Kaikella uhallakin aattelin nuolasta

Niin että vaikka sitten tipahtaisinkin taas korkealta, niin pitäähän sitä onnistumisen hetkiä ja hyviä fiiliksiä saada hehkuttaa.

Ensinnäkin: moneen päivään ei oo pelottanut! On niin ihana kiivetä selkään, kun ei jännitä. Ja se tietysti näkyy positiivisesti myös Durden käytöksessä – ei oo paljon säikkymisen tai kyttäilyn aiheita ollut.

Toisekseen: tunneilla oon onnistunut ajoittain tosi hyvin. Ollaan harkkailtu istuntaa ja ohjaamista ravissa, laukan säätelyä ja laukka-ravi- sekä laukka-käynti-siirtymisiä. Jopa laukka-käynti-siirtymissä on tullut ajoittain onnistumia – kunhan vaan uskallan luottaa omaan fiilikseen ja ratsastaa siirtymän määrätietoisesti sillä askeleella, kun alunperin päätän enkä pyörtää päätöstä viime hetkellä.

Tärkeintä oppia ja onnistumista on kuitenkin ollut jonkinlainen havantuminen siihen, miten todella ratsastaa pitää ihan koko ajan ja ihan jokainen askel. Tiedän, että oon tän havainnon tähänkin blogiin kirjannut jo useampaan otteeseen. Ja veikkaan, että tuun kirjaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessakin. Luulen, että tämä on yksi niitä asioita, jotka voi oivaltaa aina uudestaan – aina vähän eri tasolla.

Tällä hetkellä oivalluksen taso on se, että ei riitä, että hevo menee sinne, minne haluan ja siinä askellajissa, missä haluan. Sen pitää myös olla mun kanssa koko ajan, kuunnella mitä pyydän ja olla valmiina muuttamaan suuntaa, tahtia jne. Mun pitää huolehtia, että hevo pysyy riittävän lyhyenä ja energisenä, jotta esimerkiksi pehmeät ja sulavat siirtymät kumpaan tahansa suuntaan onnistuvat milloin vaan.

Käytännössä se siis tarkoittaa, että hevoseen ja ratsastamiseen pitää keskittyä ihan koko ajan, ihan joka askelella, ennakoida ja korjata, pitää ajatukset kasassa ja vatsalihakset aktiivisina, ihan koko ajan. Ja tämä se on todella vaikeaa!

Välillä onnistun keskittymään ja saatanpa saada aikaiseksi vaikka kokonaisen pääty-ympyrän, jossa ratsastan (melkein) kaikki askeleet ja siirtymät sujuvat pehmeästi. Näistä hetkistä ei toki vielä toistaiseksi pääse nauttimaan muuten kuin tunneilla. Mut pikkuhiljaa.

Tänään myös taputtelin itseäni selkään siitä, miten käsitykseni vauhdista on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Se mikä vielä toukokuussa tuntui ihan hurjalta, taitaa tänä päivänä jo olla aika arkista menoa. Muutos on selkeä myös Durdessa, joka nykyään jo tarjoaa käskemättäkin aika paljon reippaampaa menoa kuin aiemmin. No, ei se käsistä sentään meinaa vielä karata :)

Ihan ite

Vermossa käytiin viime viikolla ja Jutin mukaan Durden purukalusto alkaa olla hyvällä mallilla. Sen tiedon lisäksi hyvää mieltä synnytti se, että klaarasin Vermon reissun ihan ite. Ihana ystävä oli toki onneksi mukana, ettei tarttenut yksin lastata. Ja muutenkin henkinen tuki oli tarpeen.

Mutta siis ite ajoin ja kun ystävällä tuli kiire kotiin, niin hänet vietyäni palasin tallille, kiinnitin traikun uudelleen perään ja peruutin sen ihan yksinäni parkkiin. Ylpeyttä itsestäni ei himmennä edes se, että operaatioon meni valehtelematta puoli tuntia. Ens kerralla sit vähän nopeammin :)

Heinälaatikko 2.0

Heinälaatikko meni siis tuunattavaksi. Valitettavasti se tuli takaisin hieman keskeneräisenä. Tarkoitus oli saada siihen systeemi, joka työntäisi heiniä kohti ritilää, mutta nyt ollaan ainakin toistaiksi ilman. Vähän on jo turhan hidasta tuolta syöminen, mutta onneksi ensimmäisen päivän kiukuttelun jälkeen D on viihtynyt taas hyvin laatikon ääressä. Olen toiveikas, mutta tuunausta laatikko vieläkin vaatii.

Lisättyä ravia!

Otsikoista voisi tietysti kuvitella, että olisin suorastaan loistanut tänään tunnilla. No, en loistanut.

Suuri jalustinsaaga jatkuu, ja se näkyi ikävä kyllä tämän(kin) päivän tunnilla niin, että iso osa keskittymisestä meni jalustimiin.

Kokeiltu on nyt:

1. Kumilenksulliset turvajalkkarit – toimisivat, mutta jos jalka lipsahtaa yhtään liian syvälle, kannuksen remmin jää helposti kiinni kumppariin eikä irtoa kuin kädellä irrottamalla.
2. Kevyet komposiittijalustimet – toimisivat, mutta oavt niin kevyet, että kun jalka sitten vahingossa uppoaa liian syvälle jalkkariin, ei sitä saa sieltä ravistamalla pois.
3. Erittäin painavat perusjalkkarit – no nämä nyt sitten taitavat olla niin painavat, ettei tällä puutteellisella polven joustolla saa niitä pysymään siellä päinkään. positiivista on se, että korjaamista varten ei tarvitse pysähtyä, mutta toisaalta siitä on myös erittäin lyhytaikainen apu. 

Noissa erittäin painavissa perusjalkkareissakin oli kiinni ne Mountain Horsen kenkiin sopivat uralliset kumit, mutta ei niistä ole mitään hyötyä, jos jalka jännittyy hetkellisesti niin paljon, että jalkkari jää pari senttiä alemmaksi kuin jalka. Että höh, hyviä ideoita otetaan vastaan kiitollisena! Olisko jalustimen painon osalta sellaista kultaista keskitietä?

Ja tiedän toki, että paras ratkaisu tähän olisi, että oppisi istumaan niin, että jalka pysyy rentona, mutta sitähän tässä koko ajan yritetään opetella. Jatkuvasti irtoava jalustin aiheuttaa lisää jännitystä kroppaan, kun niin osa energiasta menee koko ajan jalustimien justeeraamiseen. Jos saisi tämän välineasian edes vähän paremmalle tolalle, voisi paremmin keskittyä istuntaan ja hevoseen.

Sanomattakin on selvää, ettei valmentaja ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että energia suuntautui ihan väärään asiaan. Suoritukseni ei juuri antanut aihetta henkseleiden paukutteluun, mutta onneksi muutama hyväkin hetki mahtui mukaan. Vahvimmin mieleen jäi harjoitus, jossa piti puolikas ympyrä lisätä ja puolikas mennä harjoitusravia. Taisin tänään päästä ensimmäistä kertaa kokemaan, miltä oikean suuntainen lisäys tuntuu. Yleensähän on käynyt niin, että jos mitään eroa olen saanut aikaiseksi, on se lähinnä ollut pieni lisäys vauhdissa. Nyt väitän, että tunsin kaksi raviaskelta, jotka olivat ilmavampia kuin muut. Ou jee! :)


En tiedä, onko tämä miten oikeaoppinen, mutta ainakin on kivan havainnollinen esitys lisätyn ravin ratsastamisesta:



******

Heinälaatikko on ollut selkeästi mieleinen sisustuselementti. Durando on ollut nyt pari päivää tarhassa oikein tyytyväisen ja rauhallisen oloisena. Tavallaan pitäisi kai olla surullinen, kun se ei tänään juossut höristen vastaan portille, mutta en ole :)

Varovaista optimismia

Heinälaatikkoa tuunattiin vähän. Isommat reiät...

...helpommin heinää -> parempi mieli = ei ramppausta!

Mielipide työnteosta on pysynyt ennallaan...

Durde ehkä näyttää treeneille kieltä, mutta minä en. Torstain tunnilla keskityttiin hyvin perusasioihin: tahtiin, ohjaamiseen, tasapainottamiseen ja siihen, että hevosen pitää väistää pohjetta. 

Ympyrällä tehtiin avo- ja vastataivutuksia käynnissä. Todella haasteellista yrittää samaan aikaan taivuttaa, huolehtia siitä, että takamus ei siirry minnekään JA siitä, että liikutaan eteenpäin. Harjoituksen tarkoitus oli saada mut huomaamaan, miten hevosen taivuttaminen vaikuttaa painopisteeseen ja siihen, missä se ratsastajan kantaa. Ja oivaltaa, että ratsastajan tulisi nimenomaan pyrkiä tasapainottamaan hevonen niin, että painopiste ja sitä kautta ratsastajan paino säilyvät keskellä riippumatta siitä, miten ja mihin suuntaan liikutaan.

Ohjaamisharjoituksissa tuli muutaman kerran ihan mahtavia fiiliksiä, kun sain Durden pysymään kauniilla ympyrällä vasemmassa kierroksessa, jossa se niin mielellään lähtisi avoimella sivulla liiraamaan. Kuvailin tunnetta Mialle niin, että tunsin hevosen reisiäni vasten tasaisena, yhtä lämpöisenä molemmin puolin – siis hassua kyllä, voisin väittää tunteneeni hevosen lämmön, mutta olihan siinä nyt hyvänen aika satula välissä. No, joku hassu fiilis siinä kuitenkin tuli. Olikohan toi nyt se tunnelikokemus?

Ja kirjattakoon muistiin sekin, että liiraamisen estämisen avain löytyi sekin enimmäkseen mielestä. Jos ajattelin jo etukäteen, että tuossa se yrittää liirata, miten ennaltaehkäisen,  jouduin tappelemaan liirauksen kanssa. Mutta kun ajattelin vain kaunista ympyränmuotoa, ei mitään liirausyritystä edes tullut. Ihan mielipuolista.