sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää

Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)

********

Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.

Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.

Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).

Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.

Kliseitä patjan alla


En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.

Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.

Sitoutuminen


M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.

Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.

Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.

(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)

Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)

Krooninen aikapula


Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.

Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.

Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään. 

Lisää kliseitä


Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.








 

15 kommenttia:

  1. Mä pidin alkuun hienosti kirjaa kaikista omaan hevoseen uponneista rahoista, mutta totuus oli niin raju, että parempi kun ei tiedä ja lopetin laskemisen siihen...
    Mulla on myös sama homma, että tallilla menee se kolme-neljä tuntia päivässä normityön lisäksi eli ei paljon tarvi miettiä, että mitähän sitä sitten tekisi. Onneksi mies ja kaverit ymmärtää ja tietää asian.
    Vaikka välillä miettii, että postimerkkeily olisi varmaan ihan kiva harrastus, niin siltikin tämä on enemmän kuin harrastus. Tämä on elämä, mistä ei vaihtaisi hetkeäkään pois, vaikka välillä ketuttaisikin.

    VastaaPoista
  2. Aivan mahtava kirjoitus ja niin totta! :)
    Erityisesti tuo krooninen aikapula oli hyvin kirjoitettu, itse olen tuskaillut sen asian kanssa ettei kukaan miestä lukuunottamatta oikein tunnu ymmärtävän, miten paljon Taavin kanssa menee päivästä aikaa eikä sen jälkeen oikein kerkeä tai jaksakaan kamalasti mitään erikoista enää.

    Ja minä saisin tuhrattua siellä tallilla vieläkin enemmän aikaa, nytkin pitäisi siivoilla laatikko ja järjestellä pitkin tallia levinneet tavarat, pestä suitsia ja satuloita ymsyms..
    Vaikka mulla on osapäiväinen työ(5-8h/pv), ei aika tunnu riittävän millään, saatika kokopäiväisellä työllä.

    VastaaPoista
  3. Kuin omasta kynästäni, taas ;) Itsekin tiedostin lajin kalleuden, kun hevosen ostin, mutta minulla oli toisaalta erinomainen (joskin harmaita hiuksiakin tuottanut) tilanne aloittaa hevosenpito maassa, jossa se oli suomalaiselle halpaa (tallista riippuen alle 100 - 200 EUR/kk). Valmennus- tai ratsutustunti maksoi 3 000 HUF (n 10 EUR) eli otin hyödyn irti ja parhaimmillaan hevonen oli ratsutuksessa kerran viikossa + minä ratsastin opetuksessa 2 x viikossa. Ostin kaksi mittatilaussatulaa hintaan, joilla en Suomessa olisi välttämättä saanut edes yhtä satulaa kaupan hyllyltä. Lisäksi saatoin "säästyneellä" rahalla ostaa lähes kaikki tarvitsemani varusteet heti kerralla, eikä niitä ole vielä tarvinnut alkaa uusimaan.

    Minulla vähän sama juttu, että muutakin pitäisi elämässä keritä tehdä, käydä tapaamassa ystäviä jne. Toisaalta en varsinaisesti tällä intensiiviselläkään harrastamisella laiminlyö mitään enkä ketään, sillä olen perheetön ja puolisoton ja ystävänikin asuvat muualla Suomessa.

    Minäkni olen tallilla hidas, sillä nautin puuhastelusta, ja olen aina ollut "varusteiden hinkkaaja". Tallillamme on loisto porukka ja hyvä henki, joten sinne on aina kiva mennä. Nyt kun on löytynyt joitakin satunnaisia liikuttajia, voin silloin tällöin antaa itselleni tallivapaan, tai jos en työmatkan vuoksi pääse tallille.

    VastaaPoista
  4. Ai niin, ja nyt olen siirtymässä vaiheeseen, jossa harrastus alkaa niellä todella isoja summia, kun kisaamista varten tarvitsee kunnon vetoauton... pelkkää traileria on helpompi lainata tai vuokrata, mutta ehkä senkin hankinta tulee vielä ajankohtaiseksi. Tuleva kausi näyttää, miten innokkaasti alamme kisata!

    VastaaPoista
  5. Jälleen kerran loistava kirjoitus! Oli helppo samaistua moneen kohtaan. Tekisi mieli melkein kirjoittaa oma vastaavantyyppinen blogikirjoitus, ja ehkäpä sen teenkin :)

    VastaaPoista
  6. Hieno kirjoitus! Mä olen harmillisen selvänä lajiin uppoavista euroista ja keskitynkin vain pitämään tämän tiedon mieheltäni visusti salassa. Tallilla menee helposti pari tunti, plus matkat päälle ja jos ratsastaa useamman hevosen alkaa tuntimittarikin raksuttaa huolestuttavia lukemia... Silti en ole valmis vaihtamaan ljia - ainakaan vielä ;)

    VastaaPoista
  7. Samoja kokemuksia täälläkin. Broncan muuttaessa mun hoteisiin valehtelin suvereenisti tallivuokran määrän miehelle. Tai se taisi mennä tylliin "no se on siinä kolmisen sataa, mutta tallihommillahan saan sitä vielä alennettua" (juu niin varmaan)

    Tätä ja kommentteja lukiessani alkoi kuitenkin askarruttamaan eräs seikka. Kun niin moni tuntuu kamppailevan ajankäytön kanssa, miten toistaiseksi "perheettömät" aikusratsastajat kokevat ajatuksen äitydestä. Onko lapsenteko täysin hylätty ajatuksena, vai onko se vain lykätty hamaan tulevaisuuteen.

    Ruuhkavuosiratsastajan blogihan nimensäkin puolesta jo nojaa tähän ajatukseen perhe-elämän ja hevosharrastuksen yhteensovittamisesta. Ruuhkavuosiratsastaja on kuitenkin minun silmissäni jonkinlainen yli-ihminen :D
    En uskoisi itse pystyväni.

    Pitäisi varmaan yrittää runoilla aiheesta ihan oma blogikirjoitus (ehkä). Todellisuudessa minua nimittäin vaivaa. Sukulaiset painostaa, jopa mies alkaa painostaa ja minä vaan en halua lasta. Sen myöntäminen itselle oli helppoa, mutta kukaan ulkopuolinen ei tunnu ottavan minua tosissaan.

    Tähän loppuun minun piti esittää kysymys. Kirjoitinkin sen monta kertaa, kunnes totesin että nyt menee liian henkilökohtaiseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ui-jui. En vain kerro kaikkea! :D

      Minustahan muuten tuli hevosenomistaja vähän vahingossa, koska olin alunperin sitä mietlä, että vain hullu yrittää yhdistää perheen ja hevosenpidon. Sitten eräänä tiistaina tuli tehtyä hevoskaupat ja sunnuntaina raskaustesti. Siinä sitten oltiin.

      Yksin en selviäisi. Menneet ovat ne ajat, kun kävin tallilla kuudesti viikossa. :)

      Poista
  8. Ihanan paljon ja hyviä kommentteja - kiitos kaikille! On mahtavaa huomata, etten ole yksin ajatusteni ja tuntemusteni kanssa :) Etenkin tuon ajankäytön suhteen mulle on välillä tullut sellainen tunne, että kaikki muut heppaihmiset on ihan supertehokkaita ja mä olen ainoa, joka saa päivittäiseen tallikäyntiin tuhrattua niin kolkosti aikaa.

    Rahamielessä olisi selkeästi kannattanut muuttaa alkutaipaleen ajaksi Unkariin :) Tosin taas tämänkin aamun pakkaseen herättyä mietityttää, että noinkohan sieltä sitten tahtoisi enää palata Suomeen...alkaa nimittäin toivo mennä kevään odottamisen kanssa.

    Enni, mä luulen arvaavani sun kysymyksen ja jos oon oikeassa, niin vastaus on, että meille ei ole tulossa lapsia. Parikymppiseksi asti ajattelin, että lasten hankkiminen on itsestäänselvyys, mutta sitten kun se jollain tavalla olisi ollut ajankohtaista, ei sisältäni löytynyt sellaista tunnetta, että haluaisin äidiksi. Tai ehkä vielä tarkemmin: että haluaisin elää äidin elämää. Lapsista kyllä tykkään kovasti, ja onneksi naapurissa asuu siskoni perhe, joten saan touhuta lasten kanssa ihanan paljon.

    Ruuhkavuosiratsastaja on myös minun silmissäni yli-ihminen, joka sen lisäksi, että onnistuu yhdistämään perhe-elämän ja hevostelun, julkaisee vain huolellisesti jäsenneltyjä ja viimeisteltyjä blogikirjoituksia :) – kyllä, ihailen!

    VastaaPoista
  9. Hih, olen tänään katsellut silmät pyöreinä Unkarin tuttujen facebook-päivityksiä, siellä on tullut metri lunta ja jatkuu vaan, kansallinen hätätila, tuhansia ihmisiä viettänyt yötä moottoritiellä autojonossa, Itävallasta lähtenyt aurauskalustoa auttamaan - eli iskee se takatalvi muuallakin ja etelämpänähän se vasta iskeekin kun ei ole infrastruktuuria sääoloista selviämiseen ;)

    Mulle on ajatus äitiydestä sikäli ongelmaton, etten ole koskaan halunnut äidiksi. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän siihen on miltään suunnalta paineitakaan. Viime (vakavassa) parisuhteessa asia toki oli agendalla, mutta kun ei tunnu siltä, niin ei vaan tunnu. Minun elämästäni mitään tietämätön ulkopuolinen voisi tietysti helposti luulla, että hevonen on minulle lapsen korvike, mutta pikemminkin lapsettomuus on mahdollistanut minulle oman hevosen. Niin sitä hevosta ostaessani perustelinkin, että jos hyvin toimeentulevalla, perheettömällä/puolisottomalla aikuisella - jolla ei kotipaikkakunnallaan ole sukulaisia eikä juuri ystäviä (asuvat kaikki muualla Suomessa) - ole mahdollista pitää omaa hevosta, niin kellä sitten on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla myös muutama tuttu asuu Unkarissa ja on kyllä ollut hurjan näköisiä kuvia, joita ovat Facebookissa julkaisseet. Nyt taitaa olla säät aika sekaisin vähän joka puolella :/

      Luulen, että monen lapsettoman hevosenomistajan kohdalla ihmiset saattaa hyvinkin ajatella nimenomaan niin, että heppa olisi hankittu lapsen korvikkeeksi. Itsekään en näin koe, jos jotain niin pikemminkin hevonen on minulle yksi syy lisää olla havittelematta äitiyttä.

      Välillä kysytään, että enkö pelkää, jos sitten joskus vanhempana kaduttaa, ettei ole lapsia. En tietenkään voi vannoa, etteikö se olisi ihan mahdollista, mutta sen pelkääminen ei omassa arvomaailmassani lähimainkaan riitä lastenhankkimisen perusteeksi.

      Jos katumuksen merkkejä alkaa joskus ilmaantua, pitänee hankkia toinen heppa lisää, niin ei ole aikaa aktiiviseen katumiseen ;)

      Poista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Minä hankin oman hevosen kun tyttäret oli 13- ja 16-vuotiaita, molemmat ratsastaneet ratsikoulussa niin pienestä kuin kykenivät. Meillä hommeli menikin niinpäin, että itse olin kyllä ihan tyytyväinen vuokrahevoseen (jota tosin sain pitää melkein kuin omaani), mutta harmitti ettei lasten kanssa voinut/ehtinyt harrastaa yhdessä, kun eri talleilla käytiin. Oikeastaan ainoa ja loogisin vaihtoehto oli siis hankkia oma hevonen.

    Hevoseen, valmennuksiin, kisaamiseen ja varusteisiin (kolme lajia = kolmet kamat, ja kaikki pitää vaihtaa parin vuoden välein kun hevonen kehittyy) menee ihan törkeästi rahaa, mutta perustelen sen aina ulkopuolisille että sehän on kolmen ihmisen harrastus :D Eihän se ihan totta ole, mutta mihin tätä rahaa nyt muka pitäisi säästää? Käärinliinoissa ei ole taskuja, on mun lempimotto.

    Tietysti oman hevosen kanssa on myös koettu valtavia tunnemyrskyjä skaalan molemmista päistä, välillä kieltämättä vähän uuvuttavaa. Mutta ehdottoman kannattavaksi homman on tehnyt se, että tämän asian saa jakaa lastensa kanssa. Vaikka välillä vähän kinastellaankin, niin kumminkin hevonen on meidän yhteinen tärkeä juttu ja omalla tavallaan yhdistää. Sen huomaa etenkin silloin jos joku ulkopuolinen tulee huomauttelemaan asiasta jotain ;)

    Etukäteen odotin kauheasti, että esikoinen saa ajokortin ja pystyy käymään tallilla itsekseen, jotta minä saan vapaapäivän. Mutta nyt kun se ajokortti on ollut reilu puoli vuotta, on alkanut tehdä mieli tuppautua sen mukaan tallille... kun missäs me muualla enää 18-vuotiaan kanssa juteltaisiin syvällisiä kuin tallimatkoilla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sinusta!

      Huh, kolmen lajin varustehankinnat nielee paitsi rahaa myös aikaa! Ainakaan jos mietin, miten tuskaista on ollut edes yhden sopivan satulan löytäminen.

      Tuo käärinliinamotto on todella oivallinen, se on juuri noin!

      Ja niinpä niin, sitten kun niitä tallivapaita saisi, niin ei ne yhtäkkiä enää olekaan niin hieno juttu ;D

      Poista
    2. Jos raha ei mene yhteen asiaan, se uppoaa johonkin toiseen. :)

      Poista