Ei kai aina voi olla paras päivä?

Olen kai ehtinyt jo tottua vähän liian hyvään, kun tunti toisensa jälkeen fiilikset on olleet ihan superhyvät. Tänään en ihan yltänyt samalle tasolle, ja se kyllä kolahti.

Laidunkausi päättyi, ja maanantaista lähtien hepat ovat olleet tarhoissa. Durde otti muutoksen aika raskaasti ja on taas jonkin verran rampannut sekä laitumella että myös karsinassa. Käytöksessä on muutenkin ollut taas havaittavissa vähän huonoja piirteitä, kuten kuopimista, joka loisti poissaolollaan oikeastaan koko kesän.

Durandon käyttäymisen muutos on saanut minut taas vähän epävarmaksi. Jotenkin pelkään, että viimesyksyinen kuvio toistuu, ja pelkästään sen ajattelu varmasti välittyy myös Durdelle.

Tänään ratsastaessani kentälle päin, Durde säikähti ja pelkäsi jotain (mahdollisesti turvekasaa, jonka päällä ei poikkeuksellisesti ollutkaan sitä tuttua, valkoista muovia). Täyskäännöksen jälkeen pyörittiin hetki hyvin pientä ympyrää ja meinasin jo antautua angstin valtaan, kunnes mietin, mitä Mia sanoisi tuossa tilanteessa. Yksi napakka merkki kannuksilla riitti siihen, että päästiin jatkamaan matkaa melko rauhallisesti. Nyt en vaan saa antaa periksi näillä epävarmuuksille ja vaipua takaisin nössölään.

Tunnin alkupuolisko oli tänään suoraan sanottuna ihan hirveää kakkaa; en edes yrittänyt kunnolla ja sen kyllä huomasi. Keskityin taas enemmän säälimään hevosta ja miettimään, onko se kunnossa kuin ratsastamaan. Sanomista tuli, mutta sekään ei meinannut auttaa. Mentiin epätasapainossa, epätahdissa ja ihan miten sattuu.

Loppua kohti aloin kai itsekin jo vähän sisuuntua ja sain taas kiinni siitä, miten niitä puolipidätteitä oikein tehdäänkään. Nimittäin silloin, kun mieli on jäässä, ovat kaikki liikkeetkin melko jäisiä: ihan liian hitaita, sitkeitä ja jollain tavalla raskaita. Vasta kun mieli sulaa sen verran, että voi (ja uskaltaa) antaa itsensä keskittyä tuntemaan, pystyy tekemään järkeviä asioita ja edes suunnilleen oikea-aikaisesti.

Huomasin sen tänään jännästi, että siinä vaiheessa, kun tiedostan katsovani eteenpäin, pystyn tuntemaan Durandon liikkeet ja sen, mitä se milloinkin tarvitsee. Ja tässä ei siis ole kyse siitä, ettäkö välttämättä muulloin katsoisin hevosen niskaan, vaan siitä, että niin kauan kuin olen siinä jäässä, en oikeasti ole oikein missään.

Nyt pitäisi vielä ratkaista se mysteeri, että mikä on se, joka sen jään sulattaa? Ja voisiko sen saada sulamaan jo heti alkutunnista? Ehkä joskus jopa itsenäisesti ratsastaessa?

Kun on kiire...

...niin tietysti silloin hevonen näyttää tältä:

Osa mudasta oli vielä märkää, joten ensimmäistä kertaa Durde-aikaan myöhäistyin valmennuksesta. Kyllä hävetti!

Onneksi kiire loppuu yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun nousee selkään. Ja pellolla voi nykyään ihan vaan nautiskella.

Ja ainakin kahdesti oon laukannutkin ihan itekseni. Ei pelota enää yhtään, paitsi Durden jalkojen puolesta, joten laukkaillaan todella maltilla. Mut on se ihanaa! Ja kaikkein ihaninta on se, ettei pelota.

Seuraava haaste taklattavaksi voisi olla se, että pystyisi ratsastamaan samassa mielentilassa silloin, kun kentällä on muita. Siihen on vielä matkaa, mutta ei määrättömästi sentään.

Vinkkelin muutos

Dromedaari

Entinen Minä:

Onneksi tänään oli valmennus, sillä neljä päivää itsenäistä ratsastusta putkeen näytti kyllä taas, etten osaa ratsastaa itsekseni. Durando sai taas kylvettyä mieleeni useampia epäilyksen siemeniä: tahdittaako se?  Ontuuko vähän? Jokohan taas vatsa alkaa temppuilemaan? Miksi se kolistee noin paljon jaloillaan? Ja kompuroikin...Miten tämä vasen laukka tuntuu näin könkältä? 

Useampana päivänä meinasin jättää ratsastuksen puoli väliin, mutta jotenkin onnistuin sinnittelemään niin, että sain edes muutamia siedettäviä pätkiä aikaiseksi.

Siirtymät alaspäin ovat menneet luokattoman huonosti, kun en ole keskittynyt niihin tarpeeksi, mutta muuten olen kyllä ollut ahkera treenaamaan nimenomaan siirtymisiä ja yrittänyt niillä saada Durdea reippaammaksi, nopeammaksi ja lyhyemmäksi. Melko huonolla menestyksellä tosin. 

Pellolla ollaan käyty oikeastaan päivittäin. Välillä kaverin kanssa ja välillä yksin. Yhtenä päivänä rohkaisin mieleni ja kävin kääntymässä ihan yleisellä tiellä asti. Onnistuin pitämään mieleni kurissa ja kaikki meni hyvin. 

*****

Kaikki edellä kirjoitettu on tietysti ihan totta, mutta tässä asioita voi painottaa toisinkin:

Nykyinen Minä:

Ihanaa! Tämän päivän valmennustunti oli ihan super! Kyllä olikin ollut Miaa ikävä. Vaikka olen itsekseni yrittänyt parhaani ja oikeasti pyrkinyt ratsastamaan, on ihan mahtavuutta, että säännöllisesti saa muistutusta siitä, mikä on oikein, riittävä, hyvä ja milloin pitää vaatia enemmän, vähemmän, nopeammin tai hitaammin.

Valmennuksen kautta tietysti oppii pikkuhiljaa, palanen kerrallaan tuntemaan asioita ja saa ne jäämään myös omaan mielikuva- ja lihasmuistiin: millaista on hyvä laukka, miltä tuntuu suora hevonen, mikä on riittävän nopea reaktio, milloin oikeasti istuu takajaloilla. Tietysti sillä edellytyksellä, että valmentaja on hyvä :)

Jos mietin aikaa vaikka muutama kuukausi taaksepäin, niin en olisi edes ymmärtänyt, miltä tuntuu, kun hevonen on vähän lyhyempi. Ja vaikken nytkään välttämättä itsenäisesti ratsastaessa vielä saa Durdea lyhenemään, niin ainakin tunnistan sen, milloin takajalat laahaavat ihan liian kaukana takana.

Tänään tunnilla tehtiin paljon siirtymiä ja pohkeenväistöjä käynnissä. Siirtymissä sain ohjeeksi pitää hevosen luonani ja miettiä pieniä askelia takajaloilla. Tällä ohjeella käynti-ravi-käynti-siirtymistä tulikin välillä oikein kelpoja.

Myös ravi-laukka-ravi-siirtymissä tuli onnistumisia. Mia yritti neuvoa ajoittamaan noston siihen, kun ulkotakajalka on maassa, mutta tässä oli pakko myöntää, ettei kapasiteetti vielä riitä siihen, että miettisin jalkaa ja pystyisin samaan aikaan miettimään omaa tekemistäni. Kuitenkin tuon ohjeen jälkeen nostoista tuli huomattavasti parempia eli ehkä jollain tiedostamattomalla, tunteen tasolla kuitenkin onnistuin ohjetta toteuttamaan.

Pohkeenväistöissä helpompaa oli mennä uralta keskustaan päin kuin palata uralle. Itsestäni tuntui, että jotenkin pelkäsin ulko-ohjalla jarruttavani liikaa ja vauhdin hiipuvan kokonaan – taisin unohtaa, että onhan mulla pohkeet ;) Mia arveli, että uralle palaamisen kanssa tulee helposti sellainen kiireen tunne, mikä sitten johtaa vähän turhaan sähläämiseen. Paljon mahdollista.

Erityisen iloisena juttuna tästä päivästä jäi mieleen oma takapuoli ja jalat, jotka pysyivät varsinkin lopputunnista jo aikamoisen rentoina, jopa laukannostoissa.

*****

Vaikka edelleen tunnistan paljon asiota, joissa on kehittämisen varaa ja tarvetta, niin tällä hetkellä suuremman tilan mielessäni saavat onnistumiset, hyvät hetket ja oppimisen riemu. En usko, että tämä vinkkelin muutos on kovin huono juttu :)

Puomeja ja peltolaukkaa!

Nyt on ihan lähtenyt käsistä tämä homma. Urotyöt seuraavat toinen toistaan, ja jokainen päivä on hitusen edellistä hurjempi!

 

Kolmella viimeisellä tunnilla on menty puomeja sekä ravissa että laukassa. Pahimmillaan ne on jopa toisesta päästä nostettu alimmalle kannattimelle tai sijoitettu ympyrän kaarelle! Ravissa ei itse asiassa ole jännittänyt juuri normituntia enempää (miettikää, mua oikeasti jännittää aina), mutta laukassa huomaan, että on todella vaikeaa pitää takamus penkissä ja istua takajaloilla – varsinkin, jos askeleet eivät osu kohdilleen ja D joutuu yhtään hyppäämään tai jotenkin sovittelemaan jalkojaan. 

Mutta niinhän se on, että muuten ei opi kuin tekemällä. Täytyy vaan sitkeästi jatkaa. En uskalla väittää, että Durde olisi mitenkään innoissaan puomeista, mutta ei se niitä onneksi ainakaan karsastakaan. Näyttää suhtautuvan niihin kutakuinkin yhtä lungisti kuin enimmäkseen kaikkeen muutenkin. 

Tallialueella ratsastelu tuntuu jo ihan arkipäiväiseltä ja pellollakin on tullut käytyä useampaan kertaan. Parit kerrat kokeilin yksinäni ravia ja meni oikein kivasti (mitä nyt hevonen laahusti laiskasti, koska jotenkin en siellä pellolla uskalla ratsastaa kunnolla).

Eilisen tunnin jälkeen yritin ruinata, että jos Mia voisi vähän kokeilla peltolaukkaa Durandolla. Ei suostunut, mutta sen sijaan tarjoutui tulemaan mukaan katsomaan minun esitystäni. Pellolla kysyin, että uskallanko tosiaan, johon sain vastauksen "no eipä tuo nyt näytä tuosta olevan lähdössä mihinkään". Ja tämän minä tarvitsin: asiantuntijan arvion Durden sen hetkisestä mielentilasta. Pelko loppui siihen ja Durdea sai jopa välillä vähän kannustaa laukkaamaan. Onnenkyyneleitä tirautellen laukkasin muutaman sata metriä molempia laukkoja, ja palasin takaisin Mian luo kiittelemään siitä, että hän auttoi minua valloittamaan tämänkin vuoren.

Olenhan muistanut sanoa, että olen onnekas? <3>

Vuosi hevosenomistajana

Tänään on tasan vuosi siitä, kun Durandosta tuli virallisesti Mun Hevonen. Olihan se tavallaan ollut sitä jo kutakuinkin ensimmäisestä koeratsastuksesta lähtien, mutta 9.8.2011 lähtien myös paperilla.

Sanotaan, että hevosensa tuntee vasta, kun on elänyt sen kanssa kaikki vuodenajat. Veikkaanpa silti, että kun taustani hevosista oli niin ohkainen, niin yllätyksiä vielä tulee, sekä hyvässä että pahassa.

Vuoteen on mahtunut monenlaista. Paljon huolta, epätietoisuutta ja epävarmuutta, välillä pelkoakin. Toisaalta myös ihan valtavasti ihania hetkiä, hörinää, kielestä kiinni pitämistä ja lämpimiä puhalluksia naamalle, onnistumisia valmennuksessa ja sanoinkuvaamatonta iloa siitä, että saa mennä tallille oman hevosen luo joka päivä. Viimeiset kuukaudet elämä Durden kanssa on ollut oikeastaan pelkästään ihanaa, palkitsevaa ja innostavaa – eikä varmasti vähiten Mia the Mestarivalmentajan vuoksi, joka on lempeän jämäkästi ja periksiantamattomasti ohjannut minut oikealle polulle (ja palauttaa sille joka tunnilla).

Yksi asia hevosen omistamisessa on erityisesti yllättänyt: ajattelin alkuun, että kunhan se ensimmäinen innostus laantuu ja tulee kurjat kelit, niin varmasti tulee niitäkin päiviä, kun ei huvittaisi tallille mennä. Ei ole toistaiseksi tullut. Huonoimpina jaksoina ei aina välttämättä olisi tehnyt mieli ratsastaa, mutta tallille meneminen ei ole toistaiseksi vielä koskaan tuntunut vastenmieliseltä.

Kesäkuun lopulta lähtien olen vuokrannut Durdea yhden päivän viikossa. Ajattelin, että olisi kiva, jos olisi yksi vapaapäivä viikossa. Varmaan kiireisinä työviikkoina, joihin pitäisi mahduttaa myös muuta sosiaalista elämää se olisikin ihan kiva, mutta näin kesällä on lähinnä ollut vaikea pysytellä poissa sen yhden päivän ajan (enkä aina ole onnistunutkaan). No, vuokraaja tulee (omasta valinnastaan) ensi sunnuntaina viimeisen kerran, joten en joudu enää kärvistelemään vieroitusoireissani :)

Olen kiitollinen tästä vuodesta ja toivon, että tämä on vasta ensimmäinen monista vähintään yhtä hyvistä.  Kiitos kaikille, jotka olette minua tällä taipaleella niin monin tavoin auttaneet – arvostan apuanne, neuvojanne ja myötäelämistänne valtavasti! Ja tämä koskee tietysti myös kaikkia teitä ihania, jotka olette olleet osa elämäämme tämän blogin kautta – kiitos!

Ei varmuuden vuoksi

Viime päivien ratsastelut ovat menneet aika kivasti, ja olen ollut pikkuisen rohkeakin välillä:

1. Olen pariin otteeseen avannut ja sulkenut maneesin oven Durden selästä käsin. En nyt yritäkään väittää, että tämä on semmoisia asioita, joita olisi jotenkin pakko pystyä tekemään, mutta kaikki normaalista kentällä/maneesissa ratsastamisesta poikkeava, onnistunut tekeminen kyllä lisää itsevarmuuttani.

2. Maanantaina kiersin pellon toisen ratsukon kanssa tunnin jälkeen. Hyvin meni!

3. Tiistaina kävin kokeilemassa vähän ravaamista pellolla. Durando oli kaikin puolin fiksu ja rauhallinen. Ja miksei olisi ollut, kun onnistuin pitämään oman takapuoleni rentona (vaikka pellon toisessa reunassa oli toinenkin ratsukko – mä oon niin urhea!). Ravatessa kuului kummallinen ontto ääni takakavioiden suunnalta, joten en uskaltanut kovin pitkäksi ensimmäistä kokeilua venyttää.

*****

Maanantain tunnin suurin oivallus liittyi puolipidätteisiin. Vaihteeksi. Niissä kyllä tuntuu riittävän opeteltavaa. Sain Mialta palautetta laukasta, että nyt on sitten siirrytty siitä ajasta, jolloin en muistanut tai jännitykseltäni kyennyt tekemään yhtäkään puolipidätettä siihen, että nyt teen niitä liikaa ja vähän liian terävinä. Sillä seurauksella, että yritykseni saada laukka pyöreäksi kääntyy itseään vastaan ja rikon sitä ujosti orastavaa pyöreyttä tämän tästä.

Ja miksikö sitten niin teen? Noloa myöntää, mutta vähän niinkuin varmuuden vuoksi. Kun ei vielä ole ihan selkeää käsitystä siitä, milloin laukka on hyvää, riittävän energistä ja riittävän pyörivää, niin ratkaisuni oli tehdä puolipidätteitä vähintään riittävän usein. VÄÄRIN!

Pahasti näyttää siltä, että ei tässä nyt ole mitään oikoreittiä: on vain opittava tuntemaan, mitä hevonen juuri siinä hetkessä kaipaa, ja opittava toimimaan sen mukaan.