Siis oikeasti! Miten sitä voikin olla niin hukassa oman itsensä kanssa? Enkä nyt puhu mentaalipuolesta (joka vaatisi kokonaan oman bloginsa, jota luultavimmin olisi tarkoituksenmukaisinta kirjoittaa vaikka perinteiseen päiväkirjaan ja viedä mukanaan vähintään viikottaisiin istuntoihin jonkun ammattiauttajan kanssa), vaan oman kropan tuntemisesta ja sen hallinnasta.
Oon nyt viimeiset tunnit (sunnuntaina Jadella Mian tunnilla, tiistaina Sissillä Rauhalassa ja tänään taas Jadella) yrittänyt keskittyä aktiivisesti ajattelemaan vatsalihaksia. Kyllä on vaikeaa! Vaikka auton ratissa on helppo jännittää vatsalihakset, niin yllättäen hevosen selässä homma ei enää tunnukaan niin simppeliltä. Siinä on jotenkin niin paljon kaikkea meneillään, että on vaikea löytää ajatuksista se komento, joka lihakset jännittää. Sitten, jos se välillä vahingossa löytyy, tarkoittaa se melkein poikkeuksetta joko sitä, että a) moni muukin osanen jännittyy samalla tai b) unohdan, että mulla on se hallintalaitteisto, jolla pitäisi huolehtia myös suunnasta ja vauhdista.
Mun tutut saattaa nyt miettiä, että mitkä ihmeen vatsalihakset, mutta on mulla ihan oikeasti kaiken ylimääräisen alla ihan suht normaalikuntoiset vatsalihakset ;) En väitä, etteivätkö voisi olla paljon paremmatkin, mutta kyllä näillä sentään hooverissa pysyy ihan kelpo tovin. Lihaksia voi parantaa, mutta ennen kaikkea pitäisi oppia hallitsemaan niitä paremmin, irrallisena yksikkönä. Harkkailen sitä parhaillaan tässä kirjoittaessanikin; yritän pitää vatsalihakset aktiivisina ja hartiat rentoina.
Kaiken tämän vatsalihasvouhotuksen keskelle on pakko kirjata muistiin se, että harjoitusravi on sujunut viime päivinä ihan valtavan paljon paremmin kuin vielä pari kuukautta takaperin. Pitäisi aina välillä muistaa pysähtyä ja riemuita kehityksestä eikä aina niin hanakasti repiä angstia siitä uusimmasta opeteltavasta asiasta. Tänäänkin ratsastin useamman kaheksikon niin, että väliin mahtui ainoastaan satunnaisia huonompia pätkiä. Enimmäkseen meno oli varmasti Jadenkin vinkkelistä katsottuna kohtuu miellyttävää. Että Jei!
*****
Ja vaikkei tämän postauksen ollutkaan tarkoitus pureutua tuohon mentaalipuoleen, niin taitaa olla paikallaan vähän selventää maanantain kirjoitusta, joka vaikutti ehkä vähän turhan dramaattiselta, vaikka pyrkimys oli olla enemmänkin itseivallinen.
Sunnuntaina siis koitti se hetki, kun oli aika tulla ensimmäistä kertaa vähemmän hallitusti hevosen selästä alas. Ikävä kyllä se tapahtui maastossa lainahevosella, joka tädin jorpakkoon viskattuaan kirmasi täyttä vauhtia takaisin tallille. Tippumisesta ei siis jäänyt päällimmäisenä ajatuksena mieleen mitään itseen liittyvää huolta vaan ainoastaan aivan järkyttävän suuri huoli, huono omatunto ja syyllisyys siitä, mitä hevoselle olisi voinut tapahtua.
Olen kertaillut tapahtunutta mielessäni ja keksin koko ajan uusia kohtia, joissa olisin voinut toimia toisin/paremmin/taitavammin. Ja kyllä, lukuisat ihmiset ovat sanoneet, että ei ollut minun syyni eikä tällaisille mahda mitään. Järjen tasolla olen samaa mieltä, mutta tunnepuoli elää omaa elämäänsä.
Tästä syyllisyydentunteen vaalimisesta olisi kyllä kiva päästä eroon ihan yleisellä tasollakin. Kun vain tietäisi miten... Jottei tämä kirjoitus loppuisi (taas) synkkämielisesti, niin tässä helpoin resepti, joka itselläni tuli mieleen: Jos olisi oma hevonen, ei tarvitsisi riskeerata sitä, että aiheuttaa jonkun toisen hevoselle jotain ;D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti