on siis (äkki)lähtö ja nyt pitää melko kiirettä. Koira, koti, hevonen, työt ja joulujutut. Niin ja tietty matkasuunnitelmat ja muut. Sen verran fiksaamista, ettei ihan meinaa viikko riittää.

Leevin hoito on onneksi jo saatu sovittua ja koti menee siinä samalla, kun vakkarihoitaja tulee asumaan meille. Durtsista päävastuun on lupautunut ottamaan ihana luotto-Sanni muutaman muun superystävällisen ihmisen avustuksella. Työasioista olen saanut sumplittua ison osan, mutta vielä riittää tekemistä ennen matkaa. Pieni osa hommista lähtee mukaan matkalle. Ja sitten vielä joulu ja kaikki siihen liittyvä. Huh.

Mutta ei sais keskittyä valittamiseen vaan pitäisi iloita siitä, että pääsee sukeltamaan – jei!



*****

Durandolla olen nyt ratsastellut joka päivä. Ja siis nimenomaan ratsastellut. Lyhyitä aikoja ja melko vähäisillä odotuksilla/vaatimuksilla. Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, että mennään mun määräämää askellajia ja mun määräämään suuntaan. Muutoin en juuri ole vaatinut. Silti osa näistä vähistäkin vaatimuksista on kaikunut kuuroille korville.

Tätä päivää lukuunottamatta Durando on ollut ihan pirteä, ja tänäänkin oma moottori löytyi laukkaamisen jälkeen. Tosin laukkojen löytyminen vei myös ihan hyvän tovin aikaa. Huomasin taas, että parhaiten homma toimii silloin, kun en mieti mitään muuta kuin, että tästä lähtee laukka ja ajattelen selkeästi eteenpäin. Kaikki muut lähestymistavat johtavat eriasteisiin epäonnistumisiin.

Positiivista:

  • Punkeminen pysynyt aika hyvin kurissa. 
  • Durtsi ollut enimmäkseen pirteä eikä ole nähty makoilevan tarhassa.
  • Mun ja Durtsin elämässä on huippuihania ihmisiä, jotka auttavat silloinkin, kun pyydän ihan kohtuuttoman paljon.

Edit: Luettuaan tämän postauksen mies kommentoi, että spanielinsilmien kohdalle olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa kivespussisilmät (ihan vähän väsynyt mies). En kuitenkaan korjaa tekstiä, koska muokkauksen jälkeen myöntymistäni voisi olla vaikea ymmärtää ;D

lauantai 3. joulukuuta 2011

Varovaisen toiveikas


Mietin, että mitähän kamalaa manaan tapahtuvaksi, jos rohkenen kirjoittaa tänne, että mieli on tällä hetkellä sellainen varovaisen toiveikas. Durando on vaikuttanut vähän pirteämmältä eikä sitä ole nähty nyt viikkoon makoilemassa tarhassa (se, ettei kukaan ole sattunut näkemään, ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi saattanut makoilla). Silmien voi vähän pinnistelemällä kuvitella olevan vähän kirkkaammat ja jollei paksuuntunut karva hurjasti hämää, on lihaa luiden ympärille saattanut tulla hitunen lisää. 

Keskiviikosta perjantaihin D sai vähän palautella mieleen ratsun hommia, hyvin rauhallisesti. Perjantaina oli rankimman liikunnan päivä, mikä tarkoitti noin 40 minuutin ratsastusta, jossa mukana reilut alku- ja loppukäynnit. Raviin Durtsi on lähtenyt kaikkina päivinä innokkaasti ja ollut kevyen tuntuinen. 

Eilen kokeilin onnistuisiko jopa laukka, mutta se taisi olla vähän liian aikaista. Oikeaan kierrokseen nosto onnistui hyvin ja vajaan kierroksen jälkeen siirryttiin raviin ajatuksena kokeilla yhtä lyhyesti myös vasen kierros. Ensimmäiset yritykset kaikuivat kuuroille korville ja sen jälkeen Durando tarjosi neljä kertaa oikeaa laukkaa, vaikka yritin pitää asetuksesta huolta ja ajoittaa nostot kulmiin. Kun vasen laukka viimein nousi, huokaisin helpotuksesta ja siirryin loppukäynteihin. 

Ei olisi vielä pitänyt yrittää noin paljoa, sillä nyt edellisen kahden päivän hyvä fiilis koki pienen kolauksen ilman, että siitä oli yhteistyölle oikeastaan mitään hyötyä. Kun toinen on vielä toipilas, ei mulla ollut sydäntä  kauhean tiukasti pyytää mitään, jolloin laukannostoyritykset vasempaan tahtoivat taas lipsahtaa vähän enemmän sellaisen epämiellyttävän pusertamisen puolelle. 

Tänään päätin yrittää nollata tilanteen virkistyslenkillä maastossa. Sain oikein houkuteltua miehenkin mukaan. Ikävä kyllä pakkanen oli jäädyttänyt tien pinnat sen verran liukkaiksi, ettei ilman hokkeja sitten kuitenkaan uskaltauduttu kenttää pidemmälle. Vähän harmitti, koska hokit olivat tyrkyllä siinä harjapakissa ja ystävällinen tallikaveri olisi lainannut työkalujakin. Miehellä oli kuitenkin tuli pyrstön alla, eikä varikkopysähdykseen siis ollut aikaa. Kukaan meistä ei ollut kovin virkistyneen oloinen kentällä kehän kiertämisen jälkeen, vaikka keli olikin kaunis.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ulkopuolista vetoapua

Nyt kun ratsastamaan ei juuri ole päässyt, alkaa postausaiheiden kehittely käydä vähän työstä. Niinpä olin poikkeuksellisen iloinen saadessani blogihaasteen ja tunnustuksen.

Haaste kuuluu näin:

a) Kiitä haasteen antajaa: Kiitos Pena & Otto!

b) Haasta mukaan 8 blogia. Tämä haaste on jo kiertänyt kutakuinkin kaikki seuraamani heppablogit, mutta laitetaan se nyt ainakin Kultaisen ponin Nooralle.
c) Kerro haastetuille.
d) Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.


Listaamaani satunnaiset asiat saattavat jonkun mielestä kuulostaa etäisesti tutuilta. Facebookissa kiersi 2009 muistiinpanotehtävä, jossa piti kirjoittaa 25 satunnaista asiaa itsestään. Laiskanpulskeana ihmisenä päätin hyödyntää valittuja paloja tuolta listalta, sillä veikkaan, ettei FB-kavereista monikaan lue tätä blogia – saati, että muistaisi jonkin kiertokirjetyylisen jutun sisältöä monen vuoden takaa. Kierrätys on sitä paitsi trendikästä. Tässä ne nyt tulevat:


1. Rakastan merta, järviä, jokia, lampia, uimista, sukeltamista, saunomista jne...mutta inhoan Yllättävää märkää. Siis vettä tai jotain muuta kosteaa odottamattomissa paikoissa. Vaikka kylppärin lattialla sen jälkeen, kun olen jo ehtinyt kuivata jalkani.

2. Itken usein. Huulipunaa en käytä koskaan. Naistaikaviitan mukaan edellämainitut ovat naisen aseet eli taistelen sitten kai puoliteholla.

3. Lapsuuteni suurimmat liikutuksen aiheuttajat olivat Bim Mustakorva ja Narnian Aslan.

4. Olen kyltymätön hieronnan, selkään piirtämisen ja hiusten räpläämisen suhteen.

5. Olen huono heräämään. Torkutus on ollut olennainen osa arkeani jo 26 vuotta. Pari vuotta sitten ostin wake-up lightin – nyt osaan nukkua sikeästi myös todella kirkkaassa valossa.

6. Rakastan puita! Paitsi kuusia. Niitäkin talvella. Ja kesällä, kun aurinko tulee oikeasta suunnasta ja valo siivilöityy neulasten läpi sammaleeseen niin, että metsä näyttää ihan epätodelliselta, melkein kangastukselta.

7. Haluaisin matkustaa Afrikkaan ja olla siellä pitkään. Vähän Hemingwayn tapaan, paitsi ilman kaikkea sitä metsästystä.

8. Minusta gekot on tosi sööttejä. Piirtäisin niitä joka paikkaan, jos osaisin.



Lovely blog -tunnustuksen vastaanottajan tulee kertoa lempiasioistaan ja jakaa tunnustus edelleen viidelle blogille. Tunnustuksen voin vilpittömästi antaa kaikille niille blogeille, jotka tuossa sivupalkissa ovat näytillä. Seuraan niitä kaikkia ahkerasti ja innolla – jopa niin, että löydän itseni usein harmittelemasta sitä, jos ei uusia päivityksiä kuulu pariin päivään. Tässä siis suosikeilleni tunnustuksen lisäksi vähän haasteenpoikasta ;)
Ja sitten ne vaaditut lempiasiat.
1. Lempiruoka: paistetut ahvenfileet ja perunamuusi
2. Lempimakeinen: ikäväkseni olen todella kaikkiruokainen herkkujen suhteen, vähiten tykkään salmiakista, mutta sekin menee, jollei muuta ole.
3. Lempiluettava: Rakastan kirjoja, mutta ehdin lukea enimmäkseen vaan lomilla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kevyemmäksi lukemistoni tuntuu käyvän. Harry Potterit, Twiligt-sarja ja muut sopivasti yliluonnolliset jännitys- ja salakoodienratkaisukirjat vievät mukanaan. Välillä yritän lukea jotain hienostuneempaakin :) 
4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Todistevuoresta päätellen: aloittaa mahdollisimman monta erilaista ja heivata keskeneräisinä seuraavan alta laatikkoon.
5. Lempielokuva: En osaa nimetä vaan yhtä, hyviä leffoja on paljon. En myöskään ole mikään leffafriikki enkä välttämättä edes muista kaikkia hyviä leffoja ennen kuin joku muu ottaa ne puheeksi. Tykkään leffoissakin salakoodienratkaisumeiningistä (=katsojallekin jätetään vähän pääteltävää tai annetaan ainakin vihjeitä, joiden perusteella voi yhdistellä langanpäitä jo matkan varrella), mutta tykkään kovasti myös hyvää mieltä levittävistä elokuvista, semmoisista, jotka inspiroivat ja saavat yrittämään olla edes yhden päivän vähän parempi ihminen. 

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ne mahtuu sittenkin!

Sain eilen Durandon verikokeen tulokset: arvot olivat vähän kohentuneet, mutta leukkarit edelleen selkeästi alle normirajan.  Ekalla kerralla 4,9 ja nyt 5,2 – normin alaraja on 6. Punasolu- ja hematokriittiarvo olivat nousseet, mikä on hyvä juttu (tosin ne eivät mitenkään huolestuttavan alhaalla olleetkaan). Lääkärin ohje oli alkaa pikkuhiljaa liikuttaa vähän enemmän ja tarkkailla tilannetta. Jos tarhassa makoilua tai muuta oireilua vielä esiintyy, niin sitten tähystykseen.

Eilen vielä taluttelin, mutta yritin jo saada Durtsin ravaamaan pieniä pätkiä vierelläni. Kovin happamasti suhtautui aluksi, ehkä kahdeksannella yrittämällä oli havaittavissa pientä innostumista.

*****

Tänään jännitti, että noinkohan parin viikon leppoisan taluttelun ja satulahuoneessa lojumisen jälkeen ratsastushousut vielä mahtuvat jalkaan. Mahtuivat kuin mahtuivatkin. Ei nyt varsinaisesti tehny tiukkaa, mutta eivätpä olleet kyllä suuriksikaan päässeet jäämään.

Satuloinnista ei uljas ratsuni ollut mitenkään superriemuissaan, joten odotukset eivät olleet korkealla. Melko alakuloisena tallustelin maneesiin ja könysin selkään.

Alkuun käynnissä tuntui siltä, että selkä pakenee alta, mutta jo vajaan kierroksen jälkeen syttyi pieni toivonkipinä. Jospa sittenkin?

Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen kokeilin ihan vähän pohkeenväistöä ja sen jälkeen pyysin ravia. Yllätys oli melkoinen, kun tilaukseni toimitettiin jotakuinkin heti.

Durando ravasi iloisesti, kevyesti ja korvat hörössä. Ja myös oikeaan kierrokseen. Sain todella tehdä töitä malttaakseni ratsastaa vain vähän, etten yhtäkkisellä rasitustason muutoksella pilaisi koko hommaa.

*****

Tämän päivän myönteisestä yllätyksestä huolimatta olen melko varma, että sinne tähystykseen vielä päädytään. Tänäänkin oli pari kertaa havaittavissa sitä kummallista rungon jäykistymistä, vähän kuin D olisi kakkaamassa, muttei sitten teekään mitään. Takapää kohoaa ja jännittyy ja samalla vauhti hiipuu.

Jään nyt kuitenkin vielä muutamaksi päiväksi tarkkailuasemiin... Pitäkää peukkuja, että tulossa olisi ihmeparantuminen!


Positiivista:


  • Durando ravasi mielellään ja oli kevyen tuntuinen.
  • En ollut lihonut ulos ratsastushousuistani taluttelutauon aikana. 

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pelkään, että alkaa käydä kalliiksi

Eläinlääkäri kävi tänään ottamassa uuden verikokeen, jonka tulokset saan huomenna. Niiden pohjalta päätetään sitten jatkosta. Valtavaa muutosta parempaa ei tämä lomailu ole tuonut, joskin lääkäri arveli, että D olisi ehkä vähän lisää lihaa saanut. Tosin karvakin on kasvanut, joten kyseessä saattaa olla optinen harha.

Paitsi että mietityttää, millaiset eläinlääkärilaskut saan vielä loppuvuonna aikaiseksi, pelottaa myös mahdollinen kiinteiden kulujen kasvu. Ei nimittäin ole lainkaan mahdotonta, että Durandon karsinavuokran ohella tallivuokraa peritään kohta myös minulta. Nimimerkillä "Tänäänkin notkuin siellä vaatimattomat viisi ja puoli tuntia pakoilemassa töitäni".

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ei kai saisi sortua elättelemään mitään toiveita


Väliin mahtui tasan se yksi pirteämpi päivä. Lauantaina Durtsi oli taas loikonut tarhassa ihan pitkin pituuttaan eikä kävelykään oikein tahtonut maistua. Huomattavasti hauskempaa tuntui olevan riimun pyydystäminen suuhun. Tai sitten D vaan totesi sen oivalliseksi keinoksi häiritä keskittymistäni ja saada vauhti hetkellisesti hidastumaan. Mistä noista tietää, kun eivät mitään puhu...

Kävin eilen ostamassa oikein pienireikäisen heinäverkon, jonka ystävällisen tallikaverin avustuksella väkersin kaltereista roikkumaan. Nyt on ainakin sisällä ollessa evästä ja tekemistä tarjolla – toivon, että tramppaaminen karsinassa loppuu tai ainakin vähenee.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kyllä tallilla on mukavaa!

Omapienisuloinenpörröinenihana ruunanrupsukkani käveli tänään ehkä inasen reippaammin kuin aiempina päivinä. Itseäni asiantuntevamman arvion mukaan silmissäkin saattaisi olla havaittavissa pientä kirkastumista. Tai ainakin toisessa ;)

Puolen tunnin kävelyttämisreissu tarkoitti jälleen tänään noin neljää tuntia tallilla. Tämä todistaa ainakin, että a) tauti on selkeästi väistymässä ja b) tallilla on ihan hurjan mukavaa. Kotiintullessa jännitti, tuleeko sanomista, mutta mikä pelastus: IFK:n peliä näytettiin suorana, joten ei mulla olisi ollut kotona mitään virkaa kuitenkaan.

Vähän haikeana katselin tänään toisten ratsastusta. Täytyy myöntää, että sitä on vähän ikävä. Ehkä ensi viikolla?


torstai 24. marraskuuta 2011

Melko uuvuttavaa

Voisi varmaan luulla, että olen ihan kypsä, kun en pääse ratsastamaan ja joudun vaan taluttelemaan Durandoa. Mutta en ole. Durtsin kanssa on kiva puuhailla, vaikkei selkään pääsisikään ja tallilla on niin kiva ilmapiiri, että siellä vilahtaa viitisen tuntiakin ihan hujauksessa. Niin kävi esimerkiksi tiistai-iltana. Loppua kohden aloin tosin hieman nuupahtaa, ja hetken jo pelkäsin, että noinko alkaa tallin taika haihtua.

Kotiinpäästyä totuus alkoi valjeta. Kurkkukipua, kuumetta ja kammottava lihassärky. Yö oli hirveä ja keskiviikkona oli todella sairas olo.

Ihan vähän uuvuttavaa on siis se, että kipeänäkin pitää jaksaa raahautua tallille taluttamaan. Tänään oli jo selkeästi parempi olo, mutta eilinen talutusreissu oli kyllä tuskainen. Mutta tätä se on, hevosenomistajan elämä. Ei nyt ihan ruusuilla tanssimista, mutta edelleen hyviä puolia on huomattavasti enemmän kuin huonoja. Tai ainakin niillä hyvillä puolilla on enemmän painoarvoa :)

Positiivista:

  • Durtsilla kaikki neljä kenkää tallella :)
  • Täti paranemaan päin

tiistai 22. marraskuuta 2011

Hyvä kengittäjä on vähintään painonsa arvoinen kullassa

Durtsilla sai kengän takaisin oikeaan etuseen. Etukäteen jännitin, olisiko tuomio revenneen kavion reunan vuoksi jo luokkaa "toivoton tapaus". Siinä vaiheessa, kun kerkisin tallille, seisoi suureksi ilokseni käytävässä valmiiksi kengätty poika tyytyväisen oloisena. Eikä homma kuulemma ollut poikkeuksellisen haastava. Niin taitava mies!

Meidän arjesta ei muuten oikein kerrottavaa olekaan. D:stä ei viimepäiviltä ole makoiluhavaintoja, mikä on tietysti varsin positiivista. Muuten ei mielestäni olemuksessa ole juuri muutosta tapahtunut. Päivittäin kävellään se puolisen tuntia, mihin lääkäriltä lupa heltisi – ei niin, että Durandoa kiinnostaisi kiertää maneesia yhtään pidempään. Iloita voikin nyt siitä, että kun on kaikki kengät paikallaan, voisi huomenna lähteä kävelylle jonnekin muualle kuin maneesiin tai kentälle. Jipii. Semmoinen vähän lakoninen jipii.


sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lainakengissä

Eipä ehtinyt toinen sairauslomapäivä kuin vähän yli puolen välin, kun tallilla oli päästy todistamaan seuraavanlainen tapahtumasarja: D makaa tarhassa, D makaa tarhassa pää maassa, D ponkaisee pystyyn ja lähtee pukkilaukkaan. Tarvitseeko arvuutella, mikä on tapahtumasarjan kakkososan seuraus? Aivan, heihei oikea etukenkä!

Kurjemmaksi kengän lähdön tekee se, että kengityksestä ei ollut kuin hieman reilu kaksi viikkoa eli kavio ei ole ehtinyt juuri kasvaa ja lähtiessään naulat repivät mennessään hyvän siivun muutenkin auttamattoman ohutta naulausalaa. Ei tule kenkääjän tehtävä olemaan helppo ja siksi olenkin jäänyt odottamaan toiveikkaana, että kokenut vakkarikengittäjä pääsisi tulemaan paikalle, ettei tarvitsisi montaa kertaa välissä yrittää.

Liikkua kuitenkin pitäisi sen puolisen tuntia päivässä, ja onneksi saatiin lainaan kenkä, joka toivottavasti vähän suojaa Durtsin herkkääkin herkempää kaviota:


Vaikka liikkuttamiseen onkin nyt mennyt selkeästi aiempaa vähemmän aikaa, oon kuitenkin onnistunut tuhertamaan tallilla joka päivä vähintään pari tuntia, parhaimpana neljä. On se kiva, että on jollain alueella luontaista lahjakkuutta :) 

Ravuri-herjojen pelossa tartuin pienempään pahaan eli saksiin ja kävin käsiksi Durtsin harjaan. Sain paljon hyviä neuvoja, mutta sen jälkeen kun mielestäni olin valmis, tuli ihana tallikaveri vielä apuun ja leikkasi pois vähintään saman verran. Silti harjaa on jäljellä näin paljon: 


Mutta tuon lyhyemmäksi en suostu sitä leikkomaan. Tykkään hulmuavasta harjasta, semmoinen niillä nuoruuden unelmahepoillakin aina oli :)

*****

Lääkärille muuten soittelin tuon kengänmenetyspäivän jälkeen ja kyselin mielipidettä, että pitäiskö kuitenkin jo varailla sitä tähystysaikaa. (En halua kuulostaa pessimistiseltä, mutta jos vetoja pitäisi lyödä, joutuisin laittamaan rahani likoon sen mahahaavan puolesta.)

Sain ohjeen tarkkailla tilannetta ja soittaa, jos makoilu tai muu oireilu lisääntyy merkittävästi. Jos ei, niin kuulemma parempi odottaa, että päästään viruksesta ensin eroon, jolloin ei kuskata näitä pöpöjä maailmalle. Durtsinkaan vastustuskyky ei ole parhaimmillaan, joten siinäkään mielessä klinikkaympäristö ei ole tähän hetkeen se paras vaihtoehto, jos sitä vaan voi lykätä.

Olen yllättänyt itseni suhtautumalla tähän sairasteluun ja vastoinkäymisiin enimmäkseen melko hillitysti.  Tottakai harmittaa ja on Durandon puolesta kurja mieli, mutta olin kai hevostelun tähän puoleen itseni henkisesti sen verran hyvin valmistanut, että en osaa sanoa olevani kovin yllättänyt. Ja lisäksi olen toiveikas, että kaikki vielä kääntyy paremmaksi ja jossain vaiheessa ollaan ihan varmasti ansaittu ainakin kahden kuukauden seesteinen ja auvoisa jakso. Tai kuukauden. No viikko edes?

*****

Tänään pääsin talliköpöttelyn lisäksi kirpeälle pakkaskävelylle hyvän ystävän kanssa. Oli ihanaa – seura ja maisema kohdallaan.


keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pipi poika

Eilen kävi lääkäri tutkimassa Durandoa, joka on viime aikoina ollut välillä tosi nuupahtaneen oloinen ja käyttäytynyt muutenkin ajoittain kummallisesti (makoillut useampana päivänä tarhassa).

Omalla hurjan pitkällä kokemuksellani olin jo päättänyt, että Durandolla on mahahaava tai hiekkaa suolistossa. Ensimmäistä kyllä lääkärikin oireiden perusteella epäili, kun hiekkaa ei ainakaan yön yli vedessä roikkuneessa ulosteessa tuntunut eikä suolistosta kuulunut sen tyylisiä ääniä. 

Perusteellisen tutkimuksen jälkeen sovittiin, että jos verikokeessa ei näy mitään kummallista, niin seuraavaksi Durando vietäisiin tähystykseen. 

Onneksi verikokeesta tuli löydös: valkosoluarvo oli selkeästi viitearvon alapuolella, mikä viittaisi mahdolliseen virusinfektioon. Yleensähän tulehduksissa leukosyyttien määrä lisääntyy, mutta virustulehduksissa hevosella valkosolut voivat myös vähentyä

Vaikkei mikään sairastaminen ole tietenkään kiva juttu, niin tässä tapauksessa virusinfektio olisi kyllä vaihtoehdoista ehdottomasti tervetullein. Muita en halua tässä vaiheessa vielä miettiäkään. 

Ohjelmassa seuraavat pari viikkoa: rauhallista taluttelua. Sitten uusi verikoe, jolloin toivottavasti myös pieni potilas voi jo selkeästi paremmin. 

perjantai 11. marraskuuta 2011

Ristiriitaisia fiiliksiä

Kun työt on tehty, voi keskittyä vaan näyttämään komealta. 

Durando oli eilen illalla ollut levoton tallissa ja taas tänään makoillut tarhassa. Silmätkään eivät ilmeisesti ole ihan niin kirkkaat kuin sopisi toivoa. Päätin, että soitan maanantaina lääkärin paikalle ja kyselen, että mistä kannattaisi lähteä tutkimaan. Varmaan ainakin verikokeet voisi ottaa ja varmistaa, ettei ole mitään puutoksia eikä toisaalta päinvastaisiakaan.

Näitä outouksia lukuunottamatta D oli ihan normaali oma itsensä. Hörisi tyytyväisenä, kun menin hakemaan sitä tarhasta ja söi karsinassa hyvällä ruokahalulla aamulta ylijääneet Vi-Siblin-kaurat. (Ilmeisesti aamulla, kun on vaan kauraa, ei Vi-Siblin uppoa yhtä hyvin kuin iltamössöjen kanssa. Sitten kummallisesti kuitenkin iltapäivällä kylmänä tekee hyvin kauppansa.)

Osaan onneksi aina stressata sitä, että mitä jos pahennan asioita, joten huolissani kyselin vielä tallinpitäjän mielipidettä liikuttamiseen. Sain kuitenkin neuvon liikuttaa kevyesti (normaalisti), jos vain hevonen liikkuu halukkaasti.

Ja liikkuihan se. Kyllä on muuten hurjia päiväkohtaisia eroja liikkumisinnossa. Eilinen kävelylenkki teki luultavasti hyvää mielelle ja keholle.

Vähän, mutta ajatuksella

Tällainen kerta tänään (minuutit kutakuinkin sinnepäin):

15 minuuttia kävelyä maasta käsin (muutamia ravipätkiä molempiin suuntiin)
10 minuuttia käyntiä ratsailla
15 minuutin alkuverkka, kevyttä ravia ja laukkaa molempiin suuntiin, suoria uria ja suuria ympyröitä
5 minuutin välikäynti pitkin ohjin
15 minuuttia "työskentelyä": ravi-käynti-ravi- ja ravi-pysähdys-ravi-siirtymiä sekä käynnissä pohkeenväistöä 3/4-linjalta uralle ja siitä laukannosto
15 minuuttia loppukäyntiä maasta käsin

Olin taas tarkkana punkemisen kanssa ja voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että tänään homma ei lähtenyt käsistä vaan hoksasin reagoida yrityksiin ajoissa ja sain tilanteen korjattua kohtalaisen helposti. (Paitsi lähtipäs kerran, mutta kuka näitä epäonnistumisia haluaa kaivella :))

Yritin myös muistaa pitää kyynärpäät kyljissä ja kädet paikallaan, muttei jarruttamassa. Durtsi liikkui tosiaan iloisen oloisesti, joten taisi ainakin onnistua olemaan jarruttamatta. Etupää sukelteli välillä, mutta ei järkyttävän syvälle eikä kohtuuttoman pitkiksi ajoiksi.

Uhkarohkea yritykseni kokeilla pohkeenväistöjä käynnissä ja siitä suoraan laukannostoja kantoi hedelmää. Väistöt tuskin olivat muotovalioita, mutta laukka nousi kaikilla neljällä yrityksellä erittäin helposti, joskin toisella kerralla vasempaan kierrokseen oli tuloksena oikea laukka eli asetuksen (ja ehkä oman painonsa asettamisen) kanssa saisi olla vielä tarkempana.

En ole ihan varma siitä, millainen on hyvä laukannosto. Nämä tuntuivat hieman rajuilta, mutta toisaalta väistöissä oli melkein kaikki vauhti hiipunut, joten laukannostaminen lähes paikaltaan kai vaatiikin vähän voimaa? Veikkaan, että ne olivat aika hyviä, koska ne tuntuivat jotenkin positiivisella tavalla energisiltä. Mutta olivat hyviä tai huonoja, niin iloista oli se, että laukka nousi toivotulla hetkellä, pienillä avuilla ja onnistuin jopa itse pitämään kroppani kurissa enkä nytkähdellyt ihan minne sattuu.

Alkuverkoissakin laukannostot ravista onnistuivat kohtuullisesti. Oikeaan itse asiassa tosi hyvin. Vasempaan kierrokseenkin ensimmäinen nosto onnistui, mutta myöhemmin ympyrällä tuli yksi rikko (seurasta siitä ainoasta kerrasta tänään, kun punkeminen lähti lapasesta), jonka jälkeen ensimmäinen nosto ei onnistunut ja jouduin vähän hakemaan uutta vauhtia keventämällä.

 
Hikiseksi ei heppa tästä(kään) ratsastuskerrasta yllättäen tullut, mutta toivottavasti D:lle jäi siitä edes puoliksi yhtä hyvä mieli kuin minulle. Ikävää, että huoli terveydestä vähän varjostaa muuten oikein onnistunutta päivää.

Positiivista:

1) Onnistuneita laukannostoja sekä ravista että käynnistä pohkeenväistön jälkeen.
2) Vain yksi paha punkeminen.
3) Hyvä yhteistyöfiilis!

torstai 10. marraskuuta 2011

Puhinaa, pöhinää ja puhdas matonäyte



Ei ollut Durtsilla matoja. Onneksi, sillä muutamat matokuurit on viime kuukausina saanut, joten sitten olisikin ollut miettimistä, millä enää lääkitä. Veikkaan, että peräosaston kutinan ovat aiheuttaneet polttiaiset, joita kuulemma on nyt liikkeellä sankoin joukoin. Eikä itse asiassa kutinakaan ole sen sen sunnuntain jälkeen vaivannut ja muutoinkin herra vaikuttaa olevan ihan oma itsensä (siinä määrin, mitä tällä kokemuksella kykenee arvioimaan).

Vi-Siblineä on kuitenkin tarkoitus syöttää muutaman viikon ajan ihan kaiken varalta, ja jos outoa makoilua vielä ilmenee eikä lihavuuskunto ala kohentua, niin sitten täytyy kutsua lääkäri paikalle.

Pöhinää

Sanni (taitava & vaatimaton ratsastaja, jota ei kuulemma saa sanoa ratsuttajaksi ;)) kävi ratsastamassa keskiviikkona ja kokeili vähän hyppyjä. Ensin maapuomi tolppien välissä, sitten miniristikko. Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin ja Sanni huhuili, että voisinhan minä itsekin kokeilla. Kaukaa viisaana ymmärsin kieltäytyä sillä verukkeella, että D ei ole hypännyt pitkään aikaan. Ja sen muuten huomasi.

Kun miniristikosta tehtiin minipysty (40 tai 50 cm?), löytyi Durandosta kyllä ihan uusi vaihe. Tosin sen verran osaava Sanni on, että minä en olisi sitä välttämättä huomannut muusta kuin niistä muutamista pikkupukeista, joita D esteen jälkeen esitteli. Kuulemma riitti kaverissa virtaa muutenkin :)

Hyppelyiden jälkeen hyödynnettiin aurinkoista keliä ja pestiin Durando. Meinasin sössiä koko puhdistushomman kuivatusvaiheessa, kun havahduin kesken taluttelun vasta silloin, kun sankarilla oli jo polvet maassa. Ei kuitenkaan kerinnyt piehtaroimaan, ja karsinassa piehtarointi ei enää kiinnostanutkaan, joten ainakin päivän pysyi puhtaana :)



Puhinaa

Tänään käytiin kävelyllä maastossa. Saatiin seuraksi toinen ratsukko, ja aluksi meinasi olla vähän kiukkua ilmassa, kun herra pomo joutui hetken kulkemaan jonon toisena. Puhinaa aiheuttivat myös tien vierellä olevat suuret kivet. Ja ihmekös tuo, sitähän saa nykyään alvariinsa lukea siitä, miten jättiläiskivet hyökkäilevät viattomien ponien kimppuun. Lätäköt oli tänään ilmeisesti ruokittu hyvin, koska eivät olleet niin lihanhimoisen oloisia.

Vähän erikoinen ilmiö on se, että siinä missä monen pollen askel on reipas kotia kohden, toimii D juuri päinvastoin. Pois tallilta kuljetaan reippaasti, kiinnostuneesti ja välillä vähän jännittyneesti. Kotiinkääntyessä kaviot kasvavat hetkeksi kiinni tienpintaan, ja kun ne siitä viimein liikkeelle saa, on askeleen mitta tippunut puoleen aiemmasta. Vaikka välillä vähän jännittääkin, olisin silti taipuvainen tulkitsemaan tämän niin, että Durandosta on kivaa liikkua kotiympyröiden (lue: kentän ja maneesin) ulkopuolella.






tiistai 8. marraskuuta 2011

Parempaa vointia

Mieli apeutuu aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan puhelimen esiin. 

Durando oli sunnuntaina hieman väsyneen oloinen ja oli hieronut häntänsä ihan kökkeröksi. Maanantaina oli syönyt aamuheiniään tarhassa makuultaan(!). Lämpöä ei ollut ja ruoka tosiaan maistuu. Huolestuin oudosta käytöksestä tietysti heti aika tavalla, mutta sain kuitenkin neuvon liikuttaa, joillei tunnu siinä kummalliselta, hengästy poikkeuksellisen paljoa tai hikoile normaalia enemmän.

Eilisellä tunnilla ei tuntunut samalla tavalla väsyneeltä kuin sunnuntaina, joskin oikeaan kierrokseen tahmeutta oli jonkin verran.

Punkemisen suhteen pärjäsin enimmäkseen ihan hyvin. Muutaman kerran keskityin hetkiseksi liikaa johonkin toiseen asiaan, jolloin D pääsi muutaman askeleen verran menemään lapa edellä seinää kohti.

Tunti oli kevyt, mutta muutama laukannosto kokeiltiin. Ensimmäisellä kerralla Tippa vähän avitti pitkällä piiskalla, josta Durando kyllä kertoi mielipiteensä hyvin selkeästi. Hetki meni, että sain rauhan palautettua sekä itseeni että hevoseen. Sen jälkeen tulikin muutama oikein onnistunut nosto.

Ikävä kyllä, en aina ole ihan kartalla siitä, milloin pyyntöni on mennyt läpi. Siihen kun vielä yhdistetään sellainen hieman tymäkämpi nosto, niin liian usein oma kroppa ei pysynyt hanskassa vaan ylävartalo keikahti hieman taaksepäin ensimmäisellä askeleella.

Aihetta iloon:

1) Sain kannustavaa palautetta oikean lavan parantuneesta hallinnasta.
2) Muistin ja osasin olla hiljaa melkein koko ajan (se on oikeasti vaikeaa, kun on tottunut höpöttämään. Välillä pelkään, että vaikutan todella töykeältä, vaikka järjellä tajuankin valmentajan olevan oikein tyytyväinen ratsastajaan, joka mieluummin keskittyy tekemiseen kuin selittelyyn).

...mutta onneksi apeus on yleensä ohimenevää. 


Lavat hallussa?

Yö meni vähän huolehtiessa ja murehtiessa (siitä on hurjasti apua). Durando oli kuitenkin tänään tunnilla jo itse asiassa hyvinkin pirteä. Ainoastaan ensimmäisen ravin saaminen oli työn ja tuskan takana. Mietin, että aistiiko se niin tarkasti sen, että pelkään ja varon mahdollista huonoa kuntoa, ja näkee siinä minun epävarmuudessa tilaisuutensa tulleen? Kun sitten lopulta raviin päästiin, oli se tasaisen ja mukavan tuntuista heti alusta lähtien myös oikeaan kierrokseen.

Harjoittelin paljon reippaan käynnin ratsastamista ja lapojen hallintaa. En tiedä, mitä loksahti paikoilleen, mutta yhtäkkiä kääntäminen uran sisäpuolella nelikulmiolla tuntuikin, jos ei nyt ihan helpolta, niin ainakin ihan mahdolliselta. Paikoin itse asiassa jopa helpoltakin, jolloin unohduin satulaan ihan vaan fiilistelmään ja paketti uhkasi hajota.

Jouduin aluksi aika napakasti käyttämään raippaa oikeaan lapaan, mutta toivon, että se on pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu kuin se jatkuva naputtaminen jokaisella ratsastuskerralla. Siitä pienestä naputtamisesta kuin ei ole tuntunut olevan oikein mitään apua. (Silti se raipan käyttäminen sattuu, paitsi hevosta myös minua.)

Samaa ulkoavuilla kääntämistä uran sisäpuolella harjoittelin myös ravissa. Siinä meinasi välillä jo mennä kääntävät ja taivuttavat & asettavat avut sekaisin. Kyllä on paljon vielä tekemistä siinä, että nämä olisivat edes omassa päässä selkeinä.

Lapojen hallintaa sain harjoitella myös ratsastamalla 3/4-linjalle ja tekemällä aina vuorotellen muutaman askeleen väistöä vasemmalle, sitten oikealla ja taas vasemmalle. Pari kertaa Durando meinasi lyhyen sivun lähestyessä olla kuuntelematta ja tehdä omia ratkaisuja, mutta kerrankin sain kiitosta suhteellisen nopeasta korjaamisesta – jei!

Laukka nousi tänään vähän turhankin helposti: välillä jo pelkkä asettaminen sisäänpäin riitti. Välillä tulee tunne, että ressukka yrittää tarjoilla minulle kaikkea mahdollista, kun viestini ovat niin epäselviä. Toivon, etten ole saanut hepparukkaa ihan sekaisin :/

Ulko-ohjaa olen nyt kuulemma oppinut pitämään kädessäni, mutta vähän ojasta allikkoon -tyylillä eli välillä vähän turhankin tiukasti. Ääripäiden kautta kultaiselle keskitielle? Itse asiassa tarkoitus oli, että olisin tänään sitonut loimivyöllä kyynärpääni kiinni kroppaan, jotta varsinkaan oikea ei pääsisi jatkuvasti työntymään eteenpäin, mutta unohdin vyön harjapakkiin. Ensi kerralla sitten.

Loimivyön lisäksi meinasin unohtaa olla hiljaa. Ehkä ensi kerralla sen loimivyön lisäksi jesaria. Joku voisi jo tätä lukiessa luulla, että puhun jostain muusta kuin ratsastustunneista ;D

Aihetta iloon: 

1) Durando oli reippaan ja letkeän oloinen.
2) Oivalsin jotain lapojen hallinnasta ja ulkoavuilla kääntämisestä.
3) Laukkaa ei tarvinut juuri houkutella (joskaan en ole ihan varma, mikä minun roolini nostoissa oli...)

*****

Ratsastuksen jälkeen kävin hakemassa apteekista Vi-Siblineä, mutta eipä se tuntunut oikein kelpaavan. Ulostenäyte lähtee tutkittavaksi huomenissa. Onneksi Durando on nyt jo pirteämmän oloinen, mutta veikkaan silti, että jotain on jossain vialla, kun painoakaan ei ole kertynyt siihen tahtiin kuin syödyn ravinnon määrästä olisi oletettavissa.

(P.S. Jos ihmettelette noita Aihetta iloon -listauksia, niin oon tullut siihen tulokseen, että kaiken tän kriittisyyden keskellä olis varmaan ihan hyvä opetella näkemään joskus niitä myönteisiäkin asioita.)


maanantai 7. marraskuuta 2011

Aistittavissa iltaa kohden: alavireisyyttä

Tarkoitus oli kirjoittaa ratsastustunnista ja pienestä huolesta Durandon vointiin liittyen. Aloitin etsimällä sopivaa kuvituskuvaa tällä kertaa Googlen kuvahaulla, mutta törmäsin surukseni kuvaan maassa makaavasta, ihan pelkäksi luuksi laihtuneesta hevosesta, joka ilmeisesti viimeisillä voimillaan yritti vielä syödä eteen tuotuja olkia.

Tiedän toki, etteivät minun kyyneleeni ketään pelasta eivätkä tee maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi. Siksipä pahimmasta toettuani uskaltauduinkin tutkimaan, mistä kuva oli peräisin ja päädyin espanjalaisia löytökoiria auttavan järjestön sivuille. En kuitenkaan edes uskaltanut lukea juttua, josta hevosen kuva oli peräisin. Toisaalta se kuva kertoi jo ihan liikaa.

Täältä käsin ei voi oikein tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa (ostaa parempaa omatuntoa?). Lahjoittaessa on tietämättömän pakko luottaa nettisivujen antamaan kuvaan, jos ei muuten ole perehtynyt asiaan. Googlaillessa löysin tahon, joka auttaa koiria paikan päällä Espanjassa. Yhdellä lahjoituksella ei maailmaa pelasteta, mutta on se aina tyhjää parempi. Kai.

Leevi Petteri Virolainen tuli minulle Tallinnan Koerte Varjupaikista syyskuussa 2001.




sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Jännittää!

Huomenna se sitten on. Tunti. Eikä mikään ihan satunnainen tunti, vaan sellainen, jolla Durtsi ei saisi punkea - uijui! Myös tänään keskityin enimmäkseen siihen ja osittain ihan onnistuneestikin. Muutaman kerran vasemmassa kierroksessa meinasi homma karata käsistä. Ihan liian usein kääntyy oikea käsi sellaiseen asentoon, että raippa sojottaa suoraan sivulle ja samalla käsi siirtyy lähemmäs säkää (ja arvatenkin välillä myös sen yli), ja näin kun käy, niin se on varmaa, että seinä lähestyy. Tai sitten käy niin, että vasemmalta laukkaympyrältä jatketaankin koko rata leikkaa -tyylisesti, vaikka ratsastaja kuinka epätoivoisesti yrittää jatkaa ympyrällä – juu, tuosta olisi suorastaan ropissut pisteitä...

Ensimmäinen laukannostoyritys ei tänään onnistunut, mutta sen jälkeen aika moni kyllä (onnistumissuhde noin 16/20, myös yksi onnistuminen käynnistä). Huomasin, että jos ottaa pidätteen ihan vähän yläviistoon, niin laukka nousee melkein jo sillä. Onkohan se rikollista? Satutanko hevosta? Täytyy huomenna tunnilla vähän kysellä. Ja heti sen jälkeen taas sulkea suu.

Suun sulki pitäminen on tärkeää. Olen punkemisasian lisäksi myös ihan tosissani tsempannut sen kanssa, että keskittyisin ratsastamiseen. Vaikka menin tänään tallille vielä valoisan aikaan, luikin silti maneesiin. Enkä pelkästään karkuun suorituspaineita vaan yhtälailla taipumustani keskittyä kaikkeen muuhun kuin oleelliseen. Eilenkin ulkokentällä oli samaan aikaan muita, ja jostain kumman syystä koen tarpeelliseksi aina jotenkin kommentoida tekemisiäni. Tai lähinnä sitä, miksi ne eivät onnistu. Sen sijaan, että keskittyisin ja saisin ne onnistumaan.

Marin valmennuksesta muistelin tänään ja eilen sitä takaosan väistättämistä ulos ympyrältä sekä niitä etuosakäännöstyylisiä kulmia. Ensimmäisiä tein ajatuksella enkä ihan surkeasti, mutta jälkimmäisten kohdalla limbosin oikein huolella. Jotenkin tuntui vaikealta ja päätin taas kelpuuttaa ihan mitä tahansa.

Durando tuntui tänään vähän väsyneeltä, toivottavasti huomenna on pirteämpi päivä. Punkeminen on nimittäin sitä todennäköisempää mitä vähemmän on vauhtia.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ei punkemiselle

Torstaina kävi ratsuttaja. Itse olin auttamassa ystäviä muutossa, joten teoriassa olisin voinut pitää ensimmäisen tallivapaan päivän sitten Durandon hankkimisen. Kotimatkalla oli kuitenkin ihan pakko poiketa vähän rapsimaan ja hengittämään tallin tuoksua. Kai tää alkuinnostunus joskus laantuu? Ei niin, että pistäisin pahakseni, vaikkei laantuisikaan. On ihanaa olla ihan täysin hurahtanut, innoissaan, ihastunut, rakastunut, hämmästynyt, hämmentynyt ja tohkeissaan <3

Perjantaina oli sitten aika käydä Tipan heittämän haasteen (ukaasin?) kimppuun. Ratsastuksen tärkein tavoite oli pyrkiä estämään oikealle punkeminen. Yritin keskittyä huomaamaan ja korjaamaan punkemisajatukset jo hyvissä ajoin. Tsemppasin sen kanssa, että muistaisin myös irrottaa pohkeen Durandon reagoidessa. 

Punkemista oli selvästi vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta onnistuin välillä suht nopeastikin palauttamaan kurin ja järjestyksen. Ratsuttajan käynnin vaikutuksen huomasi selkeästi (myös) siinä, että kulmiin ratsastaminen myös oikeassa kierroksessa ei ollut lainkaan työlästä. 

Laukat nousivat keskimäärin toisella yrittämällä, joten ei nyt ihan susihuonosti. Hieman hämmentävästi kävi välillä niin, että laukka nousi siinä vaiheessa, kun mielessäni olin jo ajatellut yrityksen menneen pieleen, ja vasta virittelin ajatuksissani seuraavaa yritystä. Kerran nousi vasempaan kierrokseen oikea laukka, mutta muuten sain sitä, mitä tilasin. Ihana Durando, jonka laukassa on maailman mukavinta istua!

Lopuksi ratsastin vielä muutamat kierrokset ja kaarrokset ilman jalustimia. Se ei muuten enää tunnu pelottavalta. Ja nyt tämän kirjoitettuani herää vahva epäilys siitä, että onkohan taas tullut mummoravailtua? 

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Osuvasti unelmista

Löysin ihanan kirjoituksen muutenkin valloittavan oloisesta blogista: Ruuhkavuosiratsastaja: Minulla on unelma. Kannattaa lukea!

Minullakin on ollut hevosunelmia niin kauan kuin muistan. Vaikken heppailua saanutkaan lapsena ja nuorena harrastaa, niin unelma omasta hevosesta syntyi jo varhain ja sen hankintaa on suunniteltu jo nuoresta lähtien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan. Hassua kyllä, tuo enemmän tosissaan -jakso sijoittui sinne lapsuuteen, aikuisena on tullut enemmänkin vaan väännettyä vitsiä ja kiusattua miestä aiheella. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että sellaiset unelmat toteutuu, joihin osaa suhtautua kepeästi ja leikkisisästi eikä liiaksi pakottamalla? ;)




Terveisiä lenkiltä!

Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa. Ihana heppa! 



Kaupanpäällisenä saa karistettua ehkä muutaman kalorinkin (jotta voi sitten taas illalla jumpan jälkeen mussuttaa!).

Tuppisuutunti ja kiiltävät kengät

Ehdotin tänään itse tunnin aluksi, että mitä jos minulta kiellettäisiin puhuminen tunneilla. Tipan mielestä idea oli hyvä – veikkaan, että ilmassa oli jopa pientä huojennusta siitä, että tajusin tarttua tähän itse ;).

Saan toki vastata kysyttäessä ja kysyä, mikäli jokin jää epäselväksi, mutta turhanpäiväinen jauhaminen, selittely, analysointi ja lörpöttely saa nyt jäädä. Ei niin, etteikö juttelu olisi kivaa ja jossain määrin hyödyllistäkin, mutta koskapa en kertakaikkiaan pysty samaan aikaan keskittymään myös ratsastamiseen, on parempi keskittyä vain ratsastamiseen. Kuka tietää, saattaahan näin toimimalla vaikka vahingossa edistyäkin ;)

Tänään harjoiteltiin taas pohkeen ja reaktioiden nopeutta, suoraan ratsastamista, punkemisen estämistä ja laukannostoja. Kaksi tärkeintä havaintoa pohkeen nopeuteen ja punkemisen estämiseen liittyen:

1) Kun on koko ajan skarppina, niin pääsee puuttumaan punkemiseen ennen kuin tilanne on päässyt karkaamaan käsistä.

2) Nopeus pohkeen käytössä tarkoittaa sekä fyysisen tekemisen faktista nopeutta, että reagointinopeutta molempiin suuntiin. Ei riitä, että käyttää pohjetta, kun tahtoo hevosen siirtyvän jonnekin päin vaan ihan yhtä tärkeää on tajuta hellittää heti, kun hevonen vastaa pyyntöön. Tai vaikkei vastaisi, on parempi hetkeksi hellittää ja pyytää sitten heti uudelleen vähän terävämmin kuin jäädä sitkeästi itse punkemaan, jolla vain tarjoaa hevoselle mukavan tuen, jota vasten punkea.

Käännöksissä sain tsempata ulkoapujen kanssa ja erityisesti oikeassa kierroksessa ympyrällä sisäpohkeen kanssa. Käsien oikeaa paikkaa korjailtiin myös useaan otteeseen. Vasemmassa kierroksessa sisäkäsi meinaa jäädä vetämään liian taakse ja oikeassa kierroksessa taas päinvastoin myötää liikaakin – näiden korjaamisessa auttoi jalustinhihnan päästä kiinni pitäminen.

Laukannostoja harjoiteltiin sekä pohkeenväistöistä että ympyrällä. Jälkimmäinen sujui tänään paremmin. Jälleen kerran huomasin, että kunhan pidäte menee läpi, niin laukka nousee erittäin helposti. Miksi sitten niin usein teen kuitenkin pidätteen, joka on vain onneton sinnepäinroiskaisu, suljen silmäni ja toivon parasta? Miksi en tee kunnolla, kun kerran ymmärrän, että se on enimmäkseen siitä pidätteestä kiinni?

Tunnin lopuksi tuli haaste (vai ukaasi? ;)), että seuraavalla tunnilla Durandon ei tarvitsisi kertaakaan punkea oikea lapa edellä minnekään. Ei ole epäselvyyttä siitä, mitä harjoitellaan lähipäivinä...

****

Sovituskopissa.


Durtsi-mussu sai tänään uudet kengät. Ajatella, että viisi viikkoa on kulunut ilman irtokenkiä ja ontumisia – ihan mahtavaa! En voi kuin kiittää onneani siitä, että päästiin huippukokeneen ja -taitavan kengittäjän asiakkaiksi.

Huomenna mennään maastoon kävelylle; Durando on taatusti ansainnut leppoisan päivän, ja täti herkuttelullaan useammankin kävelylenkin.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Ryysyistä rikkauksiin

Kyyneleet silmissä tänään Tipan tunnilla. Nimittäin ilon kyyneleet :) Ihan superhyvä fiilis!

Aluksi sain ratsastaa suoraan 3/4-linjoilla ravissa. Sen jälkeen herkistettiin ja heräteltiin sekä hevosta että ratsastajaa nopeilla ravi-käynti-ravi-siirtymillä. Aluksi paketti levisi aina käyntiin siirtymisen yhteydessä, ja Durando lähti punkemaan kierroksesta riippuen joko sisälle tai ulos. Yllättävän nopeasti aloin kuitenkin saada sen verran rotia omaan tekemiseeni, että käyntiinsiirtymiset onnistuivat hallitummin eikä hevonen venähtänyt kilometrinmittaiseksi banaaniksi.

Yhdessä kohden keskityin taas hetken vääriin asioihin, unohdin ratsastaa, ja onnistuin sössimään kaiken hyvän työn. Sain pienen kurinpalautuksen ja sen jälkeen jatkettiin vielä samaa harjoitusta sen verran, että saatiin taas ratsukko järjestykseen.

Kun kuri ja järjestys ;) oli palautettu oli kuvio seuraava: lyhyeltä sivulta ravissa käännös 3/4-linjalle, suoristus, siirtyminen käyntiin (suorana!), pohkeenväistöä uralle ja uralla laukannosto. Aloitettiin vasempaan kierrokseen, jossa laukannostoon asti homma meni hyvin. Laukannostikin sinänsä, mutta asetus oli aina uralle päästyä lipsunut sen verran, että ensimmäisillä kolmella yrityksellä tuloksena oli väärä laukka. Sitten keskityin taas vähän paremmin ja jo löytyi vasen laukka.

Oikeaan kierrokseen ensimmäisellä yrityksellä ajattelin taas liikaa ja ehdin jo sotkea keskenään oikeat, vasemmat ja sisä- ja ulkopohkeet. Toisella yrityksellä sain selkeät ohjeet siirtää pohkeet väistön jälkeen päinvastoin. Näillä ohjeilla minäkään en onnistunut epäonnistumaan, ja laukannosto oli oikein onnistunut. Teki oikeasti mieli vähän tirauttaa ilosta.

*****

Ehdin tänään verkkailla itsekseni aika pitkään ennen tunnin alkua ja uhkarohkeasti kokeilin myös jonkin verran laukannostoja. Oma analyysini epäonnistumisista on se, että suurinta roolia niissä näyttelee kertakaikkiaan luokattoman huonot puolipidätteet. Sen sijaan, että osaisin ottaa nopean, selkeän pidätteen, otan jonkinmoisen kummallisen, pitkän ja sitkeän veto-otteen, joka herättelyn ja tasapainottamisen sijasta saattaa pahimmillaan kääntää hevosen pään ulospäin.

Niinä kertoina, kun pidäte tulee nopeasti ja enemmän tunteella kuin järkyttävän pitkällisen ajattelun tuloksena, laukka nousee monesti jo pelkästä pidätteestä ja laukan ajattelemisesta. Vältettävien asioiden lista sen kun kasvaa: sokerin ja rasvan lisäksi sinne pääsevät nyt myös liiallinen ajattelu ja puhuminen ratsailla ollessa.  Tosin jos kahden jälkimmäisen välttelyssä onnistun yhtä huonosti kuin kahden ensimmäisen kanssa, niin en voi muuta kuin toivoa valmentajalta pitkämielisyyttä =) Ei vaan, kyllä mä tsemppaan, kaikkien näiden kanssa!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Maria Faria de Carvalhon kurssilla


Sain mahdollisuuden osallistua viikonloppuna kotitallilla järjestetylle Maria Faria de Carvalhon kolmipäiväiselle kurssille, ja koskapa olen perin perso opetukselle, änkesin mukaan. Mari on suomalainen, mutta asunut viimeiset parikymmentä vuotta Portugalissa valmentaen, kouluttaen ja kilpaillen. Marin sivuilta löytyviä videoita katsellessa ei voi välttyä huokailemasta ja toivomasta, että jonain päivinä oppisi puhumaan hevosta edes puoliksi yhtä hyvin.

Kurssi oli todella hyvä, Marin opetus selkeää, hevos- ja ihmisystävällistä, mutta oman suoriutumisen kanssa oli vähän niin ja näin. Jotenkin on sellainen fiilis, etten olisi koskaan aiemmin ollut yhtä huono, mutta eipä tarvitse paljoa selata tätäkään blogia taaksepäin, niin sekin harhaluulo tulee oikaistuksi :D Ja toisaalta kyllä tänään jo pääsin muutaman kerran hihkumaan riemustakin eli kehityskäyrä oli ainakin nousujohteinen.

Päätin edelleen jatkaa niiden laukannostojen kanssa stressaamista, mutta vielä suurempi oivallus kehittämisalueesta liittyi kyllä siihen, että mun on alettava harjoittelemaan myös käynnissä ratsastamista, vaikka se onkin todella vaikeaa – tai ehkä nimenomaan siksi. No, haasteet on tehty voitettaviksi, eikös juu? Tästä lähtien ohjelmassa on siis selkeästi aiempaa enemmän käyntiä, ajatuksella.

Vireystila ei tänään riitä siihen, että kertaisin kaikkien kolmen päivän sisällön hetki hetkeltä, mutta yritän listata tärkeimmät vihjeet ja parhaimmat harjoitukset, jotta en itsekään niitä unohtaisi.

Vinkit ja ojennukset:

  • Kädet pitää pysyä istunnan edellä, paikallaan, lähellä säkää, vierekkäin ja nyrkit pystyssä. Tämä koskee myös sitä kättä, jossa on raippa. Siltä varalta, etten ala oppia, suunnittelen jo raipan teippaamista kiinni reiteen, niin että se pysyisi oikealla paikallaan. 
  • Istunta kuntoon: lantio eteen, hartiat taakse, jalat pitkiksi ja painaviksi. 
  • Oikea hartia pitänee myös teipata paikalleen, ettei se aina työntyisi eteenpäin. 
  • Vauhtia saa lisää avaamalla sormia ihan hetkeksi. Sillä saa myös hevosen pysymään hereillä ja kevyenä. Minun on hyvä muistaa, että avaamisen jälkeen sormet on tarkoitus taas sulkea ;)
  • Laukannostoissa ensin hyvä käynti tai ravi, sitten pieni hidastus ja laukka-avut. Jos ei mene läpi ja Durando esimerkiksi vain kiihdyttää ravia, niin sitten kiinni ja laukka-avut heti, kun kevenee edestä. 
  • Jos laukannosto ei onnistu muutaman yrityksen jälkeen, niin ei pidä jäädä siihen hetkeen jumiin vaan yrittää jossain muussa kohdassa tai tehdä vaikka jotain muuta välissä ja yrittää sitten uudestaan. 
  • Laukasta raviin siirtyessä pitää muistaa ratsastaa eteenpäin, pitää oma istunta kunnossa, lantio vahvana edessä, kädet paikallaan ja alhaalla. Siirtyminen ei ole sama kuin jarruttaminen. 
  • Nopeutta, nopeutta, nopeutta ja vielä vähän lisää nopeutta. Sitten, kun vielä nopeutta täydennetään oikealla ajoituksella, niin saattaisi alkaa tulla välillä niitä onnistumisiakin. 
Harjoitukset:
  • Alkukäynnistä lähtien hevonen hereillä, reipas käynti. Oman kropan venyttely. 
  • Takaosan väistättäminen ympyrällä ulospäin käynnissä. Etuosa käännetään vähän ympyrän sisäpuolelle, ulko-ohjalla otetaan pidätteitä ja sisäpohkeella pyydetään takaosa siirtymään ulospäin. Sisäpohje saa siirtyä selkeästi taaemmas tavalliselta paikaltaan. Muutama askel kerrallaan ja sitten taas pieni pätkä rennosti eteenpäin.  Harjoitus pehmentää ja keventää hevosta edestä ja opettaa ainakin minua koordinoimaan omia apujani vähän paremmin sekä auttaa kontrolloimaan Durandon punkemista.
  • Käyntineliö uran sisäpuolella. Suorilla urilla reipas käynti, hidastus kulmassa ja etuosakäännöstyylisesti kulmasta ja taas reipas käynti. (Tässä meinasi usko loppua, kun pelkkä reipas käynti suoraan eteenpäin uran sisäpuolella tuntui välillä mahdottomalta.)
  • Ravissa ympyrän pienentäminen ja suurentaminen hallitusti. Minun pitää muistaa erityisesti sisäpuolen hartian kääntäminen ympyrän sisäpuolelle, mutta samaan aikaan huolehtia siitä, että kädet pysyvät paikoillaan. 
Yleensä viimeistään 5. kuvan kohdalla alkaa mallina oleminen tympiä. Tämä on kuva nro 36, fiiliksiä ei tartte arvuutella :)

torstai 27. lokakuuta 2011

Top 5 : Durandon möröt

Rakas hevoseni on usein yllättänyt minut rohkeudellaan. Ja toisaalta onnistunut toistuvasti huvittamaan säikkymällä jotain todella arkisia ja vaatimattomia juttuja.

Siimaleikkuri, lehtipuhallin, autot ja traktrorit eivät aiheuta minkäänlaista reaktiota, mutta mikä saa Durtsin niiaamaan? Tässä tulee tämänastisen taipaleen top 5 – käänteisessä karmaisevuusjärjestyksessä:

5. Pienet vihreät miehet. Näitä aina välillä hiippailee siellä täällä, yhtälailla tallissa, maneesissa kuin myös – ja ehkä erityisesti – teiden varsilla.

4. Tierumpu, jonka läpi virtasi vettä hyvin hitaasti.

3. Oja tien reunassa. Vesi oli toki mustaa, mutta se ei liikkunut ja se oli yli metrin päässä tien reunasta eli riskiä kavioiden kastumisesta ei ollut.

2. Mies ja/tai harava ja/tai lehtikasa. Omalla pihallaan täysin rauhassa haravoiva mies. Aivan järkyttävää! Lähes yhtä paha kuin kohta 1.

1. Peurojen joukkopako. (Tämän mä oikeasti ymmärrän.) Tultiin maneesista ulos ja kulman takana meitä tuijotti 5 tai 6 peuraa. Tästä Durtsi ei vielä ollut millänsäkään, mutta kun peurat sitten hetken tuijoteltuaan ymmärsivät, etteivät sittenkään olleet onnistuneet tekeytymään näkymättömiksi, säntäsivät ne täydellä vauhdilla ja upeilla loikilla yli kentän aitojen. Siinä olisi moni esteponi jäänyt kakkoseksi. Onneksi en ollut ratsailla, niin ei tarvinnut testailla Durandon ponnua.


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Lepo- ja muuttopäivä

Ei tota horisonttia vaan saa suoraan, kun on aina hirmu kiire napata kuva ennen kuin Mr. Utelias tunkee turpansa kiinni linssiin. Pitäis varmaan opettaa polle pysymään paikallaan ;)

Alunperin oli tarkoitus, että tänään olisi ollut ensimmäinen päivä Durandon tulon jälkeen, etten olisi mennyt tallille lainkaan. Ratsuttajan oli tarkoitus hoitaa tämä päivä ja sellaiseen aikaan, että olisi mennyt päällekäin mun jumpan kanssa (yleensähän oon ollut aina mukana hengittämässä niskaan ja vahtaamassa ;)).

En tiedä, miten olisin selvinnyt päivästä ilman tallilla käyntiä, mutta tänään ei vielä ollut aika ottaa siitä selvää. Ratsuttaja nimittäin sairastui ja joutui jättämään käynnin väliin. Niinpä ähräsin aikataulujen kanssa vähän, jotta ehdin sekä tallille että jumppaan. Durando joutui nyt tästä aikataulumuutoksesta eniten kärsimään, sillä vaikka lepopäivä onkin välillä paikallaan, olisin mielelläni kävelyttänyt kaveria vähän kauemmin kuin  reilun puoli tuntia. No, tyhjää parempi varmasti. Kipuilevaa omatuntoani lepyttelen myös vakuuttelemalla, että vatsalihaksien treenaaminen myös muualla kuin ratsailla on myös Durtsin etu. Ja onhan se.

Muutto

Durando pääsi muuttamaan ulkokarsinasta sisälle talliin. Viihtyi kyllä ihan mainosti ulkona, mutta ehkä talvea ja paukkupakkasia silmällä pitäen on parempi olla sisällä, kun D kuulemma tahtoo talvisin vähän enemmän muutenkin jäykistyä. 

Pikkuisen oli ukko hermostuneen oloinen muutosta. Täytyy toivoa, että asettuu pian, jottei saada häätöä :) Durtsilla tuntuu olevan vähän taipumuksena vahtia koko heppalaumaa. Kun iltapäivällä tarhoista haetaan yksikin hevonen sisälle, niin saattaa aloittaa ihan järkyn tramppauksen eestaas. Eikä siinä hädässä auta, vaikka viereisten tarhojen kaverit tulee lähelle rauhoittelemaan. Toivottavasti tämäkin stressaaminen vähenee ajan mittaan. 

*****

Huomenna pidetään varmasti vielä melko kevyt päivä, sillä sitten alkaa melkoinen valmennusputki. Viikonloppuna (pe, la ja su) tallille tulee kurssia pitämään vieraileva valmentaja ja maanantaina ja tiistaina onkin sitten vakiotunnit Tipan kanssa. Siis peräti viitenä perättäisenä päivänä pitäisi onnistua skarppaamaan ja keskittymään ihan täysillä. Siinä on kyllä tädille haastetta!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Taivuttamalla suoraksi

Täällä pöpelikössä on verkko tökkinyt viime päivinä ihan urakalla. Paljon olisi ollut kirjoitettavaa ja siitä osa on nyt jo ehtinyt unohtuakin. Koetan kuitenkin summata kuluneiden päivien kohokohdat.

Perjantai

Kävin päivällä valmentajan kehoituksesta ostamassa Durandolle uudet kuolaimet. Vanhoissa ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta mittaa niillä oli sen verran reilusti, että pahimmillaan keskimmäinen pala pilkotti toisesta suupielestä. Päätin, että koska ajatukseni ei ole kerätä mittavaa kokoelmaa erilaisia kuolaimea, voin hyvin investoida ainoissa kuolaimissa laatuun.

Sprenger KK Ultra. Kuva täältä.


Lisäksi ostin Mattesin lampaankarvaisen pehmusteen satulavyöhön, kun Durando on välillä reagoinut satulavyön kohdalta harjaamiseenkin. Arvuuttelin, että jos on vaikka vyö nipistänyt mustelmia... Pehmuste ei kyllä istu tuohon anatomisesti muotoiltuun vyöhön mitenkään turhan hyvin. Täytyy ehkä miettiä vielä, millaisella kombinaatiolla jatketaan. Kyllä, tämä todellakin on välineurheilua :)

Ennen tuntia tuhrasinkin sitten valtavasti aikaa häröillen kaikkien uutuusjuttujen kanssa, ja kun lopulta pääsin maneesiin asti, oli semmoinen fiilis, että kaikki oli vähän vähemmän ihanasti rempallaan. Viime hetken saapumisesta huolimatta Tippa otti meidän kuitenkin lempeästi vastaan ja tarkisti kuolainten sopivuuden.

Tunnilla keskittyttiin sekä taivuttamiseen että suoraan ratsastamiseen. Sitä voisi helposti kuvitella, että jos toinen ei suju, niin toinen ainakin sujuisi, mutta näinhän se ei ole. Suoran hevosen automaattinen vastakohta ei ole taipuva hevonen eikä päinvastoin. Minun allani Durando esiintyisi mielellään sellaisessa kolmesta neljästä kohden mutkalla olevassa muodossa :)

Sain myös opastusta istunnalla kääntämiseen. Tavoitteena olisi, että käännökseen lähtisi ensin lantio ja muu paketti seuraisi sitten perässä. Kehonhallinnallisesti haaste on siinä, että oppisi hallitsemaan lantiota niin, että se tosiaan kääntyisi, mutta niin että molemmat kyljet pysyisivät saman mittaisina ja yläkroppa muutenkin rauhallisena. Välillä mielestäni käänsin lantiotani niin kovasti – ja todellisuudessa ainoastaan pääni kääntyi. Ei ole helppoa :)



Lauantai ja sunnuntai

Ratsastin molempina päivinä itsenäisesti. Lauantaina maneesissa oli muitakin ja ikävä kyllä suorituspaineet johtivat jälleen kerran siihen, että laukannostojen kanssa oli ihan tuskaisen vaikeaa. Jossain vaiheessa jäätiin kahdestaan maneesiin, jonka jälkeen yhteinen sävel alkoi pikkuhiljaa löytyä.

Lauantaina ratsastin oikein kunnolla, niin että Durando jopa ihan vähän hikosi nenän päältä. Itselleni se silti taisi enemmän kuntoilusta käydä.

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä kävelylle maastoon, mutta hurjan sumun takia en sitten uskaltautunutkaan yleisille teille. Vaikkei Durando autoja pelkääkään, niin ei ehkä silti kannata lähteä kutsumaan onnettomuuksia tielleen. Niin sankka sumu ei anna autoilijallekaan paljon reagointiaikaa.

Tarkoitus oli kuitenkin päästää Durando sunnuntaina vähän helpommalla. Lämmiteltiin ensin kävelemällä yhdessä ja otettiin mukaan aina pieniä ravipätkiä. Ei kai ole oikein tapana juosta hevosen vieressä, mutta ei kai siitä mitään haittaakaan ole? Ehkä pitääkin kysyä tästä Tipalta. Ajattelin, että hyvää kuntoilua se on minulle itsellenikin ja antaa Durandolle mahdollisuuden vertyä paremmin ennen kuin joutuu ottaa ekstrapainoa kannettavakseen.

Kipusin kyllä satulaankin sunnuntaina, mutta mentiin tosi paljon käyntiä, jonkin verran kevyttä ravia ja ihan pienet pätkät laukkaa. Laukat nousivat ravista pitkällä sivulla molempiin suuntiin todella helposti. En keksi ongelmiin mitään muuta syytä kuin sen, että stressaan niistä nostoista välillä ihan liikaa ja sen myötä sössin koko homman.


Maanantai

Maanantain tunnille tuuppasin itseni sijaan Durandon ratsuttajan. Hän siis oli itse sitä toivonut ja minusta se oli aivan loistava idea. Uskon, että kokonaisuus on nyt Durandon kannalta mahdollisimman mielekäs, kun molemmat ratsastajat saavat samanlaisia ohjeita ja pyrkivät edistämään samoja asioita. Vaikkakin minun osaltani se tosiaan vielä pitkälti jää yritykseksi ;)

Kuunteluoppilaana opin tältä tunnilta sen, että taivuttaminen tulee ennen suoristamista eli että hevosta pystyy kunnolla suoristamaan vasta sitten, kun sen on ensin saanut taipumaan.

Tiistai

Jatkettiin samoja taivutus- ja suoristusharjoituksia ja lisäksi Tippa korjasi taas istuntaani. Asiat, joiden kanssa tällä hetkellä erityisesti tsemppaan ovat:

1. Pohkeiden asento ja käyttö. Jalat asettuvat liian usein turhan taakse. Pohje on ihan liian hidas ja jää herkästi päälle. Pohkeen asemesta yritän käyttää kantapäätä ja samalla jännitän jalan ja hilaan kantapään taivaisiin.

Mikä avuksi? Jalat painavina jalustimiin, polvet ja reidet auki. Mielikuvissa jalan voi ajatella mieluummin vähän eteenpäin kuin taaksepäin. Nopeutta harjoittelen tuolissa ja jumppapallon päällä. Nopeusharjoituksissa yritän keskittyä myös siihen, että pohje välittömästi käytön jälkeen rentoutuu. Jopa kuivaharjoittelussa se on minulle todella vaikeaa.

2. Kädet. Rauhattomat, nousevat usein liian ylös, jäävät jarruttamaan, nyrkit ei pysy pystyssä eivätkä kiinni.

Mikä avuksi? Pitää oikeasti keskittyä siihen, että käsi pysyy paikallaan, ei heilu eikä jarruta. Voisin ottaa tavaksi tarkistaa nyrkkien asennon ja kiinnipysymisen vaikka joka kulmassa ja ympyrällä vähintään kerran kierrosta kohden. Erityisesti pitää harjoitella laukka-ravi-siirtymiä, joissa jään oikeastaan aina jarruttamaan ainakin kädellä ja luultavasti istunallakin. Oman kunnon koheneminenkin varmasti auttaisi tässä merkittävästi.

Onnistumisia

Laukannostot onnistuivat enimmäkseen hyvin, erityisesti yksi nostoista oli niin nappisuoritus, että tuskin voin omalla osaamisellani paremmista edes uneksia. Kehuja sain myös ravi-käyntisiirtymistä, joita tein useampia onnistuneesti pelkällä istunnalla – olen siis jo vähän päässyt eroon siitä automaattisesta ohjien käytöstä, jeejee! Kiva tunti, taas :)



maanantai 24. lokakuuta 2011

EI FEI!

Tarkoitus oli kirjoitella enemmänkin, mutta verkko jumittaa ja Blogger viskoo ulos vähän väliä. Yritän siis saada julkaistua tärkeimmän. Se tulee tässä:

Törmäsin vetoomukseen, jonka allekirjoittamista minun ei tarvinnut kahdesti pohtia. Elättelen toiveita, että joku muukin haluaisi omalla äänellään yrittää vaikuttaa siihen, että koulukentillä ei voisi hyväksyttävästi esiintyä verta vuotavan hevosen kanssa. Vetoomuksen löydät täältä.

torstai 20. lokakuuta 2011

Herra nro 47 ja muuta naurun aihetta

47, kieli koko ajan hommissa.

Jo toinen hyvä päivä putkeen! Mitähän oon tehnyt ansaitakseni tämän? Ainakin olen yrittänyt ajatella positiivisemmin ja olla vähän päättäväisempi. Tänään keskityin itseeni ja verkan jälkeen ratsastin ilman jalustimia. Ravia, laukkaa, ympyröitä, siirtymiä – ei mitään ihmeellistä. Ajatus omassa istunnassa ja hevosen liikkeen myötäämisessä lantiolla.

Laukka-ravi-siirtymissä otin kiinni jalustinhihnasta, etten aiheuttaisi tarpeetonta kärsimystä ihanalle ratsulleni. Ihmeen hyvin sujui meno ilman jalustimia. Jopa niin hyvin, että herättää epäilykseni siitä, että olen taas antanut askeleiden hiipua. No, hiihdetty ei sentään :)

Niin, ja laukatkin nousi kivasti. Paitsi kerran, mutta se tilanne kilpistyi kakkaan, jonka jälkeen Durando lähti tosi hienosti laukkaan. Tässä on joillekin ehkä liikaa infoa, mutta sanonpa silti, ettei minuakaan huvittaisi lähteä pinkomaan, jos olisi kammottava hätä ja paine suolistossa.

*****

Koska kerkisin jo aiemmin mainostaa, että mieheni oli yhtenä päivänä mukana ja otti vähän videota, niin jotain pitää kai julkistaakin.

Ongelma vaan on vähän siinä, että video toisensa jälkeen oli ihan huttua. Tädin ratsastustaidolla ei tietenkään ole sen kanssa mitään tekemistä. Se nyt vaan on niin, että jos kuvaa huonolaatuisella kameralla ainoastaan maneesin päädystä zoomia käyttämättä, niin tulee luoneeksi harhakuvan sinne tänne hytkyvästä ratsastajasta, jonka kädet ovat ihan holtittomat ja joka erityisesti ravissa näyttää killuvan semmoisessa etukenossa, että ei ihme, jos on joskus jotain kipuiluja ;) Ja kaikki tämä siis vaan kehnon kuvanlaadun vuoksi. Paremmalla kameralla kuvattuna myös ratsastus näyttäisi varmasti paremmalta.

Tätä lyhyttäkin lyhyempää pätkää enempää en vaan yksinkertaisesti kehtaa pistää jakoon, kun en niitä pidempiä itsekään kärsinyt katsoa loppuun asti. Tässä menossa alkuverkka.

video

Kyllä itsensä näkeminen videolta on jotenkin karua. Ja tarpeellista. Jos on vähän ehtinyt kuvitella jotain, niin palautuu nopeasti reaalimaailmaan.

Durandohan osaa oikeasti liikkuakin, vaikkei se tästä videosta käykään ilmi :) Tuorein video edellisen omistajan kanssa löytyy Tätiratsastajan päiväkirjasta (viimeinen kolmesta videosta).

Samalla kun siirsin videot koneelle, paljastui että kameraan oli unohtunut kesän lopulta vähän muitakin heppakuvia. Kerran melkein saatiin Durandosta kiva kuva, mutta epäonneksi olin itsekin siinä mukana ;D


Ihan jokaisessa kuvassa en ole onnistunut epäonnistumaan ihan yhtä hyvin kuin tuossa ylemmässä. Joskus on peräti hymyilyttänytkin.



keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Ihana Durando! Tänään kaikki oli jotenkin niin helppoa, harmonista, sujuvaa, iloista. Myös laukannostot onnistuivat, osa jopa hienosti. Ainoa harmillinen juttu on se, etten osaa sanoa, mitä tein toisin :) Ehkä olin vähän päättäväisempi, olinkohan...? Raippaa en juuri tarvinnut ja kannuksiahan en ole kehoituksista huolimatta käyttänyt, mutta silti Durando oli reipas ja innokkaan oloinen. Ihan huippupäivä! (Mies oli mukana, joten videotakin saattaa olla tulossa, jahka jaksan taas muistella kaikkien aparaattien toimintaa.)

****

Eilinen tunti peruuntui, joten ratsastin silloinkin itsenäisesti. Alkukäynnit mentiin maastossa kaverin kanssa. Durando oli aika tohkeissaan, kun ei käännytykään kentälle eikä edes maneesiin. Aluksi pelkäsin, että ukko ihan sekoaa ja taisin jännittyä itsekin aika paljon. Onneksi parin sadan metrin jälkeen stressipiffi vaihtui rauhalliseksi askellukseksi.

Jännittävän maastoilun jälkeen jatkettiin jännittävällä esteharjoituksella maneesissa. Laitoin pääty-ympyrälle kokonaista yhden puomin. Siis ihan maahan. Ravissa takajalat kolisteli liian usein, mutta laukassa ensimmäistä yritystä lukuunottamatta puomi ylittyi ihan tyylikkäästi. Ihan kivasti siis alkoi esteharkat, mutta vähän pelkään, että tämän vuoden HIHSiin mennessä ei kuitenkaan ihan GP-kuntoon päästä.

****

Pitkään odotettu loimipaketti saapui viimein. Durando saattoi olla vähän käärmeissään tyttövärisestä takista, mutta mamman mielestä poika näyttää hurjan komealta punaisessaan :)





maanantai 17. lokakuuta 2011

Nina Fagerströmin valmennuksessa

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. No, ei ihan aina ;)

Pelkäsin vähän etukäteen, että kokemus olisi rinnastettavissa siihen, kun istuu ranskalaisten illallispöydässä ja yrittää epätoivoisesti poimia keskustelusta edes yhden tutun sanan, jotta voisi sitten myhäillä tietäväisen näköisenä, ikään kuin tietäisi mistä on puhe.

Sain yllättyä iloisesti. Vaikka valmennettavat ratsukot olivat tietysti valovuosia minua edellä, oli Ninan opetus ja vinkit erittäin ymmärrettäviä ja voin jopa sanoa oppineeni ymmärtämään esteratsastusta vähän paremmin, siis niitä vähän pienempiä juttuja, jotka erottelevat jyvät akanoista. En esimerkiksi tällä mun huikealla estetaustalla (kolmen illan alkeiskurssi kesällä 2010) ollut aiemmin tajunnut, ettei se ole pelkästään kahden esteen väli, joka määrittää käytettävien askelten määrän, vaan että ratsastajan pitää ottaa huomioon myös se, mitä seuraavaksi on tulossa ja sopeuttaa askeleeet ja laukan pituus sen mukaan. Tarkkaa puuhaa se on esteratsastuskin, ainakin jos sen haluaa tehdä hyvin eikä vain roiskia sinne päin.

Kuten kaikki muutkin maailmanluokan ratsastajat, joiden valmennuksen sisällöistä olen lukenyt, myös Nina korosti perusratsastuksen merkitystä. Hän myös painotti, ettei hyppäämistä tarvitse harjoitella maksimikorkeudella olevilla esteillä vaan viisaampaa on käyttää matalampia esteitä, mielikuvitella ne erikokoisiksi ja ratsastaa sen mukaan – näin ratsastaja saa arvokasta oppia askeleen pituuden säätelystä ilman, että hevonen rasittuu.

Muutamat harjoituksista olivat sellaisia, joita voisin itsekin alkaa jossain vaiheessa kokeilla. Esimerkiksi puomiharjoitus, jossa suurella ympyrällä on molemmilla puolikkailla kaksi puomia. Ensimmäisessä vaiheessa puomien etäisyys toisistaan on sama molemmilla puolikkailla. Sitten kun sujuva laukka tähän on löytynyt, siirretään toisen kaksi puomia hieman lähemmäksi toisiaan ja toisen kaksi hieman kauemmaksi toisistaan. Tavoitteena on askeleen pituutta säädelleen ratsastaa molempiin väleihin yhtä monta askelta kuin aiemminkin. Säätö pitää tehdä puomisarjojen välissä, niin että puomeilla ei tarvitse muuta kuin ylläpitää hyvää laukkaa.

Nina korosti ennen kaikkea laadukkaan laukan ja suoran hevosen merkitystä – ilman niitä ei hyppy voi olla laadukas. Samoin hän painotti pohkeella ratsastamisen ja tuntuman säilyttämisen tärkeyttä ja sitä, että ohjat eivät ole ratsastajan vaan hevosen tuki.

Tykkäsin valmennuksesta kovasti. Enkä vähiten siksi, että Nina toisti useamman kerran, miten tekemisen pitää olla hevoselle mielekästä.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Mörölle kyytiä





Perjantain tunnin aloitin upeasti ruoskimalla itseäni siitä, miten kehnosti laukannostojen harjoittelu omatoimisesti oli sujunut. Siinähän on mukavan positiivinen pohja, josta ponnistaa, vai mitä?

No, perjantai oli muutenkin päivänä varsin epäonnistunut, (Leevushkaa puri toinen koira edellisviikonloppuna, yksi puremista tulehtui eikä alkanut näyttää paranemisen merkkejä, soitin alkuiltapäivästä lääkärille ja sain ajan heti, pakkasin koiran autoon kiireellä, auto ei käynnistynyt, purin koiran autosta, yritin kysellä autoa lainaan, en saanut, soittelin läpi eläinlääkäreitä ja sain lopulta ajan illaksi, yritin lähteä tallille fillarilla, huomasin ettei renkaissa ollut oikeastaan yhtään ilmaa, etsin pumppua, löysin pumpun, renkaisiin ei vimmatusta pumppaamisesta huolimatta mennyt ilmaa, ajoin lähes tyhjillä renkailla tallille), joten tappiomieliala oli vähän päällä jo valmiiksi.

Koska en halunnut kruuntata päivää pelkillä epäonnistumisilla, pyysin valmentajaa ratsastamaan Durandolla. Ammattilaisen virityksen jälkeen pääsin tekemään useita onnistuneita laukannostoja, joista muutamasta tuli oikein ylitsevuotavat kehut. Näistä yksi oli sellainen, jossa tunsin, että hanskasin homman alusta loppuun eli Durando ei yhtään ennakoinut, mutta toisaalta reagoi pyyntööni todella herkästi ja nopeasti. Hieno fiilis!

Durando sai valmentajalta valtavasti kehuja, ja selväähän se on, etteivät nämä laukkavaikeudet hevosesta johdu. Minä siitä olen mörön tehnyt. Jännitän ja stressaan ihan liian paljon ja varsinkin, jos paikalla on muita, pelkään sitä, että joutuisin alkaa riitelemään Durandon kanssa. Stressaaminen johtaa siihen, että jään odottamaan täydellistä hetkeä, mutta koska olen niin hidas reagoimaan, ehtii se aina mennä ohi ja lopulta Durando jo taitaa kyllästyä mun jatkuvaan herättelyyn ja sitten, kun kahdenkymmennen herättelykierroksen jälkeen vihdoin rohkenen antaa laukka-avut, on Durando jo ihan turtunut herättelyyn ja päätellyt, ettei se mitään tarkoita.

Mutta nyt siis välillä vähän onnistumisiakin ja möröstä edes hetkellinen niskalenkki.

Sain myös paljon palautetta käsistäni, jotka jäävät liian helposti pidättämään sekä siitä, että pitäisi tsempata keskittymisen kanssa vielä paljon enemmän. Vähemmän puhetta, enemmän tekoja. Istuntani on kuulemma jo kehittynyt ja lähtökohta sen kehittämiselle on hyvä, sillä lantiossani on liikkuvuutta – se pitäisi vain saada paremmin liikkumaan hevosen tahtiin :)

*****


Koska koko viikko oli mennyt kentällä kehää kiertäessä, oli pakko palkita Durando maastokävelyllä lauantaina. Seuraa ei ollut tarjolla, joten katsoin viisaimmaksi lähteä taas matkaan jalan. Käveltiin tunnin verran niin reippaasti kuin jaloista lähti ja kivaa oli. Durtsi käyttäytyi superhyvin, ei pelännyt autoja eikä edes lehtipuhallinta, joka ohitettiin noin 10 metrin päästä. Ihanan järkevä ukko <3 (...tosin juuri yhtenä päivänä mietittiin, että onkohan ruunaus vähän niinku lobotomia, ruunat kun tuntuvat olevan usein pikkuisen hitaita ja pölhöjä, semmoisia hyväntahtoisia hönttejä?)