lauantai 23. elokuuta 2014

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.






Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!



15 kommenttia:

  1. Tiedan niin hyvin tuon tunteen levottoman kehon, kurittomien kasien jne kanssa...lohdutuksena voin sanoa etta aina edistysta tapahtuu ja hyva opettaja auttaa :-) Minulla vaihtelevasti oikea ja vasen kierros huonompi....pilatestunnit auttavat kylla keski-ikaista ratsastajaa. Mukavaa etta onnistumisen hetkia on jo paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maukka! Mä olen ihan vakuuttunut kyllä, että taklaan tämänkin haasteen aikanaan, en ole siis ollenkaan masentunut :) Koen vain tärkeäksi kirjata ja analysoida myös ne haasteet, jotta pystyy niitä pikkuhiljaa nitistää. Sellaista päivää ei tule missään lajissa, etteikö olisi enää mitään opeteltavaa :)

      Poista
  2. Hihih, kuuntelin nyt ekaa kertaa äänillä (yleensä en viitsi laittaa ääntä päälle, kun perhe häiriintyy), ai vitsit että nauratti tuo sun valmentajan lakonisen tyly tyyli! Ihan mahtava. Sopis kyllä mullekin hyvin tuollainen piiskuri, ehkä jopa tulis opittua jotain. Tykkäsin myös erityisesti tuosta videosta, missä Durtsi hiukan pelästyi, sä hallitsit tilanteen hienosti ja pikku pörheys pukee Durandoa, takajalat tuli oikein nopsakoiksi! Yes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, eikös olekin just mahtava mun valmentaja! Ja kaikesta tiukkuudestaan huolimatta yleensä myös äärimmäisen tarkka aistimaan, milloin ei ole enää varaa piiskata enempää. Vaikka olen ihan mahoton itkupilli, niin ratsastustunnilla en ole Mian kanssa itkenyt muuta kuin ilosta.

      Ihanaa, että tykkäsit myös tuosta videosta, josta oon niin lapsellisen ylpeä ;D

      Kaikkein ihaninta on Liisa kuitenkin se, että oot täällä kommentoimassa!

      Poista
    2. Voi Saija, ihanasti sanottu <3

      Poista
  3. Mä tykkään ihan tosi paljon suorapuheisesta opetuksesta, ja vähän haikailen mun ratsastuskouluvuosia pikkulikkana, jolloin ratsastuksenopettajan sana oli laki eikä tunneilla mussutettu mitään "mutku ei tää mee emmää kuullu mitä piti tehdä nyt mä en jaksa niin me vähän kävellään". En sano, että tietentahtoen pitäisi pahoittaa kenenkään mieltä, ja toki opelle pitää voida sanoa jos pelottaa, mutta mun mielestä kehitystä tapahtuu vain jos pikkuisen kerrallaan venytetään oman mukavuusalueen rajoja. Tai sitten pitäisi selvemmin erottaa toisistaan tunnit joilla on tarkoitus oppia ja kehittyä, ja tunnit joilla on tarkoitus vain köpsytellä ja nauttia kyydistä. Vaikka itse olen kyllä sitä mieltä, että jos haluaa vain nauttia kyydistä vaivautumatta itse tekemään mitään sen eteen, että kyyti on mukavaa ja tasaista, pitäisi ajaa skootterilla eikä ratsastaa hevosella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin tykkään! (No se kai on vähän itsestäänselvää, kun oon Mian perässä hevonkin muuttanut toiselle tallille.) Ja kyllä Mian kanssa voi ja saa puhua, välillä tosi pitkäänkin tunnin jälkeen analysoidaan ja repostellaan fiiliksiä, haasteita ja ratkaisuja niihin. Mutta totta on, että sellaista "mutkueitää"-mussutusta on näillä tunneilla ihan turha yrittää. Ja mitä se oikeasti ketään auttaiskaan? Pitää vaan yrittää ratsastaa paremmin (joo, niin helppo sanoa :))

      Ja Sanna, en voi enempää olla samaa mieltä, että jos haluaa _vain_ nauttia kyydistä, niin skootteri on parempi vaihtoehto!

      Poista
  4. Minä arvostan myös suorapuheisuutta valmentajalta, ja näissä klipeissä nyt tuli niin positiiviset kuin negatiiviset palautteet ratsastajalle ja sehän on tärkeintä - saada välitön palaute niin onnistumisesta kuin epäonnistumisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan! Mun mielestä pahinta on, jos saa ohjeen, yrittää parhaansa mukaan toteuttaa sitä, mutta ei saa mitään palautetta -> siitä jää vaan miettimään, että korjasikohan edes yhtään oikeaan suuntaan, ja monesti tulee aika hölmö ja epävarma olo.

      Mia on tiukka, mutta myös _aina_ kehuu, kun on edes inasen verran aihetta siihen.

      Poista
  5. Tuo on niin totta etta pitaa valilla menna oman mukavuusalueen ulkopuolelle, se on todella hyodyllista. Mun opettaja huutaa vahemman nykyaan. Siis olen varmaan oppinut jotain ? Sitten huomaan etta taso nousee ja pitaa osata enemman...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se varmaan just menee. Mullakin oli huudin suhteen pieni suvantovaihe, sitten tais rima nousta ja nyt tulee taas semmoisia täyslaidallisia välillä ;D

      Poista
  6. Ootte kyllä edistyny ihan huimasti. Aivan fantastista. Ja mieti, että Durtsi on ollut näin kauan terveenä kun aikaisemmin reistaili koko ajan. Super super hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kia, tosi kivasti sanottu! Ja kyllä, on aivan huikean hienoa, että Durtsi on voinut näin pitkään näin hyvin – sormet ristissä, että sama suuntaus jatkuu.

      Poista
  7. Kiva postaus! Mukava nähdä vähän tekemisen meininkiä ja selkeää edistymistä. Kaikin puolin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina, tosi kiva kommentti :)

      Poista