torstai 27. joulukuuta 2012

Hyvää joulua vaan :)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Se tuntuu olevan mun slogan. Ihan kaikessa. Valitettavasti vaan ratsastuksessa pitäis mieluummin olla ajoissa. Tai jopa ennakoida.

*****

Viikon tauko valmennuksesta näkyi ja tuntui. Toisaalta ylitin itseni kiertämällä pellon pariinkin otteeseen ja kokeilemalla siellä vähän raviakin. Se tosin johti pieneen ylikierroksilla käymiseen, mutta onnistuin rentouttamaan itseni ja sain lopulta hepankin asettumaan ilman, että mitään paikallaan ravailua pahempaa ehti edes tapahtua.

Maneesissa ratsastin joululoman aikana melko vähän, mikä ehkä sitten jouluaaton vapaapäivän jälkeen näkyikin parina rodeonäytöksenä :(

Olin maneesissa yksinäni ja pyysin ensimmäistä laukkaa oikeaan kierrokseen. D kyllä nosti laukan heti, mutta pyrki enemmänkin laukkaamaan paikallaan ylöspäin kuin yhtään eteenpäin. Yritin istunnalla ja maiskuttamalla vähän pyytää enemmän eteenpäin suuntautuvaa liikettä, ja siitä se sitten lähti taas kuin tykin suusta. Parit spurtit, tiukat kurvit ja muutamat pukit. Sitten sain pysähtymään.

Hetken päästä pyysin uuden laukan. Ja taas mentiin! Tällä kertaa kuitenkin ajatuskin pelasi vähän paremmin ja mieleen muistui Mian ohje jarruttaa vain yhdellä ohjalla eikä vetää tasaisesti kaikilla voimilla molemmista. Olen siis kehittynyt, koska pystyin jo rodeon aikana tuottamaan toisenkin järkevän ajatuksen. Se ensimmäinenhän on jo iskostunut mieleen: pidä pää ylhäällä!

Pidin jälleen kiinni itselleni edellisen rodeon yhteydessä luomastani säännöstä, että selästä ei tulla alas, vaikka pelottaisi vaan että ratsastan niin pitkään, että syke on normaali eikä mikään osa kropasta tärise. Näin tein nytkin ja suuntasin vielä maneesista pellollekin. Siellä oli kuitenkin toinen heppa liikenteessä ja se aiheutti Durdessa sen verran pörinää, ettei rohkeus sitten enää riittänytkään satulaan kipuamiseen, joten talutteluksi jäi.

*****

Rodeosta mulle tietysti tuli heti mieleen, että no nyt Durandolla on varmasti joku paikka kipeänä. Että miksi se muuten silleen hassusti vaan laukkaisi paikallaan.

Onneksi Tapaninpäivän epävarmuuteen sain helpotusta ihanalta tallikaverilta, joka ystävällisesti kipusi Durden selkään. Arvio: ei tuntunut mitenkään oudolta.

Kävin itsekin selässä, mutta minulle varsinkin oikea laukka tuntui ponnettomalta ja rikkojakin tuli. Johtuiko se sitten siitä, että olin kuitenkin asennoitunut erityisesti kuulostelemaan outouksia? Tai vaan siitä, että jätin kannukset katsomon penkille?  – Niillä on muuten mulle ihan valtava henkinen merkitys, ne on vähän kuin mun sotamaalaus :)

*****

Tänään oli sitten onneksi Mian tunti. Se vaan täytyy sanoa, että kyllä viikko on mulle tällä hetkellä vielä liian pitkä aika touhuilla itsekseen. Tai että ei siinä ainakaan edistymään pääse :)

Puhuttiin taas paljon tuosta mun hitaudesta. Mia painotti, että mun olisi tärkeää tehdä esimerkiksi ravi-käynti-ravi-siirtymiä niin nopealla tahdilla, että se tuntuu itsestä ihan hengästyttävältä. Vaikka itse siirtymät eivät sitten olisikaan ihan tyylipuhtaita, niin tärkeää olisi, että oppisin olemaan nopea ja opettaisin samalla myös Durdea siihen nopeuteen.

Tunti oli taas mahtava, kuinkas muuten. Kerran rekisteröin kommentin "Loistavaa, Saija!". Jostain syystä se tarttui korvaani monin verroin voimallisemmin kuin kymmenet vähemmät mairittelevat kommentit :D

Harjoiteltiin ekan kerran pohkeenväistöjä laukassa. Olivat kuulemma vielä melko kaukana pohkeenväistöistä, mutta ainakin sain Durden pysymään laukassa, siirtymään uralta sivuttain keskihalkaisijalle, suoristumaan ja kääntymään taas uralle. On sekin jo jotain!

Iloisimpana onnistumisena jäin mieleen, kun vasemmassa laukassa tehtyjen pohkeenväistöjen jälkeen piti ratsastaa lävistäjä, jatkaa kaksi kulmaa vastalaukassa ja siirtyä sitten raviin. Sain tehtyä kohtuulliset kulmat ja pidettyä laukan sen verran hanskassa, että siirtymästä tuli miellyttävä. Jostain syystä nuo onnistuneet siirtymät tuottaa tällä hetkellä kaikkein mahtavimpia fiiliksiä. Toki huippukivoilta tuntuvat myös ne harjoitusravipätkät, kun saan istunnan hetkellisesti kohdilleen ja hevosen liikkumaan itsekseen, kutakuinkin suorana - niissä hetkissä ratsastaminen tuntuu todella helpolta, sen kolme sekuntia :)

10 kommenttia:

  1. Tuohon nopeuteen... olen itsekin hidas (hämäläinen...) ja siksi mulle sopiikin samaan tahtiin hengittävä hevonen. Kuten valmentajani Unkarissa totesi kun ratsastin hieman kuumemmalla hevosella: "tämän kanssa sinulla on 2 sekuntia aikaa reagoida. Dáriuksen kanssa kaksi minuuttia."

    Hän teetti minulla toisinaan reagointiharjoituksia, jolloin tahallaan antoi tehtäviä, joiden tekemiseen minulla tuli kiire (jollain toisella varmaan ei olisi tullut). Esim "koko rata leikkaa" kun olin jo melkein kulmassa, nopeita suunnan ja askellajin vaihdoksia. Näitä tehtiin vain lomalla ja viikonloppuisin, ei työpäivän jälkeen, koska levänneellä mielellä mulla oli jotain mahdollisuuksia selvitä tehtävistä. Ja hän siis aina varoitti, kun oli tämmöinen tunti, jolloin kaikki piti toteuttaa heti, eikä "sitten kun susta tuntuu siltä". Toki sillä kuumemmalla hevosella ratsastaminen oli parasta treeniä nopeamman reagoimisen oppimiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tuommoisia reagointiharjoituksia mullakin tunnutaan teetettävän aika taajaan. Mietin, että mä en varmaan pärjäisi kuuman hepan selässä ollenkaan, mutta toisaalta voihan olla, että siinä joutuisi jo luopumaan loputtomasta ajattelusta ja analysoinnista ja osaisi paremmin reagoida tunteella. Tai sitten sitä vaan tuntisi sen tanteereen aika pian ;)

      Poista
    2. Mulle kuumempi heppa on ensitapaamisella aina aika lamauttava kokemus, niin oli tämäkin "Felhő"-tamma. Mun on vaikeata sopeutua nopeampaan reagointiin, mutta kun toisen kerran kiipesin sen selkään, ja tiesin mitä odottaa, pystyin ratsastamaan paremmin ja reagoimaan nopeammin. Ja jep: itsepä sen parhaiten sanoit, kuumemmalla hevosella ei ehdi jahkata ja analysoida, vaan toimii luontaisemmin, ja se kyllä opetti hyvin paljon "tunteella ratsastamisesta".

      Poista
    3. Heh, veikkaan kyllä että aika jäykkänä kakkana tämäkin täti semmoisen kuumemman hepan selässä sen pienen hetken jäkittäisi...ennen kuin kopsahtaisi maneesin pohjaan ;D

      Poista
  2. Aikamoisia edistysaskeleita olet henkisellä puolella ottanut siitä mitä tätä blogia aloin seuraamaan! Lainaan tähän Kyran joskus klinikallaan sanomaansa asiaa (vapain sanoin) sinulle ja muille "arkjaloille" (joihin kyllä itsekin tietyllä tapaa lukeudun): "Ensin ratsastaja alkaa pelätä maastossa ratsastusta kun hevonen säpsähtää muutaman kerran ja hän siirtyy kentälle. Kentällä tapahtuu joku säikähdys ja ratsastaja siirtyy maneesiin. Hevonen säikähtää muutaman kerran maneesin päätyä ja ratsastaja siirtyy toiseen päätyyn. Lopulta hänelle jää maneesin keskipiste tai hevosen karsina ainoiksi turvavyöhykkeiksi. Turva-alueelta on poistuttava metri kerrallaan, joka päivä itsensä hieman pidemmälle pakottaen, jotta ei päädy sinne maneesin keskipisteeseen ikuisiksi ajoiksi.

    Hyvä valmentaja saa meidät ylitäämään rajamme ja poistumaan mukavuusalueeltamme - niin pelkoa koskevissa kuin ihan puhdasta suoritusta koskevissa asioissamme.

    "Hän teetti minulla toisinaan reagointiharjoituksia, jolloin tahallaan antoi tehtäviä, joiden tekemiseen minulla tuli kiire (jollain toisella varmaan ei olisi tullut). Esim "koko rata leikkaa" kun olin jo melkein kulmassa, nopeita suunnan ja askellajin vaihdoksia. "

    --> Tätä teetän itse itselleni välillä, samoin kuin lapsille joille pidän tunteja. Katse eteen, ole joka askeleella ratsastamaan juuri niin kuin valmentaja sanoo. ERINOMAINEN treeni kisaharjoitukseksi, kun ei voi jäädä korjaamaan, vaan pitää pitää itsensä skarppina ja hevosensa jatkuvasti ohjan ja pohkeen välissä, valmiina tekemään kuinka tahansa epälooginen käännös tai siirtyminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyran kuvaus on kyllä osuva! Ja miten monta kertaa olenkaan jo meinannut jäädä jumiin siihen maneesin keskipisteeseen. Onneksi, onneksi on valmentaja, joka ei todellakaan anna niin tapahtua. Surullistahan siinä jumittamisessa on, että se vie kaiken ilon pois tekemisestä, sekä ratsastajalta että hevoselta.

      Meillä on rodeot jatkuneet, mutta oon edelleen pakottautunut jatkamaan ratsastusta ja käynyt myös pellolla kävelemässä selästä käsin.

      Hyvästä valmentajasta olen kanssasi niin samaa mieltä. Kehittyminen ja uuden oppiminen vaatii niitä askelia, jotka eivät tunnu aluksi välttämättä kovin mukavilta, mutta loppuviimein on kyllä tarjolla sitten huikeaakin huikeampia fiiliksiä, jotka monin verroin korvaavat ne aiemmat vähemmän kivat hetket.

      Reagointiharjoitukset auttavat todella siihen suuntaan, että muistaisi/jaksaisi/osaisi ratsastaa joka askeleen. Se on kanssa vähän sellainen sanonta, jota on helppo toistella, mutta oikeasti ainakin tällä mun tasolla vähän helkkarin vaativaa toteuttaa. Mutta pikkuhiljaa sitä kohti...

      Poista
  3. Hienolta kuulostaa, olet tosiaan rohkaistunut! :) Ja itsehän olisin lentänyt tanteereeseen alta aikayksikön..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Rodeot on jatkuneet, joten harjoitusta tässä lajissa tuntuu saavan melkein joka päivä. Vaikka mieluummin olisin harjoittelematta, niin kai pitää osata iloita edes siitä, etten (toistaiseksi) ole pudonnut.

      Poista
  4. Hei, blogissani on hieman erilainen haaste, johon toivon mukaan innostut mukaan jos mahdollista.
    http://ponipulinaa.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi mielenkiintoisesta haasteesta! Niin mielelläni tuon toteuttaisin, mutta saapa nähdä, onnistunko saamaan ketään kuvaamaan. Ja sitten on se editointikin vielä... Mutta lupaan yrittää jollain aikataululla :)

      Poista