tiistai 24. syyskuuta 2013

Tie ajatuksiin, tule mukaan?

Tervetuloa matkalle pääni sisään! Pahoin pelkään, ettette tule varsinaisesti viihtymään! :)


1. etappi: Olen ratsastustunnilla ja tehtävänä on pohkeenväistö. Emme saa aikaiseksi ainoatakaan oikeasti ristiin astuvaa askelta.

Ajatuksia etapin varrelta:

Sivulle pitäisi mennä, noo käännän tästä, oho meni vähän pitkäksi, ehkä tästä vielä ehtii sivullekin, no ei ehtinyt, ai niin piti sillä ulko-ohjalla, miten mä nyt sen taas unohdin...uusi yritys, katso minne oot menossa, ulko-ohja...oijoi, joku tulee maneesiin, pitää keskittyä vaan omaan juttuun, nyt en edes katso sinne ovelle...tehdään tässä vaan pohkeenväistöä, no miten se pitkä sivu nyt meni noin nopeasti...noo, ei se mitään...ens kerralla tsemppaan...nyt pitää olla ajoissa...kääk, eihän tää reagoi pohkeeseen ollenkaan...mitä mä nyt, oijoi taas loppuu sivu kesken...nyt kyllä jo vähän hävettää...

2. etappi: Matkalla sänkkärille kävelemään kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa heppa meinaa vähän innostua, mutta mitään kamalaa ei tapahdu.

Ajatuksia etapin varrelta:

Oijoi, oijoijoijoi...tuleekohan toi takana oleva hevonen liian lähellä? Hermostuukohan D siitä? Pitäisikö sanoa sille ratsastajalle jotain? Jos en sano ja jotain tapahtuu, niin sittenhän se on mun syy. Mutta pitäis pysyä rauhallisena, etten hermostuta heppaa...parempi olla hiljaa. Vai pitäisiköhän sittenkin sanoa jotain? Toivottavasti nyt ei just tuu autoa, kun ollaan tässä tien vieressä. Mitä jos D lähtis yhtäkkiä laukkaamaan ja törmäis edellä olevaan hevoseen ja kaaduttaisiin kaikki, oijoijoijoi, se olis kamalaa. Sanoikohan Marika jotain siitä, että voiko D:n kanssa lähteä maastoon niin että on muita hevosia? Oijoi, oonkohan unohtanut? Mitä jos sanoi, ja tässä me nyt mennään? Sitten jos jotain tapahtuu, niin se on mun syy, kun en muistanut. Alkaakohan kohta tuulla? D kyllä yleensä hermostuu tuulesta...mutta ehkei tänään, kun on niin lämmintä. Nonii, nyt tää lähtee, oijoijjoijoi, ei olis pitänyt tulla, mä arvasin tän. Nyt ne sanoo, että miks mä lähdin. Olis pitänyt tietää paremmin. Varmaan just tän luontoisen hevosen kanssa ei koskaan, koskaan, voi lähteä porukalla sänkkärille. Miks mä lähdin? Pitäisköhän nyt yrittää pysäyttää ja tulla alas selästä ennen kuin liian myöhäistä. Apua, nyt se yrittää purra tota edellä olevaa takapuolesta! Miten mä voin päästää sen noin lähelle, että se melkein pystyy puremaan? Kai nyt pitäis pystyä sen verran katsomaan, että pitää vähän etäisyyttä. Mitä jos se olis ehtinyt puremaan, niin sitten se toinen olis varmaan potkassu ja sit olis ollu helvetti irti. Ja kaikki vaan siks, etten voinut pitää edes pientä välimatkaa. Voi kun vois vaan tollain rennosti jutustella...ehkä vielä jonain päivänä. oijoijoijoi, nyt tuolta tulee vielä toi heppa, ne tulee varmaan tänne laukkaamaan, nyt on päästävä pois, äkkiä pois. Kehtaanko sano,a että voidaanko lähteä?  Tai lähdenkö vaan yksin? Hermostuuko D jos lähdetään ilman kavereita? Mitä tässä nyt voi oikein tehdä? Ei saa ainakaan jännittää...

Kompastuskiviä voi olla niin monessa kerroksessa. 

Se, etten osaa tehdä jotain, on tietysti mälsää. Pystyn kuitenkin hyvin elämään itseni kanssa, vaikka toistuvasti sössisin kaikki tehtävät, mitä ratsastustunneilla saan – jos epäonnistuminen johtuu siitä, etten osaa. En esimerkiksi onnistu ajoittamaan apujani oikein tai häslään ylimääräistä tai en saa kroppaani koordinoitua niin kuin pitäisi.

Kokonaan toinen juttu on se, jos asiat eivät onnistu siksi, ettei minulla ole toimivaa suhdetta hevoseen. Minun hevoseeni. Se sattuu enemmän kuin pystyn edes itselleni myöntää.

Pääni täynnä, kaikenlaista joutavaa, jok ei kuuluis sinne ollenkaan.

Minä en pelkää sitä, etten osaa jotain (vaikka kyllä sekin välillä huolettaa ja hävettää), mutta pelkään sitä, että teen vääriä ratkaisuja, vääriä tilannearviointeja, vääriä tulkintoja. Ja lisäksi (erityisesti?) pelkään vielä muiden ihmisten "tuomiota" vääristä ratkaisuistani.

Tämä näkyy yhtälailla isommissa kysymyksissä (maastoon vai ei) kuin ohikiitävissä hetkissä, joissa päätöksiä pitäisi pystyä tekemään (Onkohan tämä riittävän energistä ravia? Mitä jos jo onkin ja silti pyydän lisää?). 

Ajatukseni täyttyvät pelkoon ja epävarmuuteen liittyvistä ajatuksista eikä sille olennaiselle – hetkeen ja hevoseen keskittymiselle –  juuri jääkään tilaa. Ei kai ole ihme, jos hevoseni ei halua olla kanssani, kun minä keskityn vain itseeni?!

Ulkopuolista itsevarmuutta

Edellisessä kirjoituksessa yritin kuvailla sitä, miten olin perustanut "itsevarmuuteni" valmentajan varaan. Ehkä asiaa parhaiten kuvaisi esimerkiksi se, että jos kuviteltaisiin 2. etappi niin, että Mia olisi sanonut mulle, että tottakai menet!, niin kaikesta tuosta päänsisäisestä huolesta jäisi kokonaan se syyllisyysaspekti pois. Ja jos jotain olisi sitten sattunut, niin tuskin olisin puolustautunut sanomalla, että "Mia sanoi, että voin lähteä", mutta valtava henkinen merkitys sillä ulkopuolisen auktoriteetin siunauksella olisi ollut.

Ymmärrän toki, ettei se varmuus (joo, se on suhteellista), mitä olen kuluneen vuoden aikana kokenut, ole ollut oikeaa itsevarmuutta, mutta toisaalta se on sentään tuonut minut ja Durandon yhdessä tähän päivään asti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä itsetuntoni hevostelijana oli kyllä toissakeväänä ihan olematon enkä halunnut enää ollenkaan ratsastaa ja pelkäsin satulassa niin paljon, että selkäni puutui jo lyhyenkin ratsastuksen jälkeen ihan tunnottomaksi.

Koska itseluottamusta tuskin rakennetaan ihan yön yli, niin uskon ja toivon, että tämä on ollut hyvä ja tarpeellinen välivaihe, jonka avulla olen saanut jotain palikoita, joista voin alkaa kasata sitä oikeaa itseluottamusta ja -varmuutta.

Sille etapille olen nyt suuntaamassa ja valitsemassa, minkä kartan mukaan haluan reittini suunnitella. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein!


26 kommenttia:

  1. Kiva kirjoitus! Tunnistan niin omia ajatuksiani tuosta, mutta myos huomaan etta olen myos jotenkin siirtynyt tuosta tilasta jonkilaiseen luottamiseen ja varmuuteen omista (pienista!) taidoista.

    Itseluottamus nimenomaan kootaan niin sanotuista palikoista. Palikka kerrallaan. Se ei tule yon yli ja joskus takapakit voivat jopa tiputtaa palikoita pois, jotka on taas sitten yksi kerrallaan. Itseluottamus on kuin vahan se Huojuva Torni-peli; yritan rakentaa sen mahdollisimman vakaaksi, ettei se taysin romahda.

    Itsellani viime syksyna huomasin hermojeni valtaavan mieleni siina maarin, etta halusin auttaa itseani. Menin talle kurssille: http://www.enjoyriding.com/clinics/ (Hacking confidence clinic). Tuo sivu on vahan itsetehdyn nakoinen, mutta sita vetava nainen on todella kiva. Ja vaikka en 'parantunut' yon yli, niin siella opitut ajatukset ovat auttaneet minua. En tieda jarjestetaanko vastaavia Suomessa... Tosin oli meidankin kurssilaisista yksi tullut ulkomailta sinne kurssille!

    Mutta joskus ulkopuolinen apu auttaa saamaa noin 'oijojoijoi'-ajatukset pois paasta ja aktivoimaan aivot uusille urille. Minulla ei ole mitaan kummempaa loppukaneettia, muuta kuin etta et ole yksin ja on mahdollista paasta suurimmista peloista, ilman etta tarvitsee aina olla jonkun valmentajan varassa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina! Tuo Huojuva torni -vertaus on minusta aika osuva :) Kiitos myös tuosta kurssivinkistä - voi kun tuommoisia olisi jossain tässä lähellä, niin menisin heti!

      Poista
    2. Olisiko Katri Syvärisellä jotain kursseja tulossa? Ensiavuksi voi tietty aina lukea Katrin blogia, jossa on hyviä ajatuksia moneen muuhunkin tilanteeseen:
      http://elamanflow.wordpress.com/

      Poista
    3. Kiitos Sanna! Luenkin tuota Katrin blogia, jossa on usein hyviä, herätteleviä ajatuksia.

      Poista
  2. Ootko lukenut sen Pieni Kauhukauppa -kirjan? Entä Liz Morrisonin Ratsasta paremmin?

    Mä sinuna lähtisin ihan nollista liikkeelle. Teet vaan ihan yksinkertaisia ja helppoja asioita, kuten käynnissä voltteja, ympyröitä ja pysähdyksiä (tarvittaessa vaikka kuukauden!), kunnes saat D:n kuulolle ja pidettyä itsesi rentona. Sitten pikkuhiljaa raviin, vaikka ihan muutaman askeleen siirtymisillä, sitten ympyrä kerrallaan, ja niin edespäin, ja lopuksi laukkaa, kun tunnet olosi varmaksi. Mä itse ratsastin vuokriksellani ehkä ensimmäiset kaksi kuukautta niin etten laukannut oikeastaan ollenkaan, koska en tuntenut oloani varmaksi. Hain sitä tuntumaa hevoseen paljon käynnissä ja ravissa, ensin vain ympyröitä, suunnanmuutoksia suoristaen, temponmuutoksia ja siirtymisiä, sitten vähän kerrassaan väistöjä ja taivutuksia. Laukan nostin vasta kun olin itse rento ja hevonen oli avuilla. Useimmiten näin laukkakin tuli hyvänä ja rentona ulos, eikä päättömänä kaahotuksena. Niin ravissa kuin laukassakin vauhdin ei tarvitse olla kova, jos hevonen on koivistaan aktiivinen ja liikkuu siinä tempossa, kuin sinä haluat!

    Ratsastaessa pyritään treenaamaan niitä vaikeita asioita. Jos hevonen kaipaa lisää voimaa, mennään kavaletteja, nostetaan laukkaa ja kiipeillään, vinoa hevosta suoristetaan väistättämällä ja vastalaukalla, pieniä askelia ja pätkiä kerrallaan, ja uuden lihaksiston ja liikkumistavan muokkautuminen kestää kauan. Ei hevonen suoristu yhden päivän vastalaukkaharjoituksista kokonaan, vaikka se hetkellisesti tuntuukin suoremmalta. Kokoaminen on näistä ehkä paras esimerkki tähän kohtaan - sitä aletaan vaatimaan muutama askel kerrallaan, eikä yhtäkkiä siirrytä lötköstä harjoitusravista väkisin piaffeen. Vaikeamman harjoituksen jälkeen tulee aina rentouttava harjoitus, jottei hevonen mene jumiin lihaksistostaan. Teidän tapauksessa vahvistettava asia on sun pääkoppa ja itseluottamus, joihin lähdetään hakemaan voimaa vähän kerrassaan. Kiire mihinkään ei ole, ja kun rauhassa rakentelet, niin huomaat, että jonain päivänä joku joskus vaikea harjoitus on ihan peruskauraa. Suo itsellesi myös paluu niihin helppoihin juttuihin aika ajoin.

    Noin muuten - opettele rentouttamaan itsesi. Jos itse jännittää, tekee hevonenkin useimmiten niin. Jännittäessä puristaa, ja puristus tappaa liikkeen, jonka johdosta alkaa puristamaan jalalla entistä enemmän. Kun huomaat olevasi paniikissa ja käpertyneenä itsesi ympärille, päästä itsesi päälaelta asti veteläksi, puhalla ulos ja hengitä muutaman kerran syvään sisään, nosta katse ja laske hartiat ja lonkat alas taakse. Käpertynyt ratsastaja on myös painopisteeltään selässä väärin, ja jos hevonen sitten tekeekin jotain yllättävää, sitä tulee harvinaisen helposti myös alas.

    Nämä asiat on sellaisia, joita mä olen itse käynyt läpi, ja todellakin tiedän miltä tuntuu. Jos homma ei missään vaiheessa muutu kivaksi, niin kannattaa oikeasti harkita, onko juuri tämä hevonen se sun hevosesi. Tästäkin asiasta mä olen joutunut tekemään ikävän päätöksen, ja vaikka se on vaikeaa, helpottaa se kummasti. Tämän kuuluisi kuitenkin olla iloinen ja rentouttava harrastus, ei asia joka jatkuvasti aiheuttaa stressiä ja ahdistusta.

    Valtavasti tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kirjavinkeistä, ensimmäinen on tuttu, jälkimmäinen ihan uusi tuttavuus, täytyypä etsiä jostain käsiin.

      Ja kiitos muutenkin kommentista, vaikka se vähän masensikin. Nimittäin siksi, että olen näemmä nykyään kirjoittaessanikin ihan liikaa vain oman pääni sisälle ja oletan, että te ihanat lukijat pystytte lukemaan senkin, mitä en edes kirjoita :) - - - tarkoitus ei siis ollut antaa sellaista kuvaa, että mun ratsastus ja hevosen kanssa oleminen on aina tuommoista vaan tarkoitus oli kuvailla sitä, _millaista_ se mun epävarmuus ja pelko on. Kyllä meillä on Durtsin kanssa myös paljon hyviä ja seesteisiä hetkiä ja edelleen menen joka päivä tallille todella mielelläni. Eikä minua pelota laukkaaminen kentällä ja maneesissa. Aikoinaan kyllä pelotti laukannostossa epännistuminen, mutta nyt olen päässyt jo siitäkin pelosta enimmäkseen eroon ja alkanut luottaa siihen, että kyllä se laukka nousee.

      Ja mitä tulee rentouden harjoitteluun, niin sehän on ollut pääosassa mun agendalla kutakuinkin siitä asti, kun ratsastuksen aloitin neljä vuotta sitten. Ei ole helppoa, kun on syntyjään enemmänkin semmoinen hampaiden kiristelijä, mutta ehkä olen vähän edistynytkin... :)

      Ja juu, perusasioihin on toki palattu. Pakkohan se on, kun ei ohjaus toimi. Mutta en voi mennä hevosellani vain pelkkää käyntiä viikkotolkulla - pitää tasapainoilla niin, ettei hevosen kunto ja lihakset pääse kokonaan romahtamaan. Onneksi Durtsin kanssa ohjausvaikeudet ovat kääntäen verranollisia vauhtiin eli mitä kovempi vauhti, sen paremmin ohjaus toimii (joo, oikeasti kyse lienee energiasta, mutta Durtsin käyntiin on huomattavasti vaikeampi ratsastaa energiaa kuin laukkaan).

      Poista
  3. Nuo fiilikset on tuttuja. Ja minakin olen kerran vaihtanut hevosta koska yhteistyo ei yksinkertaisesti sujunut. Ratsastuksessa pitaa aina palata perusasioihin. Kyran kirja on mielestani hyva koska se korostaa juuri tata. Myos GP hevosen kanssa pitaa palata perusasioihin silloin talloin. Ja jos perusratsastus ei toimi niin silloin monimutkaisemmatkaan asiat eivat toimi. Ratsastus opettaa suoritushenkiselle ihmiselle kuten minulle paljon noyryytta ja siksi se onkin niin mielenkiintoinen kokemus. Mita tulee muihin ihmisiin siksi siella ratsastustunneilla kaydaan etta opetellaan ratsastamaan paremmin. Kukaan ei ole taydellinen eika varsinkaan ratsastuksessa. Jos itsella ja hevosella on hyva fiilis se on paa-asia. Kavin taannoin ratsastamassa lankkahevosella hirveiden vesilatakoiden halki ja se meni tosi hienosti, osaan siis ratsastaa :-0 Ratsastus on vahan niinkuin muukin elama, muulla ei ole valia kuin puutarhanhoidolla ja sillakaan ei ole kovin paljon valia...Sanoisin etta joko loydat harrastuksesta ilon uudelleen tai sitten et, ja jalkimmainenkin vaihtoehto on ihan hyvaksyttavaa, koska elama on liian lyhyt siihen etta harrastuksesta tulee stressin aihe. Saarnaan nyt tassa mutta on mullakin ollut vaikeita hetkia ja joskus olen melkein lopettanut.

    VastaaPoista
  4. Blogin kirjoittaminen on antoisaa ja siinä saa hieman välillä tyhjentää omaa päätään. Itsellänikin olisi niin paljon ajatuksia ja tuntemuksia, pettymyksiä, onnistumisia. Välillä on vain niin vaikeaa tuoda esille, mitä tarkoittaa. Kirjoitettu kieli ilman läsnäolevaa kontaktia ja välitöntä palautetta, miten vastaanottaja on ymmärtänyt sanoman, on varsin haasteellista.

    Minulle hevosten / ponien hankinnassa on ollut tärkeintä ensisijaisesti luonne ja se, miten tulen toimeen ko. kaverin kanssa. Sen jälkeen painottanut ratsastettavuuteen jne. Välillä meillä on nykyisen ponin kanssa sukset ristissä, syynä oma taitamattomuus ja kärsimättömyys. Niinä hetkinä on tuntunut, olisiko kuitenkin jokin muu polle sopivampi. Mutta minä en näkisi ongelman ratkaisuksi sitä, että vaihdetaan hevonen / poni. Kun kyse on kuitenkin ystävyydestä, oppimisesta, kehittymisestä ja tätähän ei saavuteta nopeasti. Toisen kanssa voikin sujua nopsaan, heti valmis. Toisen kanssa voi mennäkin vuosia. Ja tämä on riippuvainen niin hevosesta kuin omistajastakin, kuinka valmiita molemmat ovat.

    Tuntemuksesi ovat niin tuttuja, edelleenkin. Mutta pikkuhiljaa, kokemuksen myötä, kilometrien lisääntyessä on epävarmuuden tilalle tullut tietynlaista varmuutta hevosen käytöksestä ja seurausketjusta. En tarvitse enää niin paljon ulkopuolista vahvistusta siihen, mitä teen, teenkö oikein. Toki välillä koen useinkin epävarmuutta, mutta pyrin ratkaisemaan itse, katsomaan reaktiota ratkuisuuni ja toiminut eteenpäin.

    Jokainen tarvitsemme matkallamme kohti onnistumisia myös ulkopuolisen rohkaisua ja kannustusta sekä sillä hetkellä tapahtuvaa ulkopuolisen näkemystä miten hevonen liikkuu, jotta voisimme verrata omaa tuntemusta sen hetkiseen liikkumiseen. Vastaako ulkopuolisen näkemys omaa kokemusta? Tällä peilaamisella sitten vahvistamme omaa käsitystä siitä, miten tulisi liikkua.

    Onhan tämä ratsastaminen välillä liikkumista täydellisessä euforisessa onnitumisessa täydelliseen lannistumiseen. Tunnetilat vaihtelevat, mutta kaveri pysyy samana. Matka oman hevosen kanssa kohti syvää ystävyyttä, ja ystävyyteen kuuluu pettymyksiä sekä onnistumisa, epävarmuutta, kysymyksiä jne. Mutta siltikin ne kaverit on viisaita, miten pienillä asioilla voi saadakin onnentunteen, kun kaveri tulee narun perässä, tai kun haet laitumelta, hörisee tutusti ja odottaa, valmiina yhteiseen tekemiseen. Siltikin vaikka eilinen olisikin ollut kiristelyä, jännitystä, kaiken kestämistä. Ystävä tulee luokse, tänään on uusi mahdollisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, kiitos kivasta ja kauniisti kirjoitetusta kommentista! Kanssasi on helppo olla samaa mieltä :)

      Poista
    2. Aivan niin, luonne on tarkeaa. Mutta oman kokemukseni pohjalta voin sanoa etta joskus sukset menee ristiin joka pollen kanssa, mutta jos voittopuolinen tunne on se etta mikaan ei onnistu edes hyvan opettajan avulla, voi aina miettia toisenlaisten hevosten ratsastamista valiaikaisesti tai lopullisesti.

      Minusta mikaan harrastus ei ole sen arvoista etta siita tulee jatkuvaa stressia ja painajainen. Mutta joka harrastuksessa on tietysti vaikeita kausia, varsinkin kun sita harrastusta jatkaa vuosia ja vuosia.

      Toivottavasti harrastuksesta loytyy tosiaan ilo uudelleen, ja yhteistyo hevosen kanssa alkaa sujua.

      Poista
    3. Kiitos Maukka kommenteista! Lainaan vähän itseäni tuolta ylempää:

      "- - - tarkoitus ei siis ollut antaa sellaista kuvaa, että mun ratsastus ja hevosen kanssa oleminen on aina tuommoista vaan tarkoitus oli kuvailla sitä, _millaista_ se mun epävarmuus ja pelko on. Kyllä meillä on Durtsin kanssa myös paljon hyviä ja seesteisiä hetkiä ja edelleen menen joka päivä tallille todella mielelläni."

      En siis mitenkään koe, että harrastuksestani on mennyt ilo ja etteikö yhteistyö hevosen kanssa lainkaan sujuisi. Kirjoituksessani yritin kuvailla niitä hetkiä ja tilanteita, jolloin epävarmuus valtaa mielen ja jolloin yhteistyö ei toimi.

      Poista
  5. Hei Amalia! Olipa hauska kirjoitus. Osaat niin hyvin kuvailla tuntemuksiasi.
    Mulla on toi epävarmuus pikku hiljaa kadonnut. En osaa edes sanoa, miksi. Suuri osa siitä poistui sen päivän jälkeen kun Mia Kytölä kävi meillä kouluttamassa. Siitä on blogissani selostus. Vaikutus oli suuri kaikkeen siihen, mitä hevosen kanssa teen, myös ratsastukseen vaikkakaan ei teknisesti mutta henkisesti.
    Ainoa asia mistä koko ajan tarvitsen ulkopuolista vahvistusta on hevosen terveys. Olen ihan hysteerinen kun mietin koko ajan mikä sillä mahtaa olla, pyydän tallikavereitani kokeilemaan sen jalkoja, mahaa, selkää...mulla on varmaan jonkun naurettavan heppatädin maine :D (Joskus kun hevonen yskähtää pari kertaa, annan sille heti pitkät ohjat ja siunailen mielessäni. Taisi se rontti oppia, että yskäisemällä saa pitkät ohjat...)
    En osaa mitään neuvoja antaa, mutta sun blogi on niin rehellinen ja lämminhenkinen, että toivotan sulle koko sydämestäni tsemppiä ja ihania hetkiä hevosesi kanssa!

    VastaaPoista
  6. Halusin vielä korostaa, että tarkoitan epävarmuudella juuri sitä jatkuvaa huolestuneisuutta siitä, mikä voi mennä pieleen, kuka katsoo ja arvosteleeko minua mielessään, teenkö nyt oikein vai olenko ihan nössö jne jne. Se oli varsin tuttu tunne aikaisemmin. SE on pikkuhiljaa kadonnut ja luotan siihen että itse tunnen hevoseni parhaiten ja osaan siksi myös käsitellä sitä parhaiten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisa kivoista kommenteista! Pyrinkin nimenomaan kuvailemaan fiiliksiäni mahdollisimman rehellisesti - omasta mielestäni ainoastaan sellaisena tästä blogista voi olla hyötyä jollekin, edes itselleni :) Läheskään aina sitä tietenkään ole rehellinen edes itselleen, joten kaikenlaista itsensä huijaamista varmasti löytyy näistäkin kirjoituksista ;)

      Täytyypä käydä lukaisemassa tuo Miaan liittyvä kirjoitus blogistasi, josko siinä vaikka olisi jotain sellaista, joka voisi auttaa minuakin.

      Tunnistan myös hyvin tuon terveyhuolehtimisen, mutta jostain syystä olen onnistunut siinä vähän hellittämään. Ratsastaessa säikähdän toki jokaista kompurointia, jalkojen kolahdusta ja nitkahdusta ja jään arpomaan, että jatkaako vaiko ei...

      Uskon, että puhumme aikalailla samasta asiasta epävarmuuden kanssa. Tuntuu, että ehkä olen nyt jo astunut jonkin pienen askeleen oikeaan suuntaan; jollain tavalla olen alkanut hyväksyä sen, että mun on alettava itse kantaa vastuuta asioista, päätöksistäkin. En ole ihan varma, mutta voi olla, että jokin solu minussa yrittää väittää sen jopa tuntuvan jollain tavalla hyvältä. Katsotaan nyt...

      Kiitos tsemppauksista Liisa, ne lämmittävät kovasti!

      Poista
    2. Luulen että sun (ex-) valmentaja on superviisas ja että olet aivan oikealla tiellä!

      Poista
    3. Luulen että sun (ex-) valmentaja on superviisas ja että olet aivan oikealla tiellä!

      Poista
    4. Kiitos :) Ja mä luulen, että hän on superviisas!

      Poista
  7. Liisa ja Amalia : varmasti suuri osa hevosenomistajista kokee tallaisia asioita. Ainakin jos yrittaa tosissaan parantaa ratsastustaan ja hevosen kasittelya mika on elaman pituinen projekti. Monilla aikuisratsastajilla on aivan liian paljon itsekritiikkia koska sita vaaditaan aikuiselamassa koko ajan, ja se siirtyy ratsastukseenkin. Mullekin on opettaja sanonut monta kertaa etta tunne, ala ajattele koko ajan. Se on valtavan vaativaa ja sitten kun se onnistuu se on hieno tunne. Minulla se meni siihen etta 'hienon kouluhevoseni' kanssa homma meni aivan kiville, ja 'vanhan rupuruunan' kanssa nautin ratsastuksesta (ruuna on nyt taivaslaitumella) ja se kulki paljon paremmin kuin hieno kouluhevonen koska en tehnyt hommasta tuskaista yrittamista. Minakin olen huolissani joskus hevosen terveydesta (liikaa) mutta siinakin asiassa pitaisi luottaa itseensa (ja jos ei luota, kutsua elainlaakari). Ratsastaminen on paljolti tunnetta mutta kun viettaa suurimman osan paivasta jarki-asioiden parissa on toisenlaisen vaihteen loytyminen joskus vaikeaa. Eilen meni oman ruunan kanssa ratsastus ihan kiville, kun sain yhden hyvan suorituksen eli kauniin 20 m ympyran lopetin siihen. Minulla ainakin oma stressitaso vaikuttaa hirveasti ratsastukseen, jos olen vasynyt ja stressaantunut pitaisi oikeastaan jattaa valiin.

    VastaaPoista
  8. Kohta me luemme täältä, miten olet "kaahottanut" hevosesi kanssa sänkkärillä tuhatta ja sataa samalla uhmaten kaikkia vanhoja estoja, mitkä ovat olleet rajoitteena matkalla vapauteen yhdessä heppasi kanssa. Muuten minulle sänkkäri on ollut iso kynnys, se on tavallaan ollut liian laaja alue, missä pelkoni on ollut tilan suuri hallinta ja etukäteisarvaamattomuus. Lujaa pystyin menemään tiellä, mutta sänkipelto aiheutti jännitystä. Nykyisin nautin siellä menosta, mutta jos on usempi heppa mukana, turvallisuuden vuoksi halun kuitenkin ylläpitää kontrollin.

    Tsemppiä suuresti ja välillä anna lapsenmielen vallata hevostelussa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi, toivon ja uskon, että olet ihan oikeassa :)

      Jännä juttu, mutta mä taas menisin paljon mieluummin kovaa sänkkärillä kuin tiellä; sänkkärille olis näet paljon turvallisempaa tippua ja heppa ei olisi irtipäästyään heti hengenvaarassa...ai miten niin katastrofiajattelua? ;)

      Poista
  9. Hei!
    Tämä mun kommentti ei liity juuri tähän kirjoitukseen...

    Mutta Iso Kiitos aivan ihanasta blogistasi!
    Luin koko blogisi muutamassa viikossa! (kiitos hiljaisten yövuorojen ;) )

    Aloitin itse uudelleen tämän ihanan harrastuksen parissa kesäkuussa, about 15 vuoden tauon jälkeen ja hurahdin täysin!
    Blogistasi, jota tunnut kirjoittavan rehellisesti ns. sydänverelläsi, on nyt jo ollut paljon iloa ja hyötyä, muutamat myötätunto kyyneleetkin tietenkin on kuulunut asiaan. Ja tietyt kirjoitukset olen pannut muistiin, jotta voin palata niihin vielä paremmalla ajalla :)

    Tsemppiä niin Sinun hermoillesi kuin Durandon polvillekin!
    Monia iloisia ja onnellisia ratsastuksia toivottaen

    Carita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuri kiitos aivan mielettömän ihanasta kommentista! Itku tuli, tietysti. Mutta onneksi välillä semmoisia onnellisia kyyneleitä :)

      Mahtavaa, että olet löytänyt takaisin hevosten pariin. Tämä on kyllä sellainen henkireikä ettei mikään ole koskaan yltänyt lähellekään (vaikka vastoinkäymiset aina välillä koettelevatkin).

      Aurinkoista syksyä ja onnellisia heppailuhetkiä! :)

      Poista
  10. Joku tuolla sanoikin, että tunne, älä ajattele koko ajan. Hengästyn jo pelkästään noiden sun ajatusvirtojen lukemisesta paikallaan istuen, saati sitten jos pitäisi samalla ratsastaa. Mistään ratsastuksen kaltaisesta "elä tässä hetkessä" -urheilusta ei kyllä tule mitään, jos kaiken joutuu analysoimaan noin tarkkaan. Eli pää tyhjemmäksi ja takapuoli kertokoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ja tässä koneen äärellä se tuntuukin erittäin helpolta :)

      Poista
  11. http://files.kotisivukone.com/ratsastajaksi.palvelee.fi/tiedostot/paremmaksi_ratsastajaksi_tyopajai_esite.pdf

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Nyt tuli vaan valittavasti vähän myöhässä...

      Poista