keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Return of the Rodeo Horse

Maanantaina hän palasi. Olin hänet jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Heittää hyvästit huolestuneisuudelle. Ja sitten maanantaina hän palasi.

Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.

Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.

Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.

Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.

Mitä tästä opin?

1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.

2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)

3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.

4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)


10 kommenttia:

  1. Mulle tuli tästä kirjoituksesta päällimmäisenä mieleen että aiemmin et olisi ehkä pystynyt toimimaan samalla lailla. Nyt pystyit ajattelemaan, sait hevosen hallintaan ja jatkoit tyynesti laukkaamista pukeista huolimatta. Loistavaa Amalia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tota tyyneyttä sai kyllä vähän aikaa hakea, mut muuten oon kanssasi samaa mieltä, että kyllä on kehitystä tapahtunut rodeoratsastajanakin :D

      Poista
  2. Loistavaa! Henkinen niskalenkki pitää saada ensin itsestä, ennen kuin voi olla auktoriteetti hevoselle. Näistä kahdesta asiasta jälkimmäinen on paljon paljon helpompi toteuttaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet niin asian ytimessä kuin vain voi olla! :)

      Poista
  3. Tuo on niin tuttua...minulla on isolaukkainen hevonen ja ennen suorastaan pelkasin laukannostoja. viime lauantaina opettaja totesi etten angstaa enaa laukkaamisesta :-)

    VastaaPoista
  4. Hihi :D Aivan ihanasti kirjoitettu tää teksti! Mahatava!


    ❤: http://kehvelijehnakas.blogspot.fi

    VastaaPoista