torstai 17. lokakuuta 2013

Pieni ja hento ote

Koska olen uhkarohkea (vrt. edellinen postaus), uskallan väittää, että pahin on nyt ohi. Olen (viimein) toipumassa muutoksessa ja tuntuu, että astelen kohtuullisen hyvässä ryhdissä kohti itsenäisempää tulevaisuutta.

Olen nyt parin kuukauden ajan käynyt uuden valmentajan, Johannan, tunneilla. Olen yrittänyt opetella pitämään itse huolta siitä, että keskittyisin enemmän ratsastamiseen ja vähemmän päpättämiseen. Se on vaikeaa, joten tänään tunnin alussa ehdotin, että sovitaanko etten puhu tänään mitään muuten kuin välikäyntien aikana. Yllättäen Johannalla ei ollut mitään sitä vastaan =) Mun on vaan pakko sopia hiljaisuudesta erikseen, koska muuten tuntuu, että olen töykeä, jos en joka asiaan kommentoi jotain (niinpä, se tunne todella on vaan mun päässä).

Se on päivänselvää, että eron huomasi. On paljon helpompi kuunnella hevostakin, kun oma suu ei käy koko ajan.

****

Meidän Haasteena kaikki vasen -kausi alkaa pikkuhiljaa helpottaa. En tiedä, missä oli alkuperäinen syy (mussa vai hevosessa) siihen, että vasen laukka ja vasemmalle kääntyminen muuttuivat hankalaksi, mutta sen tiedän, että pahaksi tilanne äityi.

Palattiin ihan alkeiskurssimeininkiin: muutamia tunteja meni ihan harjoitellessa kääntymistä käynnissä. Harmitti, mutta minkäs teet: sitä pitää harjoitella, mitä ei osaa. Heppaa on jumpattu ja itse oon käynyt osteopaatin luona oikomassa lantioni ja korjaamassa lukuisia muita pikkuvikoja.

Mutta...se mikä ehkä alkoikin fyysisistä haasteista kilpistyi – jälleen – mielen haasteeksi. Menetin uskoni itseeni ja sitä kautta otteen hevoseen. Tuntui ettei maailmassa olisi suurempaa haastetta kuin kääntäminen vasemmalle pitkän sivun keskeltä.

Monta viikkoa meni taistellessa. Ähkiessä ja tuskaillessa. Äh, kun ei tää, emmä mä saa, äh ku ei tää...
Sitten pikkuhiljaa alkoi taas valjeta, että vaikka osa ongelmaa ehkä onkin puutteellisessa tekniikassa tai kehojen rajoituksissa, suurin puute oli – jälleen – itseluottamuksesta, jämäkkyydestä, päättäväisestä asenteesta: se olen kyllä – kaikella kunnioituksella, Herr Durando – minä joka täällä päättää suunnista. 

****

No nyt on siis löytynyt pieni ja hento ote sekä omaan itseen että Durandoon. Meillä on kivaa ja uskon, että tästä tulee vielä hyvä!

****

Kun on tullut kuulumisia kerrottua niin harvoin, niin listataan tähän nyt vielä muutama juttu muistiin itsellekin:

  • Eläinlääkäri kävi viimeksi syyskuun alussa. Ei löytänyt Durtsin jaloista moitittavaa eikä tullut taivutuksistakaan reaktiota. Piikitti lantioon jotain hospotihospotiainetta (ei sairaslomaa), jonka pitäisi vaikuttaa tibia-hermoon. Älkää kysykö enempää :)
  • Olen ehkä viimein löytänyt Durtsille oikeanlaisen vuokraajan, jipii!
  • Marin valmennus oli viime viikon lopulla. En nyt varsinaisesti loistanut. Vähän jopa hävetti, että oltiin taannuttu edelliskertaan verrattuna niin paljon. Tokana päivänä kuitenkin petrattiin ja istuntakin löytyi vähän paremmin kohdilleen.
  • Tarhakäytös huononi syyskuussa ja yritin tuunata taas heinälaatikkoa, että herra hevoinen saisi sieltä helpommin jotain ulos. Lopputulos: kohennettu versio löytyi ensimmäisenä päivänä keskeltä tarhaa, ylösalaisin ja kansi irti. Veikkaan, että joku oli jäänyt taas laatikkoon jumiin. Onneksi Durtsi on jotenkin Fortunan suosiossa, kun se ei näissä riehumisissa itseään vahingoita ainakaan näkyvästi. Sanomattakin selvää, että palattiin heti takas vanhaan. Ja nyt pohdinnassa on seuraava kokeilu, jos vaan rohkeus riittää.
  • Silmät vihottelee tästä ruudun tuijottelusta :(



4 kommenttia:

  1. Mä arvasin, että pian ollaan tässä pisteessä; suuri askel otettuna :) Mä oon ylpee susta, nyt tekstistä paistoi ihan erilainen itsevarmuus. Kyllä sä osaat!

    VastaaPoista
  2. Miten kaikki (lähes) voikin olla siitä mielestä kiinni?
    Ihan mahtavaa että Durtsi on noin hyvässä kunnossa. Oon niin niin iloinen sun puolestas. Oot kyllä hoidattanutkin sitä niin esimerkillisesti.

    VastaaPoista
  3. Ihanaa kuulla, että teillä menee hyvin ja että Durandon jalat ovat taas paremmat. :) Pitää kyllä tosiaan pistää se yksi aine korvan taakse, mitä piikitit Durandolle ja kysellä siitä klinikalla.

    Se henkinen yliote on valtava, meillä se näkyy niin, että jos joku asia ei onnistu, ajattelen heti, että syynä on kipu ja sitten en uskalla pyytää yhtään, ettei Taavi koe tulleensa väärinkohdelluksi (jota se kokee aina, kun sen pitäisi lähteä töihin tai mennä matelua kovempaa vauhtia). Todella hankalaa! Vielä kun tämä yhdistetään kuitenkin laiskanpulskeaan hevoseen, jolle melkein kaikki ylimääräinen liikunta on ällöä (viis siitä, onko kipuja).

    VastaaPoista
  4. Miten multa on taas jäänyt näin monta ihanaa kommenttia huomaamatta??? Kiitos teille kaikille ja anteeksi.

    Elina, multa yksi tutun tuttu juuri kyselin FB:n kautta samaisesta aineesta, ja olikin jo sitä hepalleen tilannut. Lupasi laittaa kuulumisia, että toimiiko, niin yritän muistaa sitten raportoida täällä blogissakin.

    VastaaPoista