Loppukäynnit tallitiellä itekseen ei oo enää mikään juttu (joo, onhan se vähän noloa, että se jossain vaiheessa oli ;D):
Sänkkärilläkin käytiin. Meitä oli kolme ratsukkoa ja kolme koiraa. Juuri siihen sänkkärin reunaan päästyämme paikalle juoksi vielä pari vierasta koiraa räkyttämään. Koiria sinkoili joka suuntaan, ja niin sinkos lopulta Durtsikin vähän.
Loppumatka oli aika jännittynyttä ja puhisevaa käyntiä. D kyttäs koko ajan niitä koiria, että mistä ojasta ne kohta singahtaa esille - vähän liikaa liikkuvia osia ekalla sänkkärireissulle? Ehkä ens kerralla sit sitä laukkaakin, jos kelit on suopeat ja heppa lähtökohtaisesti rennompi.
Niin paljoa ei D:n sinkoaminen alkanut jännittää, ettäkö olisin halunnut jättää leikin kesken, mutta kyllä nämä kuvat kertovat siitä, että kropassa on vähän muutakin jännitystä kuin se tarpeellinen jäntevyys.
Eilen olin houkutellut tallikaverin maastoon mukaan, mutta lopulta aikataulumme eivät osuneet yksiin.
Maastoilun sijasta tarjoilin Durpalle laatuaikaa omistajan kanssa: huolellinen harjaus. No se nyt ei tietenkään olisi ollut ukolle muuten yhtään mieleen, mutta kun se suoritettiin vihreän äärellä, ei D antanut harjoilla hinkkaamisen haitata syömistä.
Ihan vähän käytiin kentällä tekemässä temppuja porkkanapalkalla ja se taisi olla Durtsin mielestä taas ihan kivaa. Ei silti varmaan meinannut uskoa hyvää onneaan, kun pääsi takaisin tarhaan, ilman että joutui edes näkemään satulaa tai suitsia.
Durandolla on muuten tällä hetkellä aivan mahtava tarha, jossa ukkeli viihtyy superhyvin.
Koskaan ei ole ollut portilla odottamassa vaan aina on jossain jotain tonkimassa, tutkimassa ja nuuskimassa. Tulee kuitenkin myös mielellään mun kanssa puuhailemaan, välillä maaston haastellisuuden huomioon ottaen vähän liiankin innokkaasti, niin että mamma seisoo portilla ihan sydänsyrjällään. Tässä videolla hillitty, toivottu lähestyminen:
Ai ettäkö muka lässytän hevoselleni? Mitään en myönnä. En se minä ollut.
Sunnuntaina oli jo pakko päästä maastoon. Kas hirveä hätä, kun pelottaa, että kohta nää kivat kelit loppuu. Seuran varmistamiseksi buukkasin mukaan kaksi kaveria. Se oli viisaasti tehty, sillä kun yksi perui, niin vielä toinen jäi :)
Mentiin peruslenkki. Ekaa kertaa oltiin liikkeessä tällä kokoonpanolla: kaksi entistä jännittäjää keskenään – mutta hyvin pärjättiin. Huomasin, että musta tuli jopa inasen verran tavallista urheampi, kun huomasin toisen hepan jännittyvän. Siis sen sijaan, että olisin mennyt mukaan siihen, aattelin että nyt meidän pitää olla ihan rauhallisia, niin annetaan hyvää esimerkkiä. D oli enimmän osan matkaa niin rento, että normaalisti alle tunnin mittaiseen lenkki taisi mennä reilusti yli tunti. Vauhdin huumaa.
Ja olihan mulla joku päivä ihan vakavasti otettava valmennuskin.
Taas oli työn alla vastalaukka, ja täytyy sanoa, että on hienoa huomata siinäkin niin isoa kehitystä. Tosin tässä tapauksessa suurin kehitys on tapahtunut mun mielessä ja asenteessa. Vastalaukka itsessään ei kuulemma ole kovin erilaisemman näköistä, mutta mulla ei ole yhtään sitä aiempaa epävarmuuden fiilistä, että hevo ei voisi kääntyä tai olisi rikkomassa ravissa heti, jos yhtään kosken ohjiin. Itse asiassa mulla oli tehtävä vaihdella asetusta ja taivutusta eri suuntiin eikä sen vaikutus laukkaan ollut mitenkään merkittävä.
Edelleen jään liikaa punkemaan vastalaukassa enkä uskalla luottaa siihen, että D laukkaisi itsekseen, mutta ehkä jo ens kerralla?
