torstai 24. heinäkuuta 2014

Surua ja pelkoa

Jouduin viime viikolla todistamaan onnettomuutta, jossa 9-vuotias harrastehevonen sai kesken normaalin ratsastuksen jonkinlaisen sairaskohtauksen (epäillään aortan repeämää, mutta totuus selviää vasta ruumiinavaustulosten myötä). Tilanteessa hevoselta menivät jalat alta, ratsukko kaatui, hevonen ponnisti takaisin ylös, mutta kaatui pian uudestaan ja kuoli hyvin nopeasti. Ratsastaja onneksi selvisi tilanteeseen nähden pienin vammoin.

Onnettomuus oli monin tavoin järkyttävä ja erittäin surullinen.

Toivon, ettette pidä minua kylmäkiskoisena ja itsekeskeisenä, kun en aio tapausta sinällään tässä enempää puida, mutta en halua (eikä minusta ole asiallistakaan) täällä kirjoittaa toisten asioista. Ainoa syy, miksi ylipäätään tästä kerron, on se, että blogin tarkoitus on seurata kehitystäni ratsastajana – eikä tällaisen onnettomuuden todistaminen voi olla siihen vaikuttamatta.

*****

Mielipuolella oli melko hyvä suunta todella pitkään, mutta kun onnettomuutta seuranneena päivänä satuloin Durandoa, tuntui pelko jälleen ihan fyysisenä oireiluna. Ja aivan kuten aiemminkin, minun pelkoni ei valitettavasti heijastu mitenkään positiivisesti Durandon käytökseen. En tiedä, ärsyttikö Durtsia paarma vai pelkäävä ihminen, mutta yhdessä vaiheessa takajalka potkaisi kyllä turhan äkäisesti. Mikä taas ei yhtään kohentanut omaa oloani.

Kentällä kiipesin selkään, ja D oli vähän sitä mieltä, että joka suunnassa oli jotain kytättävää. Välillä Mia kävi selässä, ja sen jälkeen D ei niinkään kyttäillyt, mutta oli kyllä omaan fiilikseen nähden vähän turhankin vireä. Jossain vaiheessa Durtsi jäi laukassa pomppimaan paikoilleen, ja vanha tuttu "Istu pyllyllä!" -komento toistui taas aika monta kertaa.

Tuo paikallaan pomppiminen hätäisine sivuliirtoineen on vain jotain sellaista, jonka kanssa en vielä pärjää ollenkaan. Tuntuu, ettei ole mitään kontrollia eikä mitään hajua siitä, mitä D on seuraavaksi aikeissa tehdä. Istu pyllyllä, löysää ohjaa ja ratsasta eteenpäin – se on toimiva resepti, mutta toteuttaminen vaatii rohkeutta ja sitä että toimii vastoin luontaisia reaktioitaan. Mieluiten olisin hypännyt alas selästä, jos en olisi tuskallisen tietoinen siitä, että sillä tavalla en ratkaise vaan kasvatan itselleni ongelmia.

Haasteiden jälkeen sain homman vähän paremmin hanskaan ja lopulta päällimmäiseksi jäi tunne, että kyllä tästä selvitään. Jotenkin mulla oli myös aika päättäväinen mieli sen suhteen, että haluan selvitä, sillä tuntuisi todella kurjalta antaa viimeisten kuukausien edistyksen valua hukkaan.

*****

Seuraavana päivänä halusin ratsastaa itse koko tunnin, ja yhteistyö Durtsin kanssa sujui ihan kivasti. Lopputunnista D päätti yhtäkkiä pelätä jotain maneesin päädyn kohdalla, mutta ilokseni huomasin, että tuommoiset pienet pyrähdykset eteenpäin tai vaatimattomat sivuaskeleet eivät enää saa minua paniikkiin, vaan pystyn jopa välillä jatkamaan ratsastusta melko normaalisti (ainakin tunnilla ja muuten rauhallisissa olosuhteissa).

Edelleenkin otan varmasti liikaa ohjista noissa tilanteissa, kun se on valitettavasti aina se ensimmäinen luontainen reaktio. Toivottavasti vielä tulee sekin päivä, että voin luottaa istuntaani myös yllättävissä tilanteissa, niin että se ohjiin tukeutuminen on vain kaukainen muisto.

*****

Onnettomuudesta on nyt kulunut viikko, ja tuntuu, että alan olla henkisesti palautunut kutakuinkin ennalleni – siis mitä tulee ratsastukseen ja pelkoon. Ratsastaessa onnettomuus tulee oikeastaan mieleen vain juuri siinä kierroksessa ja siinä kohdassa kenttää, jossa se tapahtui.

Tosin en ole vielä kertaakaan ratsastanut sen jälkeen yksinäni, mutta uskon selviytyväni siitäkin.


*****

Surullisistakin tapahtumista voi oppia.

Päällimmäisenä mieleen jäi (jälleen kerran) muistutus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten yhteisiä hetkiä kannattaa vaalia, kun ei koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen.

Ja kypärän tärkeydestä: on onnettomuuksia, joita ei millään maailman ratsastustaidolla voi estää, mutta joissa kypärä voi pelastaa paljon.

8 kommenttia:

  1. Tuo kuulostaa todella pelottavalta kokemukselta, ei ihme etta panee ajattelemaan...itse jouduin kerran todistamaan kun hevonen jota leikattiin klinikalla tuli 'hulluksi' (verisuoni kuulemma katkesi paassa) ja karkasi siteen liehuen operaatiosta. Elainlaakari joutui lopettamaan hevosen pihalle, se kavi tosi akkia, mutta olin itse juuri tekemassa ostotarkastusta hevoselle ! Karmea episodi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hurjalta tuokin - onneksi tuommoisissa tilanteissa hevonen yleensä kuolee nopeasti eikä joudu kauaa kärsimään.

      Poista
  2. Kuulostaa kyllä hurjalle. :( Itsekin olen kerran nähnyt tällaisen hevosen melko äkillisen kuoleman, tosin tarhassa ja kyllä se kuva hevosesta vieläkin on kirkkaana mielessä. Vaikka tapahtuneesta on aikaa jo vuosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoin pelkään, etteivät tämäkään tapaus koskaan kokonaan mielestä katoa, mutta varmasti haalistuu ajan mittaan.

      Poista
  3. Tuli aivan kylmätväreet,hurjalle kuullosti.. Ei ole ihme, että tuommoisen jälkeen jää miettimään..

    http://rakaspikkuriivio.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuskin kukaan pystyy ihan vaan olankohautuksella tuommoista ohittaa :(

      Poista
  4. Onneksi ei mennyt ratsastaja samassa rytäkässä hevosen kanssa, katastrofin ainekset olivat enemmän kuin lähellä...

    Sinun tunnetiloistasi bongasin yhden lauseen, johon nyt takerrun: ".. eikä mitään hajua siitä, mitä D on seuraavaksi aikeissa tehdä." Tähän iso "BEEEB!"
    Ratsastaja ei odota mitä hevonen mahdollisesti tekee, vaan kertoo hevoselle mitä siltä odotetaan! Eli kuten valmentajasi totesi, pers penkkiin ja eteen, jotta loppuu paikallaan kenotukset ja muut kotkotukset.

    Easy to say, mutta josko yksinkertainen ajatus siitä, että sinä olet aina se, joka antaa tehtävän, vauhdin ja suunnan pysyisi noina hetkinä mielessä, saattaisi tilanteet ratkoutua nopeammin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin Laura, onneksi ratsastaja selvisi melko pienillä vammoilla – sekä hyvän tuurin että kunnollisen kypärän ansiosta!

      Ja mitä tulee tuohon mun tunnetilaan, niin takerrut juuri oikeaan asiaan. Pitäisi ajatella ja toimia juuri noin, kuten kirjoitit, mutta hitto kun mä en vielä osaa vaan musta tulee pelkkää epävarmaa hyytelöä sillä hetkellä, kun D alkaa pomppia. Mutta ehkä jo ens kerralla skarppaan vähän :) ...lienee turha toivoa, ettei ens kertaa koskaan tulisi :)

      Poista