Tie tähtiin...

...on kivetty laiskuudella, velttoudella ja idioottimaisella optimismilla. Lähdettiin tänään aamusta pitkästä aikaa maastoon. Viimeksi samassa tilanteessa olin laiska enkä jaksanut säätää jalustimia uudelleen. Silloin liian lyhyet jalustimet luultavasti pelastivat minut ilmalennolta. Tänäänkään en viitsinyt jalustimia säätää, koska kokeilusatulaan olin kiinnittänyt ne sieltä siiven alta, joten tuntui turhan työläältä. Läksin siis matkaan melko reilun mittaisilla jalkkareilla.

Durando oli tietysti kaiken kevennetyn ohjelman jäljiltä melko tohkeissaan, muttei mitenkään mahdoton. Ravi oli suhteellisen rauhallista ja kun kaveri ehdotti laukkaa, niin mietin, että mikä jottei, noinhan tuo on ollut kentälläkin hyvin seesteinen edellispäivinä (---niin, sehän on ihan sama asia).

Toisin kuin edelliskerralla laukka lähtikin oikein rauhallisesti ja oltiin ehtitty mennä jo hyvä tovi, kun kaveri edellä kysyi, että josko voisi päästää heppansa laukkaamaan pikisen reippaampaa. "Tottakai", hihkuin Durandon selästä, "tää on siis ihan tosi leppoisan oloinen!"

Ei ehtinyt kaveri montaakaan vauhdikkaampaa askelta ottaa, kun D päätti vetäistä ihan mielettömät rodeopukit.  Ehdin kyllä ajatella, että pää ylös, mutta kun on itse siinä vaiheessa menossa jo hevosen lavan kohdalla, on melko auttamattomasti myöhässä.

Komea voltti tantereeseen ja laskeutuminen ensin vasemmalle pakaralle ja siitä vielä kunnon kopsaus päähän. Ja tässä vaiheessa niitä otsikossa mainostettuja tähtiä. Siinä maatessa ehdin nähdä mustan vilahduksen jossain silmänurkassa ja tajusin, että ylös pitää könytä ja äkkiä. Kun olin taas jaloillani, katseli minua metrin päässä vähän hölmistyneen näköinen otus. Kai se mietti, että enkö mä sittenkään halunnut kyytiä kotiin.

Hetki meni keräillessä. Varmaan muutama minuutti, että tähdet katosivat silmistä. Sitten kipusin takaisin selkään ja ratsastettiin lenkki loppuun. Ravia otettiin vielä vähän, mutta enemmän laukkaamisen säästin tällä erää kentälle. Funtsasin, että jos samalla reissulla vielä toisen samanlaisen kopsun otan, niin en välttis enää ratsastaisi kotiin.

Ei tätä kyllä tämän kuvan perusteella rodeohirviöksi arvaisi.

Kentällä Durando oli oikein kiva ja rauhallinen, mutta omaa ratsastusta vähän häiritsi melkoinen jomotus pakarassa/ulkoreidessä. Käveleminen on ollut tänään vähän kivualista, mutta muuten taisin onnekseni selvitä melko vähällä. Henkisiä vammoja ei varmaan juuri siitä syystä tullut ja voisin lähteä kokeilemaan laukkaa maastossa vaikka jo huomenna. Jatkossa yritän jaksaa nähdä sen vaivan, että säädän jalustimet aina tilanteeseen sopiviksi. Se nyt kai on vähintä, mitä tästä voi oppia.