keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Mahtimaasto ja parempaa laukkaa

Ihanaa, kun ei koko ajan sada!

Maanantaina ruinasin Mian mukaani maastoon, kun oli niin kiva keli. Alunperin piti mennä vaan normilenkki (vähän alle tunti), mutta käsistähän se lähti, ja lopulta maastoiltiin karvan vaille kaksi tuntia. 



Tällä kertaa ei laukkailtu, mutta pieni pätkä ravia mentiin kyllä. Henkisiä koettelemuksia oli useita:

1. Vastaan tuli kaksi eri kertaa vieras hevonen. Tätä kohtaamista olen aina pelännyt, ja ollut ihan varma, etät D vauhkoontuu. Turhaan. Ensimmäisen hevon ohittaminen leveällä tiellä meni ilman mitään reaktiota. Toinen ohitettiin kapealla peltotiellä, mikä aiheutti ihan pienen pientä puhinaa ja kyyläilyä.

2. Pakettiautoja ja lopulta kapealla tiellä traktori, joka perässä oli iso lava ja vielä keulaan sidottuna fillari. Ihan pientä puhinaa siinä vaiheessa, kun oltiin lavan kohdalla.

3. Metsässä kykkivä täti – ylivoimaisesti pelottavin juttu koko matkalla, eikä sekään nyt niin kovin pelottava ollut. Mutta kun oli ylämäki, niin pitihän mun mennä vähän etukenoon?!

Täytyy mun kai kohta hyväksyä se, että mulla on oikeasti ihan täyspäinen hevonen, jonka kanssa voi mainiosti käydä maastossa ilman, että täytyy joka kerta saada vatsahaava jännityksestä.

Niin ihanaa, että tuli taas tätäkin kirjoittaessa pieni itku.



*****

Iloista oli huomata, että yhtä lukuunottamatta kaikki autoilijat olivat todella huomaavaisia, ja hiljensivät vauhtia merkittävästi meidän kohdallamme. Traktorikuski jopa pysähtyi, vaikka vauhtia olikin niin, ettei tainnut olla ihan helppoa. Eikä se yksi poikkeuskaan mitenkään kaahannut ohi, mutta olipa muita hieman kireämmän oloinen :)




Parempaa laukkaa

Nyt jos laittaisin itselleni tavoitteita, niin seuraava voisi kuulua vaikka näin: oppia tuntemaan, milloin heppa on oikeasti hyvä.

Jos haluaa ratsastaa hyvin, on kai melko olennaista osata erottaa hyvä huonosta ja oppia tunnistamaan ne pienetkin muutokset, esimerkiksi tahdissa. 



Tästä videolta näkee (ainakin minun tasoisellani silmällä), että kyse on pienistä eroista, mutta ilmenevästi ne ovat suuria. Mun on vaikea edes tästä videolta joka kohdassa erottaa, milloin laukka on hyvää ja milloin huonoa – puhumattakaan siitä, että tuntisin sitä vielä selkään. Mä myös liian usein oletan, että parannuspyyntöni on tehonnut, kun D huiskauttaa häntää :) Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Tänään harjoituksena oli vastalaukka: uraa pitkin, lävistäjälle, kierros uraa pitkin vastalaukassa, lävistäjälle ja takaisin myötälaukkaan. Mia ei ollut niinkään tyytyväinen laukanlaatuun, mutta silti: oli parasta vastalaukkaa, jota olen koskaan ratsastanut.  Mahtavin oli se tunne, että laukka oli mun hallussa, D ei lähtenyt kaatumaan eikä kaahaamaan eikä kulmia lähestyessä ollut se epätoivoinen "ei me pystytä" -fiilis. Yhtään rikkoa ei tullut. Olin tyytyväinen! 

Huomenna onkin sitten mahdollisesti ohjelmassa jotain uutta jännää...

6 kommenttia:

  1. tuo on niin totta, mullakin on mennyt pitkan aikaa etta tajusin mika on tavoite....mun hevosella on lisaksi iso laukka jossa ei ole mitenkaan helppo istua. Hieno homma tuo maastoilu, onneksi olkoon ! ma oli eilen laukkaradalla V:n kanssa ihan ypo yksinaan, mahtavaa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja samoin onnittelut teillekin! :)

      Poista
  2. Uskallankohan sanoakaan, että nyt olet maastoilun kanssa siinä tilanteessa, että selviät kohtaamisista mitä minä vähän jännitän ;) Ei puhettakaan että pääsisin Hupin kanssa siististi kapealla tiellä ohi traktorista ja peräkärrystä, ei luultavasti edes rohkeamman kaverin perässä. Vaihtoehdot olisivat luultavasti ojan pohja, väistö takaisin ja sivutielle tai jalkautuminen. Tottakai hevoset ovat erilaisia ja se mitä yksi pelkää ei välttämättä toiselle ole mikään numero - mutta muista nyt olla Oikeasti Ylpeä siitä että selviätte helposti tilanteista mitkä jollekin ovat vielä vuosien jälkeen vaikeita! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Gidran aivan mahtavan ihanasta ja kannustavasta kommentista!

      Olen tottakai ylpeä ja äärimmäisen iloinen, että ollaan jo monesta selvitty, mutta samalla on pakko olla nöyrä sen suhteen, että iso osa selviytymistä on sen ansiosta, että Durtsi on varsin rohkea ukkeli – tai sen pelot on ehkä vähemmän ilmeisiä asioita (esim. vesiojat tien vieressä). Toki asiaa auttaa se, että mua itseäni ei tuo traktori hirmuisesti jännittänyt, kun se ei kuitenkaan kykene mihinkään kauhean yllättäviin äkkiliikkeisiin :)

      Mutta mä huomaan, että mulla on edelleen oman asenteeni kanssa paljon tekemistä, kun huokailen täällä, että miten toiset sitten ylipäätään uskaltaa maastoon, jos ne jo etukäteen tietää, että voi tulla tilanteita, joista hevo ei selviydy siististi. Toivon, että opin paremmin ja paremmin elämään epävarmuuden kanssa – ehkä joskus tooosi vanhoilla päivillä vaikka jopa nauttimaan siitä ;)

      Poista
    2. Tottakai se auttaa että hevonen on rohkea, mutta kyllä siellä satulan päälläkin melkoisen paljon oikeita asioita tapahtuu :) Rohkeasta hevosesta saa kyllä "halutessaan" tehtyä pelkäävän - ja toisaalta taas toisinpäin. Mulla on joku oma klikki noiden isojen koneiden kohdalla ihan selvästi. Hupi pelkäsi ennen myös mopoja, mutta koska en itse jännitä niiden kohtaamista, niin nykyisin saatetaan hyvänä päivänä lompsia mopon ohi jopa ihan pitkin ohjin. Ja siis lähtötilanne oli ihan sama kuin traktoreiden kanssa.

      Niiden epävarmojen tilanteiden kanssa auttaa itselläni ainakin se, että on olemassa suunnitelma. Ja varasuunnitelma. Ja varasuunnitelman varasuunnitelma. Sanotaan nyt että tulee traktori vastaan tiellä. Suunnitelma numero yksi on pyytää traktoria pysähtymään ja ohittaa se sitten, ehkä puhisten kylkimyyryssä, ehkä ojanpohjia nuollen. Jos traktori ei pysähdy tai jos hevonen vaan kertakaikkiaan sanoo että ei, sitten palataan takaisin sopivaan levikekohtaan tai tienhaaraan ja kokeillaan ohitusta siinä. Jos matkaa on liikaa niin sitten tullaan selästä alas ja ohitetaan maasta käsin, olenpa joskus irrottanut toisen ohjankin vielä kuolaimesta että saan yhtenäistä "talutusliinaa" riittävän paljon.

      Hevosen pelkoa on kuitenkin ehkä helpompi hallita kuin omaa. On henkisesti helppoa hakeutua tarkoituksella ja hallitussa ympäristössä tilanteisiin mitä hevonen pelkää (naapurin setä ja traktorinsa ovat meitä auttaneet). Vaan on kyllä kaikkea muuta kuin helppoa hakeutua tilanteisiin mitä itse pelkää, koska näistä puuttuu se hallinnan tunne täysin. Mutta silti juuri tätä sinä teet :)

      Poista
    3. Kiitos Gidran, olen itsekin ylpeä itsestäni, että teen asioita, jotka pelottavat – nimenomaan se hallinnan tunteen puute ja hallinnan menettämisen pelko ovat pahinta, mitä tiedän. Mutta kyllähän se hallinan tunne kasvaa joka ainoan onnistuneen maastokerran myötä. Olen ihan varma, että jonain päivänä ei pelota enää yhtään :)

      Olet oikeassa, että rohkeastakin hevosesta saa tehtyä pelkäävän - niinhän meilläkin tavallaan jo ehdi käydä, että mun jännitys tarttui hevoseen.

      Mä oon myös tuon tyylinen ihminen, että tykkäsin ajatella, että suunnitelma ja varasuunnitelma jne, mutta valmentajani on tässä eri mieltä ja on nimenomaan yrittänyt opettaa mua ajattelemaan, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin se, että homma toimii. Ja kieltämättä se sitten lopulta mua auttaakin, jos onnistun tyhjäämään pääni kaikesta siitä "mitä jos" -ajattelusta ja olemaan vaan itsevarmempi ja huolettomampi.

      Toisaalta järkipuoli minussa on ehdottomasti sitä mieltä, että _pitää_ olla suunnitelma. Nyt olen kuitenkin maastoillut ilman mitään suunnitelmaa siitä, mitä tekisin, jos sitä tai tätä....mutta tosiaan, mitä sitten jos sitä tai tätä? Osaanko improvisoida riittävän nopeasti, jos ei ole suunnitelmaa?

      Poista