sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Tättäräräärää-tättäräräärää-tättärärääräääääää!

Otsikko on fanfaari, mulle! Nimittäin MÄ oon ollut maastossa mun hepan kanssa! Enkä vaan yhdesti vaan jo kahdesti! Enkä vaan jossain lussumaastossa tasaisella, vaan kiipeilemässä ja laskeutumassa semmoisia helvetillisiä (pardon my french, mutta ei niitä muuten voi kuvata) kivipolkuja, joissa esteinä sopivissa kohdin tukkeja, risuja, tiheää oksastoa ratsastajan silmänkorkeudella sekä yllätyskuoppia. Voitteko kuvitella? Minä en olisi voinut!

Silloin kun sovittiin Durtsin muutosta, kyselin Mialta, että voisiko hän sitten pikkuhiljaa myös totuttaa Durtsin maastoiluun, että sitten ehkä joskus itsekin rohkenisin. Mia tietysti lupasi, ja olin kovin onnellinen ja toiveikas, että ehkä joskus vielä koittaisi sekin päivä, kun suuntaisiin maastoon oman hevon selässä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se päivä oli jo eilen.

Ai, että mitenkö mä sitten sinne maastoon uskalsin suunnata? No mulle ei annettu vaihtoehtoja, niin yksinkertaista se oli. Vähän yritin pykistellä vastaan, mutta mua ei ilmeisesti juuri kuunneltu, ja sitten mentiin.

Ja kaikki meni oikein hyvin! Tottakai jännitti ja välillä hirvittikin, erityisesti niissä hurjissa ylä- ja alamäissä. Onneksi Durtsista on näemmä jo parissa päivässä kuoriutunut melkoinen vuorikauris eikä oltu lähelläkään kaatumista :)

*****

En voi sanoin kuvailla, miten suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että minulla on valmentaja, jota kiinnostaa ja joka välittää. Niin paljon, että jaksaa patistaa minua ylittämään henkisiä esteitä kerta toisensa jälkeen, jotta pääsen lähemmäksi sitä, mitä haluan tehdä – sitä mitä haluan olla.

Kysehän ei nimittäin uskoakseni ole siitä, että Mialle olisi tärkeää, että minä maastoilen, vaan siitä, että hän tietää sen olevan minulle tärkeää ja tietää minun kärsineen siitä, etten ole onnistunut tarjoamaan Durtsille kovin monipuolista elämää. Ja siksi supervalmentajani jaksaa käyttää energiaansa minun patistamiseen, kannustamiseen, tsemppaamiseen ja itseluottamukseni pönkittämiseen. Olen niin kiitollinen! Soisin yhtä hyvän onnen osuvan jokaisen kaltaiseni epävarmuuteen taipuvaisen ratsastajan kohdalle – sekä ratsastajan että hevosen parhaaksi.

On myös vaikea kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi molempina päivinä maastolenkin loppumatkasta, kun haasteelliset kohdat olivat takana, ja tajusin meidän selvinneen kaikesta kunnialla. Ja sitä tunnetta, kun Durtsi astelee hiekkatiellä rennosti ja leppoisasti, ihan niin kuin me oltaisiin aina kuljettu siellä. Tyytyväisinä molemmat.

Ja vielä kotonakin tulee ilon kyyneleet silmiin. Monta kertaa :)

Ekan maaston ensihetkiä. Yritän hymyillä, vaikka enemmän se taitaa olla irvistys :)


Ekan maaston ensimmäinen järkyttävä ylämäki. Kuva ei tee sille oikeutta.

Varmaan papatan jotain "Sä et oo tosissas...!"

Tasaiselle päästyä voi hymyillä väkinäisesti :)

Ekan maaston viime hetket. Nyt vois jo hengittää, jos malttais.

Tokan maaston loppupätkällä jo niin rentona, että pystyi itsekin ottamaan pari kuvaa.

Ihanat pojat

Supervalmentaja!

Palkinto.

Pojat syö palkintoleipiään :)



17 kommenttia:

  1. Tulipa hyvä mieli tästä postauksesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna, ihanaa, jos onnistun jakamaan hyvää mieltä - mulla on sitä tällä hetkellä niin rutkasti, että joutaa antaa osan poiskin :)

      Poista
  2. Superhypermahtavaa! Tiedän niin tuon tunteen, onnen ja ilon siitä että uskalsi, kaikki meni hyvin ja tuntuu kuin hevosen kanssa olisi astetta läheisempi. Se on kyllä ihan parasta! PS. Mitä ihmettä, Durtsin tarhakaverihan on ihan kuin Lotta ruunaversiona :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, juuri noin Liisa, ihan kuin oltaisiin jotenkin Durtsin kanssa lähennetty, ja se on kyllä ihan parasta <3

      Kieltämättä Lotassa ja Rampessa on aika paljon samaa ilmettä, piti oikein vertailla kuvia. Ja samalla huomasin, että Lotta ei ole ihan kunnossa :( Toivottavasti menee ohi yhtä nopeasti kuin viimeksikin.

      Poista
  3. Hieno homma! Kunnon maastoilu on huippua.

    VastaaPoista
  4. Voi, kun olen iloinen teidän puolestanne! :D

    VastaaPoista
  5. Tättärää, hyvä te! Kuulostaa ihanalta! Piti jo edellistäkin juttua kommentoida, että kyllä näyttää meno hyvältä!

    (Odotan kovasti satulaa, että mekin päästäis maastoilemaan, muutenkin kun tietä tai laitumen reunaa pitkin talutellen)

    VastaaPoista
  6. kuulostaapa hyvalta. Aina tulee hyva tunne kun ylittaa itsensa, se on tarkeinta tassa lajissa. Ma menin tanaan laukkaa ainaskin 15 minuuttia ja vastalaukkaa ja kaikkea...ja hevonen oli hanskassa koko ajan. Uskomatonta. Nyt taas elaa koko viikon taman voimalla...

    VastaaPoista
  7. Hienoa, hienoa, hienoa!! :) Tuo tekee hyvää teille molemmille ja D:kin saa monipuolisempaa liikuntaa kiipeillessään. Todellinen hyvän mielen postaus!

    VastaaPoista
  8. Kiitos teille kaikille - ihanaa, kun iloitsette kanssamme! <3 Jaettu ilo on vielä monin verroin suurempi :)

    VastaaPoista
  9. Nuo on sellaisia erävoittoja, että jäävät lähtemättömästi mieleen. Ja kun olet näin ylittänyt itsesi ja saanut hevosesi kanssa onnistuneen maaston, avartaa se paljon teidän yhteistä matkaanne ja yhteistä luottamusta. Onnistumisen iloa teille eteenkinpäin.

    VastaaPoista
  10. Kiitos myös ihanat Jilla, Heli, Noora ja Kirsi :) Ja Kirsi, uskon et oot ihan oikeassa <3

    VastaaPoista
  11. Hienoa! Maastoilu tekee erittäin hyvää hevoselle kaikin puolin, erityisesti fysiikalle mikäli ajatellaan metsämaastoa. Toki pääkoppakin saa siinä huoltoa. Tsemppiä jatkoon ja onnea myös uuteen kotiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ärrä! Oon samaa mieltä ja tiedän, että tuommoinen tekeminen hoitaa ja hellii meidän molempien mieliä, vahvistaa suhdetta ja ihan varmasti Durandon fysiikkaa. Toivon, että saadaan maastoilua kiinteäksi ja erottamattomaksi osaksi meidän arkea - nyt viimein!

      Poista