tiistai 6. syyskuuta 2011

Hepallisen kiire – pysyvä olotila?

Olen usein ihmetellyt niitä ystäviäni ja tuttujani, joilla on ollut oma hevonen. Paitsi että heppaihmiset ovat tietysti muutenkin omanlaisiaan, niin erityisesti on kummastuttanut se, miten paljon enemmän tunteja hevosen omistajan päivään on vaikuttanut mahtuvan. Ihmettely on alkanut väistyä ja tilalle punkee pieni pelko...

Nämä muutamat viikot ovat sen jo osoittaneet: heppa täyttää kalenterin sen verran tehokkaasti, että yhtäkkiä yöaika onkin työaikaa. Tunteja vuorokauteen ei ole tullut lisää, joten ilmeisesti pidemmän linjan hevosihmiset ovat vain oppineet äärimmäisen tehokkaiksi organisoijiksi sekä sopeutuneet siihen, että aikaa pelkkään olemiseen ei yksinkertaisesti ole.

Organisointirintamalla mulla ainakin on vielä tekemistä. Tämän päivän aikataulun olin onnistunut sössimään oikein huolella, minkä vuoksi kirmasin asiakaspalaveriin suoraan tallilta, hengattuani siellä nelisen tuntia kengittäjän apuna. Sen verran olin sentään varautunut, että autossa oli puhdas paita ja voimakkaan tuoksuista hiuslakkaa peittämään kuumakengityksen hajua. Asiakas ei ainakaan irvistellyt.

Palaverista kaahasinkin takaisin tallille treffaamaan satulaseppää. Lopputulema on kohtuullisen lohdullinen: kunhan taas viikonloppuna pääsee ratsaille, on kokeiltavaksi kaksi melko hyvin istuvaa satulaa: Albion ja Black Country. Ette arvaakaan, miten kovasti toivon, että niistä jompikumpi olisi nyt sitten Se Satula. Saisi ruksittua yhden tehtävän pois listalta.

Kaikesta tästä angstista huolimatta olen edelleen huippuonnellinen hepanomistaja ja korviani myöten ihastunut Durandoon. Kävelylenkeillä ollaan päästy kivasti tutustumaan. Ja myös keskustelemaan siitä, pysähdytäänkö kahdeksan askelen välein syömään vai ei. Ei muuten olla pysähdelty, mutta jotain toiveita herättävää mun komennustyylissä taitaa olla, koska Durtsi jaksaa kerta toisensa jälkeen ehdotella :)


4 kommenttia:

  1. Tsemppiä, tuohon aikatauluun tottuu :) Ja kun on kiva hevonen niin mikä sen parempaa rentoutumista, kuin sen kanssa puuhastelu (ja sitä riittää).

    VastaaPoista
  2. Kiitos sweetdingo! :) Noin se varmasti on, että tähän jatkuvaan tohottamiseen tottuu – tai turtuu :D Toivottavasti hepan omistamiseen ei koskaan...

    VastaaPoista
  3. Juu, valitettavasti, se on pysyvä olotila... se kiire nääs.

    Toisaalta, iuisuus tuntuu jo olevan siitä, kun mulle sanottiin ettei ole mahdollista että aikuinen, työssä käyvä, perheellinen ihminen kuluttaa 3 h päivässä (6-7 pvnä viikossa) talleiluuun (siis silloin kun ostin hevsen). Kääk, vieläkään ei ole avioero saatika maailmaloppu koittanut, eikä vuorokaudesta tunnit loppuneet.

    Mulla tosin ei ole muita harrastuksia kuin hevonen (enkä niitä kaipaakaan). Vastavuoroisesti saan viettää paljon aikaa teini-ikäisten tytärten kanssa, takuulla enemmän kuin keskivertoäiti :)

    ps. ai niin ,ruunan blogi on vieläkin tekemättä kun ei kerkeä.....

    VastaaPoista
  4. Touhis, nyt sä kyllä vähän lisäsit mun paineita. Kas kun mulla ei edes ole jälkikasvua hoidettavana ja huollettava, niin mullehan pitäisi periaatteessa jäädä ainakin tunti tai pari ihan luppoaikaa :) Vai onko niin, että perheelliset hepalliset tinkivät sitten jostain vähemmän tärkeistä toiminnoista kuten vaikkapa syöminen ja nukkuminen? :D

    Toi on muuten oikeasti totta, että monet heppaperheiden äidit viettävät valtavasti aikaa tytärtensä kanssa. Siis nekin, jotka eivät itse ratsasta. Se vasta arvokasta onkin – ja tämän päivän maailmassa oman kokemuksen valitettavasti enemmän poikkeus kuin sääntö.

    Ei mitään paineita, mutta kyllä niitä Ruunan kuulumisiakin olisi kiva päästä lukemaan :)

    VastaaPoista