Rataharjoitus

Edellisessä postauksessa jo mainitsinkin, että meillä oli kotitallilla rataharjoitus viime sunnnuntaina. Jo hyvissä ajoin (!) lauantaina tallilta kotiin ajaessa soitin Mialle ja kyselin mielipidettä, että mikä rata mun pitäisi ratsastaa. Se HeB3, jota oon nyt pari kertaa mennyt, on suoraan sanottuna vähän tylsä, vaikka tottakai ymmärrän, että siinä suorituksessa olisi vaikka kuinka paljon hiomisen varaa. Mutta tuntui, että pieni vaihtelu olisi paikallaan.

Pitkän radan ohjelmissa oli tasan yksi vaihtoehto: HeB2 (no myöhemmin kyllä kuulin, että olis kaikenlaisia poniohjelmia ymv.). Mia luki ohjelman silleen puolihuolimattomasti läpi ja sanoi, että joo tää on hyvä, meette tän. Mä yritin vähän kakistella kuultuani vastalaukat ja muut, mutta todettiin, että kun tää nyt kuitenkin on harjoittelua, niin kokeillaan.

Illalla sitten luin itse ohjelman ajatuksella läpi. - - - ja tajusin, että huhhuh, nyt tuli kyllä haukattua liian suuri pala. Siinä missä B3:n suositusaika oli 4 min, niin tämän B2:n oli 8 minuuttia; siis tuplasti tekemistä! Puhumattakaan tehtävistä.

Osaan nykyään ottaa nämä oman tallin harjoitukset tosiaan ihan harjoituksina, mutta nyt tuntui siltä, että onko mitään järkeä mennä ratsastamaan ohjelmaa, josta ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä edes puoliksi kunnialla. Tuntui haasteelliselta edes saada painettua mieleensä noin pitkää ohjelmaa.

Ja tämä kaikki pohdinta oli ennen kuin luin radan vielä kerran läpi ja tajusin, että siinä tullaan laukassa sisään, ja nostetaan vielä viimeiselle halkaisijallekin laukka ja laukasta seis. Siis liike, jota ei olla koskaan harjoiteltu (tosin joskus tehty vahingossa laukka-käynti-harjoittelun sivutuotteena).

****

Sunnuntai ajoin tallille ja koko matkan toistin ääneen rataa. Juteltuani Mian kanssa radasta kävi ilmi, ettei hänkään ollut huomannut, että sisääntulo olisi laukassa. Sovittiin, että jätän suosiolla sen väliin ja teen ravissa. Mia kyllä heitti, että voinhan sitten kokeilla tulla laukassa lopputervehdykseen, jos on hyvä fiilis.

Verkkailin itekseni ihan kivalla mielellä ja suht järkeviä juttuja. Kokeilin vähän laukkalisäyksiä lävistäjällä, kolmikaariset molempiin suuntiin ja ne oudossa paikassa tehtävät ravivoltit ja niiden jälkeiset ravilisäykset.

Hyvällä mielellä siirryin maneesista kentälle ja just kun olin aloittamassa rataa, tallikissat pinkaisi kentän poikki ja siihen pöpelikköön yhteen puuhun. Durando ei tykännyt :) Olin jo aika varma, että nyt menee kyllä ihan pipariksi kaikki, kun D vaan säikkyi ja kyttäsi niitä kissoja. No, osa tehtävistä kyllä menikin aika penkin alle. Kaikkein pahiten peruutus, johon lopulta useiden kilttien pyyntöjen jälkeen jouduin Durtsin kiskomaan tosi rumasti, koska tyyppi vaan vahtas niitä katteja niska pitkällä ja mä en suunnilleen ollut olemassa. Ja tiet oli (kuulemma) yleisesti ottaen aika surkeita. Mutta näistä huolimatta ei kyllä hävetä yhtään vaan päinvastoin, olin ihan supertyytyväinen rataan!



Ja huom, huomasitteko, että rohkeus riitti yrittää tulla lopputervehdykseen laukassa :)

Tästä radasta sain siis tiukan palautteen ja sitten otettiin uusiksi.



Kissat olivat kadonneet ja niiden mukana (tavallaan tervetullut) ylimääräinen energiakin. Ratsastuksellisesti tämä toinen rata oli kuitenkin energian hiipumisesta huolimatta selkeästi parempi. Ja taas tulin lopputervehdykseen laukassa, ja sain jopa tehtyä ihan kelvollisen siirtymisen pysähdykseen.

Mutta vitsi, että mä toivon ja odotan sitä päivää, jolloin osaan ottaa ulkopuolisien tekijöiden synnyttämän energian ja käyttää sen pelkästään positiiviseen. Enkä usko, että se on ihan valtavan kaukana – ainakaan jos se ulkopuolinen on jotain noin viatonta kuin kissat.

Näistä radoista voisin helposti kirjailla elämää pidemmät listat siitä, mitä kaikkea pitäisi parantaa ja tehdä toisin. En kuitenkaan aio. Tämä oli niin iso harppaus meille, että ylipäätään mentiin noin paljon haastampi rata ja saatiin aikaiseksi suht ehjä suoritus, etten aio tässä kohden keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen euforiseen tilaan, johon pääsee tekemällä asioita, joihin ei kuvitellut pystyvänsä. Aikamoista!

Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)

Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!

Laitumelle!

Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).

Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...

Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.

Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!

Ei täällä minkään epätoivon vallassa olla!

Tavallisesti blogihiljaisuus täällä on johtunut siitä, että olen käynyt läpi haasteellisia aikoja ja on ollut vaikeaa jäsentää asioita edes omassa mielessään.

Ehkä nytkin on osittain kyse myös siitä, sillä henkisesti omillaan oleminen tuntuu vieläkin välillä vähän oudolta (joskus ehkä hyvälläkin tavalla). Mutta pääasiallinen syy se ei ainakaan ole vaan moitteita voi viskellä töiden ja väsyneiden silmien (ja aivojen) suuntaan.

Oikeastaan meillä menee Durtsin kanssa tällä hetkellä tosi kivasti. Ukkelin fysiikka on parantunut huikeasti ja akkeli on saanut jonkinlaisen otteen sekä itsestään että ukkelista.

Enää ei tarvitse keskustella jokaisesta käännöksestä vasemmalle, ja itse asiassa jotain henkistäkin piristymistä tuntuu Durtsissa tapahtuneen. Se taas näkyy myös fyysisenä pirteytynä: uskokaa tai älkää, mutta viimeiset ratsastuskerrat on joutunut enemmän jarruttelemaan kuin pusertamaan eteenpäin. Ja ravista käyntiin siirtyminen on ollut melkein vaikeampaa kuin käynnistä raviin siirtyminen.

...mistä päästäänkin mun tän hetken suurimpaan ongelmaan. Mikä kumma siinä on, ettei ihminen opi sitä yksinkertaista asiaa, että ratsastaminen on muutakin kuin matkustamista? Ja että jos ei pienellä avulla saa reaktiota, pitä kokeilla vähän suuremmalla – niin että saa sen reaktion. Miksi mä meen semmoiseen ihmeelliseen kohmeeseen, etten tajua tehdä tarvittaessa vähän enemmän?

Enkä nyt edes puhu mistään repimisestä, riuhtomisesta ja potkimisesta vaan vaikka ihan siitä, että jos eka puolipidäte ei mene läpi, niin pitää tehdä toinen eikä vaan jäädä toivomaan, että jos se heppa vähän viiveellä vaikka niinku kolmen kierroksen jälkeen hogais, et mä yritin vähän tasapainottaa menoa.

No, en ole oikeasti näin angstinen ja uskon, että kyllä mä tässäkin kehityn koko ajan. Varsinkin kun nyt kerran olen taas päässyt takaisin sille kehityksen polulle enkä ainakaan tällä hetkellä joudu hinkamaan alkeistason kääntämisharjoituksia kuten vielä joitakin viikkoja takaperin (oli se muuten oikeasti snadisti masentavaa!).

Ja kehityksestä kun pääsin puhumaan, niin listattakoon muutama pieni iso hetki:

• Ratsastus on ollut kivaa! Välillä jopa ilonkyyneleistä. Oikeasti, en tiedä montaa parempaa tunnetta kuin se, että hevonen on mun kanssa. Siinä on Jotain.
• Sain nostettua laukan valmentajan pyytämässä pisteessä (tästä aiheutuneet suorituspaineet ovat pääsääntöisesti mulle liikaa)
• Oon saanut myös itsekseni ratsastaessa Durtsin liikkumaan ajoittain aika kivasti omalla moottorilla, mukavalla tuntumalla ja rauhallisella suulla (siis lyhyitä hetkiä, mutta joka tapauksessa ihan ite).