Monenlaisia kyyneleitä

Kyllä. Myös toukokuussa on itketty moneen otteeseen. Onneksi enimmäkseen ilosta; oivalluksen, onnistumisen ja onnellisuuden kyyneleitä.

Mutta mahtuipa joukkoon myös pari sammiollista katkerampia kyyneleitä. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely eikä edes irronneilla ripsillä toivominen. On vain hyväksyttävä se surullinen tosiasia, että minun hevoseni on sosiopaatti. Ihan viittä vaille kuukauden päivät sujui yhteiselo kutakuinkin rauhaisasti, mutta sitten alkoi Durandon todellinen luonto paljastua (onneksi ei ehtinyt sattua mitään vakavaa) – ja niinpä Durtsi tarhaa jälleen yksinään.

Tiedän, etten pysty asiaan itse vaikuttamaan, mutta on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten pysty tarjoamaan hevoselleni mahdollisuutta elää laumassa ja rapsutella kaverin kanssa. Sydän särkyy.

Pari päivää olin ihan maassa, mutta nyt olen koonnut itseni ja päättänyt keskittyä myönteisiin asioihin ja ylipäätään asioihin, joihin voin vaikuttaa.

Durpalla on sentään välillä ollut yksinäänkin tarhassa ihan kivaa:

*****

Onnistumisia on tullut monella rintamalla. Kuvat ja videot kertonevat siitä paremmin.

Maastossa oltu jo kolmannenkin kerran.
Ja uudestaan se ihan kamala reitti. Pelotti ihan yhtä paljon ku ekakerralla – ja siis nimenomaan se reitti :)
Durtsi käyttäytyi hyvin, tietty!

Maneesissa on harkkailtu laukannostoja sulkutaivutuksesta – no joo, mut hei edes ajatus sinnepäin :)






Ja sit on harkkailtu ihan viimeisillä kerroilla tehokkaampaa istunnan käyttöä siirtymisissä. Lantio pitäis saada ihan liikkumattomaksi ja istua ikään kuin liikettä vastaan. Toimii todella hyvin silloin, kun onnistun. Tulee sen tuntuisia siirtymisiä, että voin väittää ratsastavani jokaisen askeleen.

Useamman tunnin aikana on tullut hihkuttua ja tiristetty ilon kyyneleitä. Se on vaan niin hieno fiilis, kun välillä löytyy yhteys, tasapaino ja pehmeät siirtymiset.



Ja sit on tosiaan yks Iso Haaste jälleen taklattu. Mulla on ollut pakkomielle, että pitäisi joskus kokeilla ratsastaa Durtsilla ilman satulaa. No nyt on kokeiltu. Ja seuraavan kerran kokeilen sitten, jos joskus onnistun saamaan Durpan siihen kuntoon, että selässä olisi oikein lihaksiakin. Nyt istuminen oli...no, elämys.

Durtsilla ei tietääkseni ole juuri menty ilman satulaa. Apuni taisivat olla melko epäselviä, sillä muutamaa raviaskelta tehtiin useamman ympyrän ajan. Yritin sekä pohkeella että istunnalla, ja askel kyllä kiihtyi, mutta todella pitkään meni ennen kuin tuli ravia. Mutta nyt se on tehty ja selvisin hengissä!



Ja ei muuten olisi tullut tätäkään tehtyä ilman Mian painostusta kannustusta. Olenko jo sanonut, miten huippua on se, että joku tuuppaa aina seuraavalle askelmalle, vaikka mukavuudenhaluisena, vähän laiskana ja aikamoisen pelokkaana sitä jäisi niin mielellään aina siihen, mihin on juuri saanut itsensä sinniteltyä :)

Hakuna matata, jos yhtä irtokenkää ei lasketa :)

Georgia Horse Events julkaisi kirjoituksen Dressage Tips from Carl Hester. Jutussa oli paljon hyvää, mutta erityisen helppo on olla samaa mieltä Carlin kanssa tästä:

"Not having money to buy an expensive horse doesn’t mean you can’t find a good horse and train him well. The best investment you can make is a good trainer. Find someone who is honest and critical without constantly put you down and someone that gives you a plan and goals to aim for.”

Positiivareiden Aamun Ajatus tältä aamulta kolahti myös:

Kuva täältä

Kukaan ei minun puolestani pysty minusta tekemään rohkeaa, itsevarmaa eikä osaavaa, mutta olen todella onnekas, että olen löytänyt valmentajan, joka paitsi osaa, viitsii ja jopa haluaa ohjata minua sitkeästi oikeaan suuntaan.

Ja joojoo, tiedän, että olen kohta jankuttanut tätä varmaan liiankin kanssa, mutta tämä on kuitenkin mun päiväkirja ja tämä on mulle todella, todella suuri asia, joten koettakaa jaksaa :)

Mahtavinta on se, että lisääntynyt itsevarmuus näkyy kaikessa, siis ihan kaikessa. Sekä tallilla että sen ulkopuolella. Onhan se niin, ettei sen paremmin mielen- kuin kehonhallintakaan ole pelkästään ratsastuskysymyksiä, vaan niitä pitää treenata myös ennen kaikkea ihan normiarjessa.

Lisääntynyt itsevarmuus johtaa myös siihen, että tykkään Durandosta päivä päivältä enemmän; kun minä en epäröi, on Durtsin mahdollista rentoutua ja käyttäytyä hyvin – ja ihan totta hei, vaikkei rakkaus saisi olla mitenkään ehdollista, niin onhan nyt asiallisesti käyttäytyvää tyyppiä helpompi rakastaa täysillä kuin sellaista, joka napsii ja näykkii olkapäätä heti kun silmä välttää :D

Meillä on tosiaan ollut Durtsin kanssa todella kivaa yhdessä viime päivinä. Mua hymyilyttää sen seurassa koko ajan, ja sen verran mitä nyt yhtään osaan heppaani tulkita, väittäisin senkin olevan melko tyytyväinen. Tosin nykyisessä tarhassaan se viihtyy niin hyvin, ettei tahtoisi lähteä hommiin ollenkaan, mutta tällä hetkellä sekin tekee minut vain ja ainoastaan iloiseksi.

Moni asia on kehittynyt, vaan ei mun valokuvaustaidot ;)

*****

Kaiken tämän auvon keskelle tunki kuitenkin yksi pelätty pirulainen: irtokenkä.

Onneksi, onneksi kiltti seppä suostui kiltin valmentajan suostuttelemana tulla pelastamaan meidät jo seuraavana päivänä, joten kavio ei toivottavasti ehtinyt kärsiä hirmuista vahinkoa.

Durtsi oli kuulemma kengittäjää odotellessa tehnyt melko selväksi, ettei sairastarhassa tönöttäminen ole ollenkaan sen juttu. Toivon nyt kovasti, että kengät pysyisivät seuraavaan kengitykseen asti eli ainakin sen pari viikkoa.

*****

Niin on maailmoja syleilevä olo just nyt, että pusi pusi kaikille! :)

Hakuna matata

Säät vaihtelee, mutta hyvä mieli pysyy :) Se on tän hetken tunnelma, ja silläkin uhalla, että sen ääneen sanominen tuottaisi huonoa onnea, olen päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta tällaisesta päivästä, jolloin:

A) Durtsi on tyytyväisenä tarhassa kaverin kanssa (jopa niin hyvin, ettei todellakaan tuu mua portille vastaan!), ja

B) mun ja Durtsin yhdessä tekeminen sujuu kivasti.

"Oon täällä taaimmaisessa kulmassa, tuu hakemaan, jos haluut mut hommiin."

Olen tietoinen siitä, että Durtsin tämän hetken käytös voi olla vielä vieraskoreutta ja muuton aiheuttamaa hämmennystä. Ja tietysti samalla kovasti toivon, ettei niin ole.

Se, että olen saanut ratsastaa nyt viikon yhtäjaksoisesti Mian valvonnassa, on tehnyt ihan huikeasti hyvää mun itsevarmuudelle. (Ja sekin tietysti vaikuttaa Durandon olemiseen myönteisesti.)

Just nyt olo on sellainen, etten aio antaa periksi yhdellekään tyhmälle pelolle. Tai ei toi ilmaus oikeastaan kuvaa sitä, miten koen tämän hetken olotilan. Enemmän kyse on siitä, että oon onnistunut tsemppaamaan keskittymispuolella ihan valtavasti. Mietin enemmän sitä, mitä mun ja Durtsin välillä tapahtuu enkä niinkään keskity kyttäämään, mitä sellaista ympärillä tapahtuu, joka voisi tulla meidän väliin :)

Alla pari Mian ottamaa kuvaa tältä päivältä. Näin sitä vaan ratsastellaan, vaikka vieressä laitumella juoksee alta viikon ikäinen varsa :)

Noo, ehkä varsaa on vähän vaikea erottaa tuolta, mutta on se siellä :)

Tässä näkyy varsa inasen verran paremmin, mammahevosesta vähän vasemmalle.

Tänään treenattiin erityisesti laukannostoja. Ja nyt en siis puhu siitä, että tarttis treenailla sitä, että nouseeko laukka vai ei, koska sehän on itsestäänselvä asia :) Vaan nyt pitäisi pikkuhiljaa saada niihin nostoihin jotain laatuakin; huolehtia siitä, että ensin on laadukas ravi, suora hevonen ja sitten mikään  muu kuin askellaji ei muutu siirtymisessä (eikä pari askelta sitä ennen!) ja selkä pysyisi mukana.

Laukka-ravi-siirtymissä haastetta toi siihen keskittyminen, että laukan jälkeinen ravi olisi heti ensimmäisestä askeleesta lähtien energista, olematta kuitenkaan vauhdikasta. Muutamia vähän parempiakin siirtymisiä mahtui joukkoon, mutta tekemistä riittää.

Tunnin jälkeen oli taas (kuten edellispäivänäkin) sellainen olo, että on oikeasti ratsastanut eikä vain matkustanut. Ja Miakin kommentoi, että kehitystä on tapahtunut siinä, että jaksan jo ratsastaa paremmin kuin vielä hetki takaperin. Wuhuu! 

Tättäräräärää-tättäräräärää-tättärärääräääääää!

Otsikko on fanfaari, mulle! Nimittäin MÄ oon ollut maastossa mun hepan kanssa! Enkä vaan yhdesti vaan jo kahdesti! Enkä vaan jossain lussumaastossa tasaisella, vaan kiipeilemässä ja laskeutumassa semmoisia helvetillisiä (pardon my french, mutta ei niitä muuten voi kuvata) kivipolkuja, joissa esteinä sopivissa kohdin tukkeja, risuja, tiheää oksastoa ratsastajan silmänkorkeudella sekä yllätyskuoppia. Voitteko kuvitella? Minä en olisi voinut!

Silloin kun sovittiin Durtsin muutosta, kyselin Mialta, että voisiko hän sitten pikkuhiljaa myös totuttaa Durtsin maastoiluun, että sitten ehkä joskus itsekin rohkenisin. Mia tietysti lupasi, ja olin kovin onnellinen ja toiveikas, että ehkä joskus vielä koittaisi sekin päivä, kun suuntaisiin maastoon oman hevon selässä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että se päivä oli jo eilen.

Ai, että mitenkö mä sitten sinne maastoon uskalsin suunnata? No mulle ei annettu vaihtoehtoja, niin yksinkertaista se oli. Vähän yritin pykistellä vastaan, mutta mua ei ilmeisesti juuri kuunneltu, ja sitten mentiin.

Ja kaikki meni oikein hyvin! Tottakai jännitti ja välillä hirvittikin, erityisesti niissä hurjissa ylä- ja alamäissä. Onneksi Durtsista on näemmä jo parissa päivässä kuoriutunut melkoinen vuorikauris eikä oltu lähelläkään kaatumista :)

*****

En voi sanoin kuvailla, miten suurta kiitollisuutta tunnen siitä, että minulla on valmentaja, jota kiinnostaa ja joka välittää. Niin paljon, että jaksaa patistaa minua ylittämään henkisiä esteitä kerta toisensa jälkeen, jotta pääsen lähemmäksi sitä, mitä haluan tehdä – sitä mitä haluan olla.

Kysehän ei nimittäin uskoakseni ole siitä, että Mialle olisi tärkeää, että minä maastoilen, vaan siitä, että hän tietää sen olevan minulle tärkeää ja tietää minun kärsineen siitä, etten ole onnistunut tarjoamaan Durtsille kovin monipuolista elämää. Ja siksi supervalmentajani jaksaa käyttää energiaansa minun patistamiseen, kannustamiseen, tsemppaamiseen ja itseluottamukseni pönkittämiseen. Olen niin kiitollinen! Soisin yhtä hyvän onnen osuvan jokaisen kaltaiseni epävarmuuteen taipuvaisen ratsastajan kohdalle – sekä ratsastajan että hevosen parhaaksi.

On myös vaikea kuvailla sitä onnellisuuden tunnetta, joka minut valtasi molempina päivinä maastolenkin loppumatkasta, kun haasteelliset kohdat olivat takana, ja tajusin meidän selvinneen kaikesta kunnialla. Ja sitä tunnetta, kun Durtsi astelee hiekkatiellä rennosti ja leppoisasti, ihan niin kuin me oltaisiin aina kuljettu siellä. Tyytyväisinä molemmat.

Ja vielä kotonakin tulee ilon kyyneleet silmiin. Monta kertaa :)

Ekan maaston ensihetkiä. Yritän hymyillä, vaikka enemmän se taitaa olla irvistys :)

Ekan maaston ensimmäinen järkyttävä ylämäki. Kuva ei tee sille oikeutta.

Varmaan papatan jotain "Sä et oo tosissas...!"

Tasaiselle päästyä voi hymyillä väkinäisesti :)

Ekan maaston viime hetket. Nyt vois jo hengittää, jos malttais.

Tokan maaston loppupätkällä jo niin rentona, että pystyi itsekin ottamaan pari kuvaa.

Ihanat pojat

Supervalmentaja!

Palkinto.

Pojat syö palkintoleipiään :)

Hou, hou, hou – vaikkei ole edes joulu

Eilisen ratsastuksesta jäi todellakin päällimmäisenä mieleen Mian toistuvat hou, hou, hou, HOU! -kommentit. Durandolla oli vauhti päällä ja vaikka mielestäni ihan täpöllä koko ajan yritin istua sitä hitaammaksi, niin aika usein pääsi karkaamaan ja kesti pitkiä aikoja ennen kuin löysin taas omaan kroppaan oikein tahdin ja sain hepan mukaan siihen.

Nyt on kerrankin ratsastuksista videoita, ja julkaisen ne tässä editoimattomina, koska pelkkien huippuhetkien jakaminen on minusta hölmöä (ja sitä paitsi olen tosi huono, hidas ja laiska editoimaan ;)).

Tykkään itse katsoa valmennusvideoita, joissa kuuluu valmentajan ääni. Omiin videoihin laitan kuitenkin yleensä musiikit, koska en koe, että voin ilman erillistä lupaa julkaista toisen ihmisen puhetta netissä. Varsinkin kun klipit ovat lyhyitä, jolloin niissä kuuluvat puheenpätkät ovat helposti irti kontekstista ja voivat antaa ihan väärän kuvan kokonaisuudesta.

Jotta näistä videoista saa jotain käsitystä siitä, mihin pyritään, niin tosiaan yleisin kommentti oli tuo hou, hitaammin – eli hitaimmat hetket ovat niitä onnistuneimpia. Sen kummempaa tehtävää ei ollut, muuta kuin huolehtia tahdista, suoruudesta ja yrittää vähän pehmittää Durtsin jäykkää vasenta kylkeä ja tietysti tehdä hyviä siirtymiä pelkällä istunnalla. Siirtymissä sain palautetta siitä, että tein ne välillä liian äkkinäisesti (varsinkin alaspäin) enkä siten antanut Durtsille mahdollisuutta selviytyä niistä kunnialla.

Laukannostot piti pyrkiä tekemään pelkällä ulkojalan hipaisulla, ja minusta yhdellä noista videoista näkyikin yksi aika siisti nosto, ja oli niitä kuulemma enemmänkin. Laukka-ravi-siirtymissä piti miettiä jo laukassa sitä ravin tahtia, jota minä halusin mennä, ja tämän tarpeellisuus korostui erityisesti tänään, kun Durtsi oli vähän reippaammalla tuulella. Ravi-käyntisiirtymisissä mun pitää keskittää ajatukset siihen, että jäntevyys säilyy myös käynnissä. Nyt kävi usein niin, että eka käyntiaskel oli vielä hyvä, mutta tokalla, kolmannella askeleella selkä katosi pepun alta.

Kaiken kaikkiaan eilinen ratsastus oli vähän vaikeampi kuin toissapäiväinen, mutta päästiin kuitenkin lopettamaan oikein hyvässä fiiliksessä. Kiva asia, minkä olen huomannut ja mikä noissa videoissakin näkyy on se, että huomattavasti harvemmin Durando hakeutuu virkkuukoukuksi ja pakenee kuolaimen taakse. Kokonaan ei ole tämä ongelma vielä poistunut (mikä myös näkyy ainakin yhdellä videolla), mutta suunta on huomattavasti parempi.

Olen tyytyväinen, iloinen ja kiitollinen!

Tarhakaverikokeilu ja pari sanaa ratsastuksesta

Keskiviikkoaamusta suuntasin tallille aikaisin aamusta. Tarkoitus oli, että Mia ratsastaisi ensin ja sitten minä. Aikataulu vähän viivästyi, kun Mian piti siinä juuri selkään kiipeämisen hetkellä sännätäkin avustamaan synnytyksessä – tuloksena pitkäsäärinen, oikein hurmaava vappuvauva.

Myöhästymisestä johtuen mulla alkoi olla kiire töihin, joten jätettiin Mian alunperin kaavailema kenttäosuuden jälkeinen maasto väliin (huh), koska vielä oli ohjelmassa koitoksia samalle päivälle: Durtsi pääsi laitumelle tutustumaan mahdolliseen tarhakaveriinsa Rampeen. Tältä näyttivät ihan ensihetket:



Muutamat potkut ja pienet pätkät aika näyttävää ravia, mutta melko nopeasti pojat rauhoittuivat ruohon äärelle ja kävivät välillä haistelemassa toisiaan. Reilun puolen tunnin jälkeen siirrettiin tyypit talvitarhaan, jossa (enimmäkseen) seesteinen elo jatkui vielä tänäänkin. Eiliseltä on kuvatodistusaineistoa jopa yhteisestä rapsutteluhetkestä (!) ja ruokailusta samalla heinäkasalla.

Nyt ei auta muuta kuin todella, todella kovasti toivoa, että pojista tulisi hyvät kaverit keskenään. Soisin niin mielelläni Durandolle hevosempaa elämää kuin mitä se on saanut meidän yhteisen taipaleen ajan elää.

*****

Sekä eilen että tänään oon ratsastunut lyhyet, tehokkaat pätkät Mian lämmittelemällä ja suoristamalla hevosella. Keskittyminen ratsastamiseen on kohentunut selkeästi eikä esimerkiksi keskiviikko häirinneet sen paremmin esterata kuin käynnissä oleva sadettajakaan. Tänään lantalan seinän yli vilkkuva ihmispää vähän jännitti Durtsia, ja tyyppi olis mielellään paennut paikalta, mutta en sentään mennyt siitä ihan kipsiin.

Mahtavaa oli tänään tuntea hetken aikaa vasemmassakin kierroksessa pepun alla tasaisen ja suoran tuntuinen selkä Mian ratsastuksen jäljiltä – ehkä vasta nyt kunnolla tajusin, miten vino se tavallisesti onkaan. Laukkojen aikana onnistuin toki sitten sen suoran fiiliksen kadottamaan, mutta pikkuhiljaa...

Muuten laukat sujuivat melko hyvin, tai oikeaan kierrokseen jopa tosi hyvin eikä vasempaankaan tullut montaa väärää nostoa. Laukasta raviin sain tehtyä muutamia oivia siirtymisiä ja ravista käyntiin useitakin hyviä. Avain on vaan se, että keskityn hevoseen, en kiirehdi siirtymistä enkä käytä mitään muuta kuin paljon mieltä ja vähän reisiä.

Muutettu on!

Huh, mikä päivä! Hirmuista tunnemyrskyä, jännitystä, uusia asioita, järkyttävästi roudattavaa ja ihan liian pitkä siivu ilman ruokaa. Mutta selvisin! Ihana mies kyllä auttoi paljon ja uudella tallilla oli  kaikinpuolin mukava ja turvallinen vastaanotto.

Durtsi matkusti kuin herrasmies. Ei liikkunut varmaan askeltakaan koko matkan aikana. Traikku oli sen näköinen, ettei siellä olisi kukaan koskaan ollutkaan, mitä nyt ulosperuuttaessa purukasa ihan vähän levisi:

Perillä uudella tallilla laitoin aika nopsaan hepan kuntoon ja suuntasin maneesiin samaan aikaan kuin Mia ratsasti omaa hevostaan (jotta olisi henkistä tukea tarjolla). Jotenkin oli kiire saada eka kerta äkkiä pois alta.

Maneesin ovi oli auki ja oviaukosta näkyvällä ulkokentällä kasattiin esteitä ja jotain sellaista - Durtsia se vähän jännitti, mutta jostain syystä nyt oli koko ajan sellainen olo, että jännityksestä huolimatta se oli siinä mun kanssa eikä itsellä tarvinnut olla sitä pelko pepussa, että milloin se lähtee ja mihin suuntaan.

Pikkuhiljaa se vähäinenkin jännitys katosi ja mentiin semmoinen lyhyt, mutta napakka sessio. Kivaa ravia, vähän laukkaa (vasemmatkin nousivat hienosti) ja lopuksi vielä ihan superkivaa ravia, jossa sivukorvaan osui ainakin kommentit "kivannäköistä, "hyvä istunta" ja "hyvin kädet". Jeeeeee! Ihana, kultainen heppa tuntui olevan mun kanssa ihan samassa juonessa.

Olin ollut tyytyväinen itseeni jo ennen ratsastusta (klaarasin itseksi kaikki vetokoukku- ja traikkuhommat) ja ratsastuksen jälkeen olin entistä tyytyväisempi. Jos tänään multa kysyttäis, kuka on mun idoli, niin just tänään se olisin ollut MÄ!

Mia sai myös mut houkuteltua loppukäynneille pihatietä pitkin, mutta pupu meni pöksyyn kesken matkan, kun yhdessä tarhassa pari tammaa esitti kaikkia mahdollisia korkeankoulun liikkeitä. Ehkei ekana päivänä rohkeus tartte riittää ihan kaikkeen, eihän? :)

Vaikka Durando vaikutti uudessa karsinassaan täysin tyytyväiseltä, vähän kurjalta tuntui jättää ukkeli yksin uuteen paikkaan, mutta vertaistuki vahvisti, että ovat ihan normaaleja tuntemuksia. Varmaan huomenna on jo helpompaa.

Kuvia tuli mieleen ottaa just tasan toi yksi, sooooriii! :D Mutta hei, tässä hyvitykseksi vinkki: Käykää Jillan blogissa katsomassa ihan mahtavia kuvia vähän erilaisesta päiväkahviseurasta.

Paluu menneisyyteen – ainakin tavallaan

Lähiaikoina on parissakin blogissa keskusteltu ehkä hieman vähättelevästi siitä, mikä on ratsastuksen vaikutus hevosen terveysongelmiin. Itse olen sitä mieltä, että sen vaikutus täytyy olla todella suuri. Ei tarvitse kuin katsoa hevosen etupainoista rakennetta voidakseen todeta, ettei se nyt ole kovin optimaalinen kantamaan ylimääräistä taakkaa.

Etteikö ratsastuksen laatu vaikuttaisi hevosen terveyteen? Yhtä hyvin voisi vaikka väittää, ettei laukun malli tai muut ominaisuudet vaikuta yhtään siihen, kipeytyykö kantaja vai ei. Kapeaolkainen putkikassi tai vimpan päälle tasapainotettu laaturinkka – ihan sama, kunhan kengät on hyvät ja lihakset hierottu? En väitä, että ratsastaja = laukku, vaan väitän, että ratsastuksen merkitys on paljon suurempi kuin laukun.

*****

Minussa elää vielä usko, että voisin löytää keinon, jolla Durando pysyisi kunnossa, ratsastuksesta huolimatta – ja toivottavasti lopulta sen ansiosta.
-->
"If you always do what you always did; you'll always get what you always got."

Pohdin monia eri vaihtoehtoja, joista mikään ei oikeastaan ole vieläkään poissuljettu. Ensimmäisenä oljenkortena kilautin kaverille ja valitsin ratsutuksen. En mitä tahansa ratsutusta vaan Science of Motion -ideologiaan pohjautuvan ratsutuksen. Ratsuttaja on tietysti ihana kokovartalovalmentajani Mia, jonka Universumi minulta aina välillä ryövää, mutta onneksi sitten taas palauttaa (kiitos Universumi!). 

Tämä valinta tarkoittaa siis samalla myös sitä, että Durando muuttaa Mian kotitallille. Haluaisin tarjota hevoselle pysyvyyttä, ja olisin periaatteessa toivonut nykyisen tallin olevan Durtsin eläkekoti (vaikka välillä parempien maastojen perään olenkin haikaillut), joten päätös ei ollut helppo, mutta välttämätön.

Kevään sairaslomailun aikana on ollut aikaa pohtia ja pähkiä asioita monesta vinkkelistä, ja vaikka mieli on haikea ja muutos pelottaa, on päällimmäisenä kuitenkin helpotus siitä, että päätös on tehty. Aika näyttää, onko se oikea vai joudunko turvautumaan seuraavaan oljenkorteen.

*****

Science of Motion -lähestymistä Durtsin kanssa kokeiltiin jo puolisentoista vuotta sitten Mian kanssa, mutta jouduimme sen kanssa tuolloin luovuttamaan. Kun idea on korjata hevosen vinoutta ratsastamalla aluksi hyvin hitaasti, ei laiskahko hevonen ja epävarma ratsastaja ole mikään voittava yhdistelmä. Lupaavasta alusta huolimatta päivien edetessä hitaasti hissutteleminen johti siihen, että Durtsi sammahti minun allani aika pahasti.

Näillä pelimerkeillä on siis varmasti järkevää, että uutta liikkumistapaa opettaa hevoselle henkilö, joka tietää, mitä tekee. Ja sitten opettaa samaa tekemistä mulle. Saan siis itsekin ratsastaa, mutta aluksi vain valvotusti ja varmasti enimmäkseen Mian jälkeen, niin että Durtsi on jo oikeassa vireessä.  Siis miten ihanaa, meinaan ottaa siitä niin kaiken irti! Oon myös päättänyt tulla hyväksi ratsastajaksi ja lopettaa vinkumisen :)

*****

Väestöliiton onnellisuutta käsittelevästä blogikirjoituksesta bongasin tähän hetkeen osuvan lainauksen: "Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin."

Voin ihan rehellisesti myöntää, että minun ei olisi pitänyt ostaa omaa hevosta niin aikaisin. Tai tavallaanhan tarkoitus oli ostaa se nimenomaan niihin puitteisiin, joihin nyt olen siirtymässä. Siis tilanteeseen, jossa en joudu arvioimaan hevosen kuntoa, vointia ja hoitoa yksikseni.

Enhän ole ollut yksin tähänkään asti, vaan tukea ja apua on näiden parin vuoden aikana tarjonnut useampi ihana ihminen, ja esimerkiksi tallinpitäjä on ollut ihan korvaamaton apu. Neuvoja olen saanut aina pyytäessäni eikä koskaan ole tullut sellainen tunne, että minut olisi koettu jotenkin riesaksi. Ongelma on vaan ollut siinä, että eri ihmisten neuvot ovat harvoin yhteneväisiä, joten olen kuitenkin kokenut oloni hieman yksinäiseksi sen lopullisen päätöksenteon kanssa.

Tuntuu, että ainakin tähän osaamistasoon ja kehityskaaren vaiheeseen minulle sopii erinomaisen hyvin se, että on yksi selkeä auktoriteetti yli muiden, jonka kanssa arvioida, puida ja tehdä päätöksiä.

On huikeaa, miten jo pelkästään tieto tulevasta muutoksesta on vaikuttanut henkiseen tasapainooni. Olo on huojentunut ja tuntuu, että jättimäinen osa kaikesta siitä epävarmuudesta, jota olen mukanani kantanut, on pyyhkäisty pois. Myös hepasta huomaa, ettei sen täti ole enää pelkkää epävarmuutta alusta loppuun.

Moittikaa vaan ripustautujaksi ja riippuvaiseksi – sellainenhan olen ja tällä hetkellä varsin ylpeästi :) Toivottavasti en kuitenkaan lopun elämääni.

Ihan on rohkeus riittänyt ulkokentälle asti. Kelit harvemmin :/