maanantai 12. joulukuuta 2011

Tää ei tee mitään, tää on niiiiiin kiltti...

Toinen ihanista lomittajista oli tutustumassa Durtsiin ja sen tapoihin. Olin ehtinyt kehuskella herran kiltteydellä hyvinkin toistakymmentä kertaa ennen ratsastusta ja vähän sen aikanakin.

Ratsastus sujuikin kohtuullisen kivasta ja laukattuakin tuli. Sitten hölkyteltiin rennosti loppuraveja ja luottavaisena hölmönä annoin D:lle oikein mahdollisimman pitkät ohjat. Tultiin keskihalkaisijaa pitkin ravissa, kun uralla vastaantullut hevonen protestoi raippaan pienellä pukilla ja äänellä.

Durando säikähti, loikkasi varjoaan nopeamman sivuloikan, jonka aikana horjahdin pahasti sivulle ja taakse. Olin jo ihan varma, että tipun ja itse asiassa meinasin antaa periksi, mutta sitten päätin yrittää vielä kerran päästä takaisin tasapainoon. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin, sillä samaan aikaan Durando päätti jatkaa showta kunnon pukkisarjalla. Oikein hienolla, jossa selkä menee semmoiseen kissaköyryyn. Sain tehdä ihan tosissani töitä, että a) saisin D:n pään ylös ja b) saisin pysäytettyä tai käännettyä ennen edessä olevaa hevosta.

Ehkä Durtsikaan ei halunnut törmätä ja pysähtyi siksi noin metriä ennen. Onneksi törmäyslinjalla ollut hevonen sattui olemaan erittäin rauhallista ja itsevarmaa sorttia eikä mitään pahempaa sattunut. Tosin lomahoitajan silmissä uskottavuuteni on menetetty ikuisiksi ajoiksi ;)

Jatkoin vielä hetken ravailua ja niin, että ratsastettiin heti ensimmäiseksi säikähdyksen aiheuttanutta ratsukkoa vastaan. Toivon, ettei jää mitään turhia kammoiluja kummankaan mieleen.

En voi väittää, ettenkö olisi säikähtänyt, mutta siitä huolimatta jälkitunnelma on erittäin hyvä. Koska lähtökohtaisesti pelkään, että tipun jokaikisestä ennakoimattomasta liikkeestä, tekee todella hyvää huomata, että joskus voin myös onnistua sinnittelemään kyydissä. Että ei jokainen yllättävä tilanne välttämättä tarkoita hiekanmaistelua. Sitä paitsi onneksi en tänään tippunut, koska aikaa leipoa ei oikein olisi. Nyt rodeotäti rientää pakkaamaan :) Blogissa tullee olemaan hieman hiljaisempaa lähiaikoina...

4 kommenttia:

  1. En yleensä koskaan sano "ei koskaan", mutta kerran sanoin...

    Ystäväni polttareissa lähdettiin maastoon. Aikaisemmin aktiviisesti ratsastaneille ei meinannut aluksi löytyä kypäriä ja olinkin jo ehtinyt kehaista, että Tintti ei ainakaan tee mitään, ett jos on pakko, niin sen selkään voi mennä ilman kypärää. En tosin kyllä itse ratsasta koskaan ilman.

    Kypärät kumminkin löytyivät ja itse ratsastin omalla hevosellani. JOka ensimmäisessä mutkassa teki salamannopean 180 asteen käännöksen ja lähti tallia kohti. Pysähtyi kyllä, mutta kaverit katsoivat, että joo, tuo se ei tee mitään. Oliin tietenkin vielä mainostanut, että se aina kääntyy oikealta ympäri. Nyt se tietenkin meni vasemmalta.

    Eli ei ne koskaan tee mitään...

    VastaaPoista
  2. Juuri näin, Anni :) Ihan niin kuin "ei koskaan" ja "aina" olisivat jotain taikasanoja, jotka uhkarohkeasti ääneen lausumalla tilaa juurikin päinvastaista :D

    VastaaPoista
  3. Hyvä hyvä! Laiskalta Tahvoltakin on löytynyt sivuloikka-vaihde ja myös "mennään-täyttä-laukkaa-ja-pukitellaan!"-vaihde. Se on juuri sellainen hevonen josta sanoisin "se ei ole koskaan.." :D Itsellä on varsinkin tuosta täyttälaukkaa-menosta jäänyt kammo kääntyä maastossa tallille päin tai edes laukata muualla kuin kentällä. Ärsyttää. Itseä ei pelota niinkään tippuminen vaan se, että mennään täyttä laukkaa holtittomasti enkä tipu. No, siitä ei ole pelkoa. Tipun aina. :D Refleksini on jotenkin maailman hitainta luokkaa. Kun hevonen lähtee niin mietin vain, että "oho, nyt mennään" ja taidan juurikin valahtaa rennoksi, ettei niin paljon sattuisi kun tippuu. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tunnistan hyvin nuo fiilikset. Itsekin pelkään enemmän sitä, että kaahotetaan holtittomasti ja täysiä ympäriinsä enkä tipu. Minunkaan refleksini eivät ole kaksiset ja Durandon pukit ovat sellaisia, että siellä ei voi pysyä, jos herra päättää tosissaan esitellä notkeuttaan.

      Poista